Sillamäe Virossa

 

Saari mantereella

 

Andrei Hvostov, Sillamäen kärsimysnäytelmä. Moreeni 2013, 309 s.

Suomentanut Sanna Immanen.

 

Sillamäe tunnetaan paikkana, josta hankittiin Neuvostoliiton ensimmäisen ydinpommin uraani. Niinpä jo sen olemassaolo oli salaisuus ja postikin Stalinin aikana kulki Moskovan kautta. Kaupunki polkaistiin tyhjästä ja oli täysin venäjänkielinen. Vironkelisiä siellä on nytkin vain muutama prosentti.

Sillamäen synty liittyy palavakiveen, jota myös saksalaiset hyödynsivät. Siitä saatu öljy oli vettä raskaampaa ja sopi erityisen hyvin sukellusveneisiin. Niinpä alueelle syntyi Vaivaran keskitysleiri ja sitä puolustettiin erittäin sitkeästi Sinimäkien taisteluissa vuonna 1944. Kuten tiedämme, niistä on tullut yksi uuden Viron suurista kansallisista myyteistä.

Turisti pääsee nyt ongelmitta Sillamäelle, jossa voi ihailla täysstalinistisen arkkitehtuurin näkymiä, jotka tuovat mieleen Odessan. EU:n rahoituksella on kunnostettu rantabulevardi, jossa sopii promeneerata muistellen vaikkapa paikkakunnan munaista kylpyläelämää ennen vallankumousta.

Andrei Hvostov kasvoi Sillamäessä virolaisen äidin ja venäläisen isän poikana. Kotikielenä oli viro, kun isäkin oli pitkiä aikoja poissa. Myös koulussa oli vironkielinen osasto. Poika oppi myös venäjää, mutta sai virolaisen identiteetin. Baikalin takaisista kasakoista polveutuva isä jäi vieraaksi eikä koskaan oppinut viroakaan.

Kirjoittaja yrittää tässä teoksessaan tunkeutua siihen menneisyyteen, jonka hän koki 1960-80-luvuilla. Se on virolaiselle nykypolvelle moninkertaisesti käsittämätöntä: neuvostoliittolainen elämäntapa, josta 1970-luvulla tehtiin virallinen ylpeilyn aihe yhtenä kehittyneen sosialismin komponenttina (Образ жизни -Советский!), perustui asioihin, joista ei nyt näytä jääneen mitään jäljelle. Muistamisen ja ymmärtämisen vaikeus on kuitenkin vielä laajempi kysymys.

Sillamäe, suljettu ”atomikaupunki” kärsi jo aikanaan totaalisesta amnesiasta. Sen historiasta ei tiedetty eikä haluttu tietää mitään. Kaikki sen asukkaat eivät edes tajunneet asuvansa jossakin Viro-nimisessä neuvostotasavallassa.

Tuo eristyneisyys oli sinänsä suhteellista, koska Hvostovin nuoruudessa sieltä pääsi kyllä muuallekin, eikä otsikossa mainittua kärsimysnäytelmää pidä ottaa liian kirjaimellisesti. Louhoksilla saattoi kyllä saada keuhkovamman ja kirjoittaja itse kärsi ikänsä pahasta astmasta, mutta valtaosa asukkaista eli päällisin puolin normaalia elämää.

Epänormaaliutta kuitenkin oli myös yllin kyllin. Se koski koko neuvostojärjestelmää, joka rajoitti yhteyksiä ulkomaailmaan. Toisin kuin Harjumaalla, Sillamäessä ei ollut edes mahdollista katsella Suomen TV:tä.

 Kuitenkin tiedettiin, että Suomi, josta muodostui suorastaan uskonnollista hartautta herättävä satumaa, oli aivan lähellä, sadan kilometrin päässä. Meri lähetti sieltä silloin tällöin viestejä, jotka todistivat toisesta ja rikkaammasta maailmasta. Rantaan ajelehtinut kenkäkin kelpasi todisteeksi.

