Ylellisyys

Ylellisyys ennen ja nyt

Meidän aikamme on kaikista maailmanhistorian kausista ylellisin. Itse asiassa ylellisyydestä ja sen lisäämisestä on tullut itsetarkoitus, joka ei enää pitkiin aikoihin ole ollut hallinnassa.

On käynyt kuin vanhassa sanaparressa: pakko on Sakarin tanssia kun soitetaan.

Kuitenkin jo itse sana osoittaa, että kyse on tarpeettomuudesta. Ylellisyyshän viittaa yli tarpeen menevään määrään, turhuuteen. Vielä Santeri Alkio ymmärsi kammoksua tätä pahetta, joka ennen hänen aikojaan lieneekin ymmärretty yhdeksi ihmisen peruspaheista myös Suomessa.

Antiikin auktorit yhdistivät ylellisyyden rappioon, effeminoitumiseen, moraalittomuuteen ja löyhätapaisuuteen. Hyve ei sen sijaan tavoitellut mitään liikaa. Paheelle sellainen taas oli kaikki kaikessa.

Mistäpä muusta mässäys, irstaus, kateus, toisen omaan puuttuminen, väärät valat ja muu pahe juonsikaan juurensa kuin tarpeettoman tavoittelusta eli ylellisyyden palvonnasta.

Myöntäkäämme kuitenkin, että kyseisillä asioilla saattoi olla vaatimattomampikin taustansa ja toisaalta spartalaisten ankea elämäntapa, jossa kaikki oli alistettu sodan palvelukseen, ei myöskään herättänyt ihailua tasapainoisempien heimojen parissa.

Ylellisyys on toki suhteellista, se on jotakin sellaista, jota ilman voitaisiin olla ja joka ei siis palvele ihmisen perustarpeiden tyydyttämistä, vaan sen sijaan hänen kehnompia vaistojaan. Aivan erityisesti ylellisyyden hankkimisen tarkoituksena on ollut vaikutuksen tekeminen toisiin ihmisiin.

Luulenpa, että latinan sana lux, valo, jota romaaniset kielet ja englanti käyttävät ylellisyyttä kuvatessaan (luxus, lyx, luxury, lujo), viittaa juuri tähän. Ylellisyys on jollakin asialla ”loistamista” toisten silmissä. Se on kerskakulutusta näkyvyyden, näyttämisen vuoksi (conspicuous consumption).

Venäjässä sana on роскошь, joka viittaa tuhlaamiseen. Siitähän on kysymys, tarpeettomasta tavarasta tai hyödykkeestä.

Jostakin syystä venäjän sanakirja ehdottaa synonyymiksi myös sanaa шик (chic),joka viittaa oikeastaan vain muotiin, mutta muodin ytimessä taitaa kyllä olla juuri tarpeettomuus, tuhlaaminen näyttämisen vuoksi.

On kiinnostavaa verrata menneiden aikojen käsityksiä ylellisyydestä ja tuhlaamisesta oman aikamme näkemyksiin.

Teuvo Pakkalan teoksessa Lapsia (1895) on kertomus pikkutytöstä, joka kaihoisasti muistaa sitä onnellista aikaa kun isäkin oli jouluna kotona ja jolloin syötiin riisipuuroa.

Isä oli merimies, joka lähti sitten kevään tultua taas merille ja hukkui siellä.

Tyttönen haluaa tuon onnen ajan takaisin vaikkapa sitten vain riisipuuron maun ja tuoksun kautta. Mutta riisi on kallista tuontitavaraa.

Niinpä hän kutoo nauhaa, jota lähtee kaupittelemaan. Pakanalähetyksen tädit pitävät nauhaa hienona, mutta kysyvät, mihin lapsi rahaa tarvitsee.

Kun tyttö sanoo, että haluaa tehdä riisipuuroa, tädit nauravat ja kysyvät, onko hänen äitinsä terve. Kuultuaan, että terve on, he nuhtelevat pientä ankarasti: ei sinun äitisi sitten mitään riisipuuroa tarvitse, etkä tarvitse sinäkään.

