Turhuuden viettelys

Vanity Fair

Sulkavalla on pieni aukio tai oikeastaan tienristeys sen sillan päässä joka johtaa Uitonvirran yli kirkolle. Ainakin kaikki vanhemmat ihmiset tietävät, että sen nimenä on Turhuuven tori.

Kuten vanhat dokumentit kertovat, sinne kerääntyi aikoinaan kaikenlaista kaupustelijaa. Jotkut olivat ruvenneet pitämään puutarhaa ja viljelivät kaiken maailman tikkerperiä ja mitä lienee ollut. Niitä sitten myivät kirkkokansalle, joka sillan takaa purkaantui sanankuulosta.

Kirkon tienoilla myytiin aina salakähmään myös viinaksia ja mitä kaikkea tarpeetonta ja turmiollista nyt ihminen lieneekään keksinyt. Markkinoilla ainakin varmaan oli piittinää eli makuvaria ja prenikoita eli piparkakkuja. Vehnäset –tuo harvinainen herkku- kuuluivat jokseenkin varmasti myös kuvaan.

Kaikelle tuolle oli yhteistä se, ettei se ollut ihmiselle tarpeellista. Rahaa sen avulla narrattiin, samoin kuin markkinoilla kaiken maailman teltoissa, joissa oli pelejä, valokuvausta, taikalyhtyesityksiä ja mitä lienee ollut. Turhuutta ja tarpeetonta.

Sen tunnelman muistan vielä 1950-luvun alusta. Silloin vallesmanni kielsikin koko pestuumarkkinaperinteen jatkamisen. Eihän sitä enää renkien ja piikojen pestaukseenkaan tarvittu. Kunhan huviteltiin ja haaskattiin kallista rahaa.

1950-luvulla alettiin jo irtautua siitä talonpoikaisen nuukuuden perinteestä, joka oli ikimuistoisena seurannut talonpoikaissäädyn jäseniä kehdosta hautaan. Ellei talonpoika itse älynnyt, mitä hänen rauhaansa kuuluu, muistuttivat asiasta aina tarvittaessa kruunu ja kirkko. Kirkkorangaistuskirjat vilisevät nuhteita tuhlaavan elämäntavan takia.

Köyhän pitikin aina panna suu säkkiä myöten, mutta aina joskus jokainen halusi elämältä muutakin kuin kituuttamista ja raadantaa. Vehnäpullia ja kirjavia huiveja sitä olla piti ja limunaatimehua ellei nyt raha riittänyt putelli-olueeseen ja trahtööri-viinaan, joihin Eero ja Simeoni kuuluvat kaupunkireissullaan hairahtuneen.

Maailman kuuluisimpiin ja suosituimpiin kuuluvassa kirjassaan Kristityn vaellus (The Pilgrim’s Progress), John Bunyan kuvaa muun muassa päähenkilönsä saapumista paikkaan, jonka nimi on Vanity Fair –turhuuden markkinat.

Lienee turha sanoakaan, mitä tällä tarkoitettiin. Mammona ja sen tyhjän palvonta vieroittivat sielun Jumalasta ja olivat siis viime kädessä Antrikristuksen ansa.

William Makepeace Thackeray kirjoitti 1800-luvulla samannimisen romaanin, jota en ole lukenut. Olen joka tapauksessa ymmärtänyt, ettei turhuus tässäkään tapauksessa ollut mikään myönteinen käsite.

Nykyään sen sijaan Amerikoissa ilmestyy lehti nimeltä Vanity Fair, joka näyttää briljeeraavan juuri tuolla turhuudella ja tyhjönpäiväisyydellä: me tuhmat tytöt kun päästäänkin minne vain…!

Aivan vastaavalla tavalla entiset arvot käännettiin äkkiä päälaelleen entisissä kommunistimaissa. Venäjällä alkoi joskus parisenkymmentä vuotta sitten ilmestyä lehti nimeltään Egoist, joka nyt näyttäisi olevan nimeltään Egoist generation (Эгоист generation). Englantia sielläkin aina tarvitaan tällaisissa yhteyksissä.