Neuvostoliittolaisen elämäntavan monet pikku erikoisuudet ja suuremmatkin ovat usein unohtuneet jo myös niiltä, jotka kokivat ne itse. Kirjoittaja palauttaa ne mieleen uskomattoman elävästi, alkaen farkkuihin liittyneestä hartaasta palvonnasta ja muovikasseista statussymboleina ja päätyen siihen, millaisia olivat sopivan ja sopimattoman kielenkäytön rajat, mikä oli vaarallista ja mitä taas sopi päästellä mielin määrin.

Lapsuus ja ensimmäiset kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta, koulunkäynti vähemmistön edustajana, kiusaaminen koulussa ja sen ulkopuolella selostetaan tuoreesti ja uskottavasti. Lapset ovat kiusaajia luonnostaan, kansallisuudestaan riippumatta. Se on ikävä totuus, jota vastaan on vain taisteltava polvesta polveen

Hvostov kävi myös armeijan ja palveli ohjusjoukoissa etelä-Venäjällä. Samaan aikaan sattui Kaukoidässä korealaisen matkustajakoneen alasampuminen ja vastaavanlaisesta hälytyksestä palveluspaikassa tuli painajainen: oliko ydinsota alkamassa?

Kirjoittaja oppi hyvin paikaliset tavat, joihin kuului loputon läträäminen viinan kanssa. Hän oli, kuitenkin poikkeustapaus ryyppäsi, kuten kuuluukin, mutta lisäksi kuitenkin luki ja vieläpä klassikkoja. Se oli jo asia, josta saattoi saada -ja ”ansaita”- turpaansa, kuten vallankumouksen aikaan systemaattisesti tapahtui.

Kaiken neuvostolaisuuden lisäksi paikalliseen elämään kuului monia erikoisuusia. Sinimäkien taisteluja kyllä muistettiin vuosittain ja vietiin kukkia puna-armeijalaisten haudoille, mutta Vaivaran keskitysleiristä ei puhuttu halaistua sanaakaan, eikä siellä myöskään ollut minkäänlaista muistomerkkiä.

Myöskään Sillamäen kylpylämenneisyydestä ei puhuttu eikä tiedetty sanaakaan. Koko kaupunki oli neuvostovallan ylpeä luomus eikä sillä vallalla ollut mitään historiaa. Se oli luonut itse itsensä, voitiin ajatella sen jälkeen, kun Stalinia ei enää tarvinnut eikä voinut ajatella.

Hvostovin identiteetti on hyvin selkeästi virolainen, mutta hän ei ole halunnut kieltää venäläisyyttä itsessään eikä ympäristössään ja ilmeisesti jää kaipaamaan menneisyyden parempaa tunnustamista ja perusteellisempaa käsittelyä myös virolaisilta.

On valheellista esittää venäläinen kommunismi virolaisen fasismin vastakohtana ja kieltää sen rikokset, mutta on helppoa sortua myös toiseen äärimmäisyyteen.

Menneisyyden käsittely, Vergangenheitsbewältigung virolaisittain on jäänyt puolitiehen, antaa kirjoittaja ymmärtää. Viro on sanomatta jättämisen tasavalta, päättää Hvostov kirjansa.

Hän ei kuitenkaan ryhdy nimenomaisesti sen enempää sorkkimaan tätä problematiikkaa, joka on hyvin laaja ja aivan liian vaikea tullakseen laajojen joukkojen kunnolla ymmärtämäksi. Sen sijaan mennään usein tasolle, joka kiteytyy eräänkin nyrkkeilyvalmentajan kysymyksessä kirjoittajalle: onko maailmasi täysin sini-valko- musta?

Samaa intellektuaalista tasoahan edustaa taannoisen pääministerimme lausahdus arvovaltaisella akateemisella forumilla: on valittava puolensa… Siinäpä tämän laumasieluisen aikamme anti-intellektualismin ydin ja sen tragedia.

Tämä kirja pyrkii enempään ja sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat näitäkin asioita ymmärtää eivätkä vain päästä niitä tuomitsemaan, von oben herab.