Syö vain tavallisia ruokia, äläkä ahnehdi, sillä ylellisyys on hyvin suuri synti. Sitten tädit houkuttelevat tytön antamaan nauhansa pakanalähetyksen hyväksi, minkä tämä tekeekin.

Kotona äiti kuitenkin on keittänyt riisipuuroa, jota tietää tytön haluavan. Se herättää kauhean synnintunnon ja tyttö miettii ahdistuneena, että olikohan isäkin hukkunut tuon kauhean puuron takia…

Vapauttavat sanat taisivat aikoinaan olla vanhassa joululaulussa, jonka mukaan nyt, jouluna sai jokainen syödä vatsansa täyteen puuroa. Olipa nyt sitten ylellisyyttä arkisin tai ei. Juhlaan kuuluvat juhlaruuat.

Se oli sitä aikaa se.

Nyt olemme taas saaneet kuulla, että monet ruuat ovat ylellisyyttä ja siis syntiä, alkaen maidosta ja lihasta ja päätyen tosiaankin myös riisiin ja soijaan, jotka ovat painoyksikköä kohti kaikkein turmiollisimpia ja siis suorastaan isästä perkeleestä.

Mutta ovatko ne kaikki tosiaankin ylellisyyttä?

Kannattaa tietenkin lähteä siitä, ettei ihmiskunta syömättä toimeen tule ja että mikäli etsimme keinoja ilmaston lämpenemisen estämiseksi, kannattaa käyttää kustannustehokkaampia menetelmiä.

Toki riisin ja soijan voi ilman muuta jättää pois, mutta niin kauan kuin ihmisiä täällä on, pitää heidät joka päivä syöttää jollakin täysipainoisella ruualla.

Jos haluamme alistaa tulevan sukupolven kaikenlaiselle vajaakehitykselle ja kasvuhäiriöille, niin jättäkäämme nyt sitten ne lihat ja maidot pois. Hölmöläisten talkoista siinä joka tapauksessa on kysymys.

Jos meitä sen sijaan kiinnostaa maapallon tulevaisuus, keskitymme nimenomaan liiallisuuden välttämiseen ja liiallisuuttahan kaikki ylellisyys ja kerskakulutus juuri on, mukaan lukien tietysti myös minkkiturkit ja purjeveneet, jotka yllättäen kuitenkin taitavat kuulua siihen kaikkein viattomimpaan päähän ilmasto-ongelmia ajatellen.

Todellista liiallisuutta eli ylellisyyttä on tuskin edes tässä uudenaikaisessa mielessä edes mässäys, joka ennen oli ylellisyyden symboli ja yksi kardinaalipahe.

Sen sijaan loputon uusien muotien perässä juokseminen, olipa kyse vaatteista, autoista tai talojen sisustuksista, taitaa tuottaa jo merkittäviä määriä jätettä, samoin kuin ruuan tuhlaaminen.

Mutta kaiken kaikkiaan ylellisyys on tainnut jo siinä määrin irrota yksityisen ihmisen henkilökohtaisen toiminnan piiristä, että sen suora yhdistäminen ilmaston muutokseen vaatii jo aimo annoksen tyhmyyttä.

Kyllä ylellisyys on sitä, mitä koko valtio ja ihmiskunta on nyt vakain tuumin valjastettu tavoittelemaan. Kohtuudesta ei kukaan uskalla enää edes arasti kysäistä.

Pahe on varmaan yhäkin pahetta ja synti syntiä, kuten Teuvo Pakkalan aikoina, mutta sen muodot ovat muuttuneet tuotannon kehittyessä.

Luulen, että voimme nyt jo hyvällä omallatunnolla antaa pikku Elsalle anteeksi hänen himonsa riisipuuroon.

Sen sijaan ne jeesustelijat, jotka katsovat asiakseen mestaroida toisten elämää ja loistaa omalla oletetulla hyveellisyydellään, ansaitsevat yhäkin saman ylenkatseen kuin aina ennenkin.

Uuspeilit

 

Muodit  ja ylellisyys

 

Joskus on tullut jo kirjoitettua laumailmiöistä, jotka ovat tyypillisiä koko lajillemme. Niin sanottujen median sopuli-ilmiöiden ohella asia koskee muotia yleensä. Ihmispopulaatiot, naiset etunenässä, ovat valmiita uhraamaan paljon pysyäkseen muodin eturintamassa.

