Uuspeilit

 

Muodit  ja ylellisyys

 

Joskus on tullut jo kirjoitettua laumailmiöistä, jotka ovat tyypillisiä koko lajillemme. Niin sanottujen median sopuli-ilmiöiden ohella asia koskee muotia yleensä. Ihmispopulaatiot, naiset etunenässä, ovat valmiita uhraamaan paljon pysyäkseen muodin eturintamassa.

Naisen biologisen tehtävän ja siis vaistojen kannalta tuota naisten taipumusta voi pitää jopa pohjimmiltaan rationaalisena ja kukaties sillä on ollut jokin biologinen tehtävänsä muitakin populaatioita ajatellen. Muodit eivät ole pelkästään naisten asia, vaikka he noudattavat niitä näkyvimmin ja koskaan kyseenalaistamatta.

Viileälle tarkkailijalle, joka edes yrittää ajatella rationaalisesti, jäävät muotien oikullinen vaihtuminen ja siihen uhratut miljardien pääomat mystilliseksi ilmiöksi. Tietenkin joku aina rahastaa asialla mutta miksi siihen menevät mukaan sellaiset, joille asia tuottaa palkkiä kuluja ja hankaluksia?

Jo muotien olemassaolo todistaa vakuuttavasti, että ihminen on olemukseltaan irrationaalinen laumaolento. Tuota olemus-käsitettä, jota postmodernistit (onko heitä yhä?) karttoivat kuin ruttoa, käytin piruuttani. Mikäli se kielletään, tullaan ennen pitkää sinne, minne kukaan ei halunnut.

Onhan sinne jo päästykin. Ihmisen pohjimmainen irrationaalisuus näkyy lukemattomissa asioissa sille, joka haluaa katsoa, mutta yksi on ylitse muiden, eikä sitä edes voi olla katsomatta ja se on muoti.

Kun Marx ja sittemmin Lenin kaavailivat kommunistista yhteiskuntaa, he olivat kokonaan sen tiedon varassa, joka heillä oli ihmiskunnan tähänastisesta kehityksestä. Niin sanottu tieteellinen kommunismi oli aikansa tulevaisuudentutkimusta eli siis yritti tutkia sellaista, mitä ei ollut lainaan olemassa.

Se, joka lukee kriittisellä silmällä vaikkapa Marxin tai Leninin käsityksiä siitä tulevaisuuden yhteiskunnasta, jota nimitettiin kommunstiseksi (vt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), ei voi olla tyrmistymättä sen ihmiskäsityksen primitiivisyydestä, joka kursailematta esitetään tulevaisuutta koskevien uskomusten perustana.

Koska kulttuurin katsottiin seuraavan yhteiskunnan alarakenteesta eli tuotantovoimien järjestelystä, oli toki luonnollista olettaa, että kommunistnen kulttuuri eli ihmisten suhde toisiinsa ja itseensä olisi uudessa yhteiskunnassa kokonaan toisenlainen, kuin se oli kapitalistisen yhteskunnan oloissa.

Vuonna 1961 aloitettiin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen ja luvattiin pyhästi koko puolueen arvovallalla, että se olisi olennaisilta osin valmiina vuoteen 1980 mennessä.

Tässä ei ole aihetta toistaa sitä tarinaa, joka sitten seurasi. Siitä olen jo usein kirjoittanut. Tässä yhteydessä haluan vain kiinnittää huomiota yhteen sellaisen seikkaan, joka toimi kommunismin rakentajia vastaan. Se tuskin oli edes yksi tärkeimmistä, mutta se kuului näkyvimpiin ja sillä on suuri oirearvo.

Tarkoitan muotia. Neuvostoliitossa oli kyllä huomattu, että ihmiset käyttäytyivät lauman lailla ja halusivat hyvin voimakkaasti samaistua joihinkin toisiin imisiin ja matkia heitä joka suhteessa, esimerkiksi pukeutumsessa, puhetavassa, ilmeiden ja eleiden kielessä ja niin edelleen.

Erityisen tärkeää oli pukeutua tietyllä tavalla. Kommunistinen utopia oli lähtenyt siitä, että ihmisille turvattaisiin riittävä määrä korkealaatuisa ravintoa, hyvä ja ämmin vaatetus ja toimiva asunto sekä mielekästä työtä.

Kaikki tämä kuuluukin ihmisten perustarpeisiin, joiden tyydyttäminen kaikkia koskevana oli vielä viime vuosisadan puoliväliin saakka kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys myös Euroopassa. Mutta se ei suinkaan ollut kaikki, mitä ihmiset halusivat.

Niin pian kuin perustarpeet oli tyydytetty, alettiin keskittyä sekundäärisiin asioihin, kulttuuriin sanan  ylellisyyttä, luksusta tarkoittavassa mielessä. Keskeisiä mielenkiinnon kohteita oli nyt muoti, jopa vaatemuoti.

Sellaisestakin asiasta kuin farkuista tuli Neuvostoliitossa todellisen kultin kohde (vt. Vihavainen: Haun hvostov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja sama koski coca-colaa. On sattuvasti sanottu, että venäläisiltä kesti sukupolven ajan ymmärtää, että cokis on vain virvoitusjuomaa, limonaatia, kuten meillä sanotaan.

Neuvostoliitossa kehitettiin omaa elokuva- ja estraditaidetta ja omia henkilökultteja myös pop-maailmassa. Muotia pyrittiin luomaan omasta takaa, muun muassa Riiassa. Sergei Žuravljov ja Jukka Gronow ja eräät muutkin ovat tutkineet noita ilmiöitä.

Muoti on kuitenkin hallitsematon ilmiö. Se ylitti rajat jo kylmän sodan aikana, toki sillä oli esteitä markalla ja ne hidastivat prosesseja, mutta silti rajat ylitettiin. Muodikkaat eli stiljagat olivat 1950-luvulta lähtien kirosana niille kommunisteille, jotka halusivat uskoa Neuvostoliiton etevämmyyteen myös tällä alalla.

Länsimainen muoti oli ja on hämmästyttävän voimakas kansainvälinen ilmiö, jota koko maailman niin sanottu pintajengi ja sen perässä suuret massat parhaansa mukaan seuraavat ja apinoivat. Tämä koskee sekä pukeutumista, viihdettä että niin sanottua radikaalia aatemuotia (radical chic).

Muodeille on ominaista turhuus ja niiden perässä juoksijoille vastaavasti turhamaisuus (vrt. Vihavainen: Haun turhuuden viettelys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Muoti ei tyydytä materiaalisia perustarpeita, vaan yksinomaan laumasidonnaisuuteen liittyvää pätemisen tarvetta.

 Se on periaatteessa pätemistä kaikkein alkeellisimmalla tasolla, vaikka esiintyyykin mielellään eksklusiivisuuden puvussa, ylellisyytenä eli luksuksena (ks. Vihavainen: Haun ylellisyys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Antiikin aikana ylellisyyden tavoittelua pidettiin kaikkien paheiden äitinä ja moraalisen rappeutumisen olennaisimpana merkkinä ja jopa sisältönä.

Mitäpä muuta se olisikaan? Entä missä ovat vaihtoehdot?