Uuspeilit

 

Muodit  ja ylellisyys

 

Joskus on tullut jo kirjoitettua laumailmiöistä, jotka ovat tyypillisiä koko lajillemme. Niin sanottujen median sopuli-ilmiöiden ohella asia koskee muotia yleensä. Ihmispopulaatiot, naiset etunenässä, ovat valmiita uhraamaan paljon pysyäkseen muodin eturintamassa.

Naisen biologisen tehtävän ja siis vaistojen kannalta tuota naisten taipumusta voi pitää jopa pohjimmiltaan rationaalisena ja kukaties sillä on ollut jokin biologinen tehtävänsä muitakin populaatioita ajatellen. Muodit eivät ole pelkästään naisten asia, vaikka he noudattavat niitä näkyvimmin ja koskaan kyseenalaistamatta.

Viileälle tarkkailijalle, joka edes yrittää ajatella rationaalisesti, jäävät muotien oikullinen vaihtuminen ja siihen uhratut miljardien pääomat mystilliseksi ilmiöksi. Tietenkin joku aina rahastaa asialla mutta miksi siihen menevät mukaan sellaiset, joille asia tuottaa palkkiä kuluja ja hankaluksia?

Jo muotien olemassaolo todistaa vakuuttavasti, että ihminen on olemukseltaan irrationaalinen laumaolento. Tuota olemus-käsitettä, jota postmodernistit (onko heitä yhä?) karttoivat kuin ruttoa, käytin piruuttani. Mikäli se kielletään, tullaan ennen pitkää sinne, minne kukaan ei halunnut.

Onhan sinne jo päästykin. Ihmisen pohjimmainen irrationaalisuus näkyy lukemattomissa asioissa sille, joka haluaa katsoa, mutta yksi on ylitse muiden, eikä sitä edes voi olla katsomatta ja se on muoti.

Kun Marx ja sittemmin Lenin kaavailivat kommunistista yhteiskuntaa, he olivat kokonaan sen tiedon varassa, joka heillä oli ihmiskunnan tähänastisesta kehityksestä. Niin sanottu tieteellinen kommunismi oli aikansa tulevaisuudentutkimusta eli siis yritti tutkia sellaista, mitä ei ollut lainaan olemassa.

Se, joka lukee kriittisellä silmällä vaikkapa Marxin tai Leninin käsityksiä siitä tulevaisuuden yhteiskunnasta, jota nimitettiin kommunstiseksi (vt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), ei voi olla tyrmistymättä sen ihmiskäsityksen primitiivisyydestä, joka kursailematta esitetään tulevaisuutta koskevien uskomusten perustana.

Koska kulttuurin katsottiin seuraavan yhteiskunnan alarakenteesta eli tuotantovoimien järjestelystä, oli toki luonnollista olettaa, että kommunistnen kulttuuri eli ihmisten suhde toisiinsa ja itseensä olisi uudessa yhteiskunnassa kokonaan toisenlainen, kuin se oli kapitalistisen yhteskunnan oloissa.

Vuonna 1961 aloitettiin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen ja luvattiin pyhästi koko puolueen arvovallalla, että se olisi olennaisilta osin valmiina vuoteen 1980 mennessä.

Tässä ei ole aihetta toistaa sitä tarinaa, joka sitten seurasi. Siitä olen jo usein kirjoittanut. Tässä yhteydessä haluan vain kiinnittää huomiota yhteen sellaisen seikkaan, joka toimi kommunismin rakentajia vastaan. Se tuskin oli edes yksi tärkeimmistä, mutta se kuului näkyvimpiin ja sillä on suuri oirearvo.

Tarkoitan muotia. Neuvostoliitossa oli kyllä huomattu, että ihmiset käyttäytyivät lauman lailla ja halusivat hyvin voimakkaasti samaistua joihinkin toisiin imisiin ja matkia heitä joka suhteessa, esimerkiksi pukeutumsessa, puhetavassa, ilmeiden ja eleiden kielessä ja niin edelleen.