Muutos vanhoista, altruismia, uhrautuvuutta, tuotantoa ja kollektiivisuutta korostavista neuvostoarvoista ei olisi voinut olla suurempi.

Olihan sekin suuri henkinen murros, joskaan ei yhtä nopea, kun suomalaiset oppivat, joskus jopa hyvällä omallatunnolla tuhlaamaan ja jopa elämään velaksi. Se ei ole kovinkaan vanha juttu se. Sota-aikana oli vanhoja säästäväisyysarvoja koetettu hyvin määrätietoisesti teroittaa koko kansalle eikä suotta yritettykään.

Minun sukupolveni muistaa vielä, miten vanhemmat taltioivat joka ikisen esineen, jolla saattoi joskus mahdollisesti olla jotakin käyttöä. Se, mikä meni rikki, korjattiin, vaikka siihen olisi mennyt miten paljon aikaa. Jokainen ruuvimeisselikin oli itse asiassa perintökalu, johon liittyi muistoja ja tunnettakin. ”Aika tavaran nautitsee” kuului hamstraajan sananparsi.

Sota-aikana opittiin myös säästämään sähköä ja sodan jälkeen, koskivoiman ollessa hyvin vähissä, evästettiin radiokuuntelijoitakin olemaan avaamatta vastaanottimiaan samaan aikaan. Sellainen kun synnyttäisi pahan kulutuspiikin eikä se sähkö silloin enää riittäisi.

Tällaiset asiat ne vain tulevat aina välillä mieleen, kun katselee tuota nykyistä kerrassaan päätöntä menoa, jossa esimerkiksi nyt erilaisia, taatusti tarpeettomia rättejä myydään tuhansissa ja taas tuhansissa toinen toistaan pöyhkeämmissä liikkeissä. Ilmeisesti niitä sitten kuitenkin käytetään kutakin vain kerran tai pari. Ei niitä muuten ostettaisi kymmenettä osaakaan nykyisestä.

Lienee sanomattakin selvää, että muoti on turhuuden pelkistetyin muoto. Tavara, joka on aivan kelvollista, syrjäytetään markkinoilta sen takia, että halutaan puskea sinne kuutiokilometreittäin uutta tavaraa, joka on hiukkasen erilaista ja jonka hankkimisen muka välttämättömyys on lapsellisen helppoa osoittaa lapsenmieliselle yleisölle. Sehän tekee sen itse.

No, tähän haaskaukseen verrattuna jokin lihansyönti tai maidonjuonti on pelkkää kosmetiikkaa. Ruoka ja juomakin ovat osittain tarpeettomia ja vaativat nykymuodossaan turhia resursseja, mutta ovathan ne sentään myös erittäin suurelta osalta tarpeellisia ja jopa mvälttämättömiä.

Ennen tekstiilit oli myös tapana kierrättää. Muistan hyvin, että naapurissa toimi vielä 1960-luvulla karstaamo, jonne lumput vietiin ja jossa niistä tehtiin taas käyttökelpoista villaa.

Nyt jopa niin sanotut kierrättäjät kieltävät panemasta lumppuja keräyslaatikoihin. Sen sijaan ne menevät sekajätteisiin ja luultavasti lisäävät tuota hiilidioksidikuormaamme.

Kaukana, ylen kaukana olemme niin aineellisesti kuin henkisesti siitä maailmasta, joka oli todellisuutta vielä puoli vuosisataa sitten.

On kiinnostava kysymys, millainen tämä maailma noiden turhuuksien suhteen on puolen vuosisadan kuluttua.

On mahdollista, että suu joudutaan panemaan säkkiä myöten ja että säkki tulee olemaan nykyistä pienempi.

Kun sellaisenkin maailman on nähnyt, ei se nyt ihan toivottoman surkealta paikalta näytä. Se on vain kovasti erilainen kuin tämä nykyinen.