Naisen biologisen tehtävän ja siis vaistojen kannalta tuota naisten taipumusta voi pitää jopa pohjimmiltaan rationaalisena ja kukaties sillä on ollut jokin biologinen tehtävänsä muitakin populaatioita ajatellen. Muodit eivät ole pelkästään naisten asia, vaikka he noudattavat niitä näkyvimmin ja koskaan kyseenalaistamatta.

Viileälle tarkkailijalle, joka edes yrittää ajatella rationaalisesti, jäävät muotien oikullinen vaihtuminen ja siihen uhratut miljardien pääomat mystilliseksi ilmiöksi. Tietenkin joku aina rahastaa asialla mutta miksi siihen menevät mukaan sellaiset, joille asia tuottaa palkkiä kuluja ja hankaluksia?

Jo muotien olemassaolo todistaa vakuuttavasti, että ihminen on olemukseltaan irrationaalinen laumaolento. Tuota olemus-käsitettä, jota postmodernistit (onko heitä yhä?) karttoivat kuin ruttoa, käytin piruuttani. Mikäli se kielletään, tullaan ennen pitkää sinne, minne kukaan ei halunnut.

Onhan sinne jo päästykin. Ihmisen pohjimmainen irrationaalisuus näkyy lukemattomissa asioissa sille, joka haluaa katsoa, mutta yksi on ylitse muiden, eikä sitä edes voi olla katsomatta ja se on muoti.

Kun Marx ja sittemmin Lenin kaavailivat kommunistista yhteiskuntaa, he olivat kokonaan sen tiedon varassa, joka heillä oli ihmiskunnan tähänastisesta kehityksestä. Niin sanottu tieteellinen kommunismi oli aikansa tulevaisuudentutkimusta eli siis yritti tutkia sellaista, mitä ei ollut lainaan olemassa.

Se, joka lukee kriittisellä silmällä vaikkapa Marxin tai Leninin käsityksiä siitä tulevaisuuden yhteiskunnasta, jota nimitettiin kommunstiseksi (vt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), ei voi olla tyrmistymättä sen ihmiskäsityksen primitiivisyydestä, joka kursailematta esitetään tulevaisuutta koskevien uskomusten perustana.

Koska kulttuurin katsottiin seuraavan yhteiskunnan alarakenteesta eli tuotantovoimien järjestelystä, oli toki luonnollista olettaa, että kommunistnen kulttuuri eli ihmisten suhde toisiinsa ja itseensä olisi uudessa yhteiskunnassa kokonaan toisenlainen, kuin se oli kapitalistisen yhteskunnan oloissa.

Vuonna 1961 aloitettiin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen ja luvattiin pyhästi koko puolueen arvovallalla, että se olisi olennaisilta osin valmiina vuoteen 1980 mennessä.

Tässä ei ole aihetta toistaa sitä tarinaa, joka sitten seurasi. Siitä olen jo usein kirjoittanut. Tässä yhteydessä haluan vain kiinnittää huomiota yhteen sellaisen seikkaan, joka toimi kommunismin rakentajia vastaan. Se tuskin oli edes yksi tärkeimmistä, mutta se kuului näkyvimpiin ja sillä on suuri oirearvo.

Tarkoitan muotia. Neuvostoliitossa oli kyllä huomattu, että ihmiset käyttäytyivät lauman lailla ja halusivat hyvin voimakkaasti samaistua joihinkin toisiin imisiin ja matkia heitä joka suhteessa, esimerkiksi pukeutumsessa, puhetavassa, ilmeiden ja eleiden kielessä ja niin edelleen.

Erityisen tärkeää oli pukeutua tietyllä tavalla. Kommunistinen utopia oli lähtenyt siitä, että ihmisille turvattaisiin riittävä määrä korkealaatuisa ravintoa, hyvä ja ämmin vaatetus ja toimiva asunto sekä mielekästä työtä.

Kaikki tämä kuuluukin ihmisten perustarpeisiin, joiden tyydyttäminen kaikkia koskevana oli vielä viime vuosisadan puoliväliin saakka kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys myös Euroopassa. Mutta se ei suinkaan ollut kaikki, mitä ihmiset halusivat.