Erityisen tärkeää oli pukeutua tietyllä tavalla. Kommunistinen utopia oli lähtenyt siitä, että ihmisille turvattaisiin riittävä määrä korkealaatuisa ravintoa, hyvä ja ämmin vaatetus ja toimiva asunto sekä mielekästä työtä.

Kaikki tämä kuuluukin ihmisten perustarpeisiin, joiden tyydyttäminen kaikkia koskevana oli vielä viime vuosisadan puoliväliin saakka kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys myös Euroopassa. Mutta se ei suinkaan ollut kaikki, mitä ihmiset halusivat.

Niin pian kuin perustarpeet oli tyydytetty, alettiin keskittyä sekundäärisiin asioihin, kulttuuriin sanan  ylellisyyttä, luksusta tarkoittavassa mielessä. Keskeisiä mielenkiinnon kohteita oli nyt muoti, jopa vaatemuoti.

Sellaisestakin asiasta kuin farkuista tuli Neuvostoliitossa todellisen kultin kohde (vt. Vihavainen: Haun hvostov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja sama koski coca-colaa. On sattuvasti sanottu, että venäläisiltä kesti sukupolven ajan ymmärtää, että cokis on vain virvoitusjuomaa, limonaatia, kuten meillä sanotaan.

Neuvostoliitossa kehitettiin omaa elokuva- ja estraditaidetta ja omia henkilökultteja myös pop-maailmassa. Muotia pyrittiin luomaan omasta takaa, muun muassa Riiassa. Sergei Žuravljov ja Jukka Gronow ja eräät muutkin ovat tutkineet noita ilmiöitä.

Muoti on kuitenkin hallitsematon ilmiö. Se ylitti rajat jo kylmän sodan aikana, toki sillä oli esteitä markalla ja ne hidastivat prosesseja, mutta silti rajat ylitettiin. Muodikkaat eli stiljagat olivat 1950-luvulta lähtien kirosana niille kommunisteille, jotka halusivat uskoa Neuvostoliiton etevämmyyteen myös tällä alalla.

Länsimainen muoti oli ja on hämmästyttävän voimakas kansainvälinen ilmiö, jota koko maailman niin sanottu pintajengi ja sen perässä suuret massat parhaansa mukaan seuraavat ja apinoivat. Tämä koskee sekä pukeutumista, viihdettä että niin sanottua radikaalia aatemuotia (radical chic).

Muodeille on ominaista turhuus ja niiden perässä juoksijoille vastaavasti turhamaisuus (vrt. Vihavainen: Haun turhuuden viettelys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Muoti ei tyydytä materiaalisia perustarpeita, vaan yksinomaan laumasidonnaisuuteen liittyvää pätemisen tarvetta.

 Se on periaatteessa pätemistä kaikkein alkeellisimmalla tasolla, vaikka esiintyyykin mielellään eksklusiivisuuden puvussa, ylellisyytenä eli luksuksena (ks. Vihavainen: Haun ylellisyys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Antiikin aikana ylellisyyden tavoittelua pidettiin kaikkien paheiden äitinä ja moraalisen rappeutumisen olennaisimpana merkkinä ja jopa sisältönä.

Mitäpä muuta se olisikaan? Entä missä ovat vaihtoehdot?

 

Huoletonta köyhyyttä?

 

Luokatonta menoa

 

Jorge Amado, Yön paimenet. Suomentanut Hilkka Mäki. Otava 1991, 383 s.

 

Sillamäen muistelmissaan Andrei Hvostov mainitsi, että Neuvostoliitossa kyllä oli saatavana myös seksikirjallisuutta. Muuan siitä aiheesta kirjoittava oli brasilialainen Jorge Amado, jota käännettiin myös viroksi ja venäjäksi.

Näinhän tosiaan oli. Amado oli kommunisti, joka oli vuonna 195i saanut peräti Stalinin rauhanpalkinnon. Joskus kerrotaan hänen saaneen myös Leninin palkinnon, mutta silloin tarkoitetaan anakronistisesti sitä, että Stalinin palkinnon nimi muutettiin niin sanotun destalinisaation myötä.

Amado on ihan hauska kirjoittaja (vrt. Vihavainen: Haun sankarin taru tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kuitenkaan hänen kirjansa, ainakaan siltä vähäiseltä osalta, kun niitä tunnen, eivät tunnu sisältävän mitään oikeaoppisesti poliittista, tai ainakaan nyt sellaisten sosiaalisten kysymysten tarkastelua, joihin sopisi ajatus proletariaatin tai yleensä työtätekevien taistelusta sortajia vastaan.

Amadon henkilöt nimittäin tässä kirjassa ovat hyvin selvästi niin sanottua ryysyköyhälistöä (Lumpenproletariat). Kuten Marx aikoinaan selitti, siihen kuuluivat kaikenkarvaiset pieneläjät, jotka hankkivat niukan toimeentulonsa toimimalla kaupustelijoina, korttihuijareina, prostituoituina, kerjäläisinä ja niin edelleen.

He olivat toki köyhiä ja juuri siksi helposti vallanpitäjien lahjottavissa. Juuri siitä porukasta Ranskassa aikoinaan värvättiin kansalliskaarti. Uniformuilla ja valkosipulimakkaralla saatiin köyhät tukemaan kapitalistien valtaa.

Aivan toista oli oikea proletariaatti, joka oli tehtaiden kattilassa keitettyä väkeä, kuten Marx asian ilmaisi. Sille oli kokemus opettanut, kuka oli luokka vihollinen ja mikä oli ainoa tapa vapautua sen orjuudesta. Proletaarinen vallankumoushan se oli, päätteli Marx.

Myös ei-proletaarit saattoivat olla työtätekeviä, kuten talonpojat, mutta heidän asemansa tuotantokoneistossa teki heidät proletaarisen vallankumouksen vastustajiksi tai parhaassa tapauksessa avustavaksi ryhmäksi, joka oli epäluotettava ja koko ajan paimennettava.

Ryysyköyhälistö, kuten talonpoikaisto, oli marxilais-leniniläis-stalinilaisen näkemyksen mukaan työtä tekemätöntä pikkuporvaristoa, potentiaalisesti vaarallista ja toisarvoista sosiaalista ainesta. Köyhyys ei sellaisenaan jalostanut ketään, päinvastoin.

 Koska itse Maksim Gorkikin voitiin elämänkokemukseltaan lukea paljasjalkaiseksi maankiertäjäksi ja siis pikkuporvarilliseksi ryysyläiseksi, uskalsi joku Marxinsa lukenut nousta hyökkäämään häntäkin vastaan vuoden 1931 tienoilla. Tilanne oli jo vaarallinen, kunnes Stalin tuli pelastamaan ystävänsä.

Mutta mitä tulee Amadon sankareihin tässä kirjassa, joka kuvaa Bahian seudun pieneläjiä joskus 1950-1960-lukujen taitteessa, he ovat hyvin selväpiirteisiä ryysyköyhälistön edustajia.

Kirjoittaja mainitsee monien, ehkä useimpien olevan mulatteja tai mestitsejä, jotakuta mainitaan erikseen neekeriksi ja harvemmin pilkistävät esille valkonaamat, muun muassa paikkakunnalle muuttaneet espanjalaiset. Mutta tämä kansallisuusero on aivan toissijaista, vaikka mulattityttöjä kyllä kehutaan maailman ihanimmiksi sänkyhommissa.

Kenenkään ei mainita varsinaisesti elävän työllä, vaikka muuan henkilö jatkuvasti muka etsiikin työtä. Sen sijaan pelataan korttia, kaupustellaan ja elellään bordellissa. Sokeriruokoviinan särpiminen näyttäisi olevan yleisintä toimintaa.

Jonkun mainitaan joskus ohimennen kuljettavan veneellään tiiliä, mutta siitä ei puhuta koskaan sen enempää eikä myöskään noiden tiilien valmistajasta.

Kunnioitetuin henkilö on muuan entinen korpraali, joka on voittamaton korttihuijari. Hänen tasoaan hierarkiassa lähentelee paikallisen bordellin uhkeamuotoinen pitäjä. Seksielämä, joka lähenee promiskuiteettia, on suurimman elämänsisällön tarjoaja. Sen piirissä syntyy kuitenkin myös huimaa intohimoa.

Mitä sukupuolten välisiin suhteisiin tulee, nousee muuan kuuma kaunotar arvoon arvaamattomaan ja luulee jo hallitsevansa miehiä vasemmalla kädellään. Juonitellessaan kahden miehen mustasukkaisuuden herättämiseksi, hän sentään kokee katastrofin. Miesten keskeinen ystävyys, joka on vielä vahvistettu joillakin paikallisen uskonnon seremoniolla, kestää kaiken ja juonitteleva seksikuningatar saa häpeällisesti häipyä tantereelta, jossa hän jo valmistautui näkemään verisen tappelun, ellei miesmurhakin.

Kylä tuntee kaikki jäsenensä ja osallistuu iloihin ja suruihin. Kummin valitseminen on tavattoman vaikeaa, kun niin monet haluaisivat tuon kunnian. Kyseessä on sentään hyvin suositun paikallisen neekerijättiläisen lapsi.

Mutta astuuhan se politiikkakin viimein kuvaan tässä liki paratiisimaisessa yhteisössä. Varakkaat espanjalaiset tunkeutuvat paikkakunnalle ja haluavat asettua asumaan kukkulalle, jonne ryysyköyhälistö on kyhännyt majojaan. Eläinpelitkin, rahvaan suuri huvi, halutaan kieltää

 Majoja hävitetään jo konetuliaseiden ja bensiinin voimin, mutta loppujen lopuksi poliittiset konjunktuurit johtavat siihen, että kansa voittaa, vain yksi kukkulan puolustaja ammutaan väärinkäsityksen vuoksi. Mielenosoitus muuttuu tanssiksi ja juomiseksi.

Eteläamerikkalaisessa kirjallisuudessa on enemmänkin tarinoita elämäntavasta, joka muistuttaa tässä kuvattua ryysyköyhälistön huvittelukeskeistä maailmaa seksin ja viinan ympärillä. Kirjavan väestön keskuudessa kukoistavat lisäksi mitä oudoimmat lahkot ja taikausko.

World Values Survey erottaa sekin latinalaisen Amerikan katolisuuden omaksi ryhmäkseen, jonka arvot ovat kaukana eurooppalaisten uskonveljien maailmasta. Ajatus marxilaisittain ymmärretystä vallankumouksesta tuon väestön keskuudessa olisi pelkkä vitsi. Taisipa tuo monien kunnioittama ja harvojen tuntema Che Guevarakin olla varsinainen on Quijote ajassaan.

Toki jo Lenin artikkelissaan Mitä on tehtävä, hoksasi, että mukaan vallankumousliikkeeseen voitiin ja pitikin houkutella kaikkia niitä, jotka olivat tyytymättömiä johonkin, vaikka heillä ei olisi mitään aavistusta siitä, miten asia liittyisi proletariaatin vallankumoukseen. Koko marxilaisittain ymmärretty proletariaattihan oli Venäjällä aivan pikkuruinen vähemmistö.

En tiedä miksi Amado Sai Stalinin kunniamerkkinsä. Ehkäpä se perustu vain siihen, että hän kannatti noihin aikoihin kommunismin aatetta, vaikka tuskin välttämättä edes ymmärsi, mitä se oikeastaan tarkoitti.

Amadon ansioihin voidaan joka tapauksessa omalta osaltaan lukea seksin tuleminen Neuvostoliitossa saatavilla olevaan kirjallisuuteen. Yön paimenet ilmestyi Inostrannaja literaturassa vuonna 1966 ja pari kirjaa ilmestyi häneltä myös viroksi jo neuvostoaikana.