Niin pian kuin perustarpeet oli tyydytetty, alettiin keskittyä sekundäärisiin asioihin, kulttuuriin sanan  ylellisyyttä, luksusta tarkoittavassa mielessä. Keskeisiä mielenkiinnon kohteita oli nyt muoti, jopa vaatemuoti.

Sellaisestakin asiasta kuin farkuista tuli Neuvostoliitossa todellisen kultin kohde (vt. Vihavainen: Haun hvostov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja sama koski coca-colaa. On sattuvasti sanottu, että venäläisiltä kesti sukupolven ajan ymmärtää, että cokis on vain virvoitusjuomaa, limonaatia, kuten meillä sanotaan.

Neuvostoliitossa kehitettiin omaa elokuva- ja estraditaidetta ja omia henkilökultteja myös pop-maailmassa. Muotia pyrittiin luomaan omasta takaa, muun muassa Riiassa. Sergei Žuravljov ja Jukka Gronow ja eräät muutkin ovat tutkineet noita ilmiöitä.

Muoti on kuitenkin hallitsematon ilmiö. Se ylitti rajat jo kylmän sodan aikana, toki sillä oli esteitä markalla ja ne hidastivat prosesseja, mutta silti rajat ylitettiin. Muodikkaat eli stiljagat olivat 1950-luvulta lähtien kirosana niille kommunisteille, jotka halusivat uskoa Neuvostoliiton etevämmyyteen myös tällä alalla.

Länsimainen muoti oli ja on hämmästyttävän voimakas kansainvälinen ilmiö, jota koko maailman niin sanottu pintajengi ja sen perässä suuret massat parhaansa mukaan seuraavat ja apinoivat. Tämä koskee sekä pukeutumista, viihdettä että niin sanottua radikaalia aatemuotia (radical chic).

Muodeille on ominaista turhuus ja niiden perässä juoksijoille vastaavasti turhamaisuus (vrt. Vihavainen: Haun turhuuden viettelys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Muoti ei tyydytä materiaalisia perustarpeita, vaan yksinomaan laumasidonnaisuuteen liittyvää pätemisen tarvetta.

 Se on periaatteessa pätemistä kaikkein alkeellisimmalla tasolla, vaikka esiintyyykin mielellään eksklusiivisuuden puvussa, ylellisyytenä eli luksuksena (ks. Vihavainen: Haun ylellisyys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Antiikin aikana ylellisyyden tavoittelua pidettiin kaikkien paheiden äitinä ja moraalisen rappeutumisen olennaisimpana merkkinä ja jopa sisältönä.

Mitäpä muuta se olisikaan? Entä missä ovat vaihtoehdot?

 

Juhlat tulossa

Työt ja päivät

Erga kai hemerai, Opera et dies. Näistä lauloi jo Hesiodos aikanaan. Kun puhutaan maanviljelysyhteiskunnasta, on työllä tietty mahtava ja jopa kohtalonomainen kaiku. Työt liittyvät omiin aikoihinsa, ne kuuluvat suureen kiertokulkuun, kuten vuodenaikojen vaihtelu, kuun kierto, päivien ja tuntien mystinen kulku. Ei ole olemassa BKT:hen ynnättävää työtä sinänsä. Se kuuluu omaan hetkeensä, kuten jokaiselle hetkelle on olemassa oma, sopiva rukouksensa.

Keskiaikaiset tuntien kirjat, erittäinkin tuo tunnettu Berryn herttuan hohtavalla sinisellä taivaan kalenterilla koristettu kuuluisa versio, tuovat elävästi mieleen sen juhlallisen kohtalonomaisuuden, joka kuuluu eritytisesti maataloustyön luonteeseen: kun aika on kypsä, kuuluu tehdä sitä, mitä luonto sallii ja määrää. 
Les très riches heures du Duc de Berry korostaa nimessään vuodenkierron ja sen töiden tarjoamaa onnea ja yltäkylläisyyttä. Sellainen kirja olisi ehkä voinut syntyä vain Euroopassa ja kenties sen lisäksi Kiinassa. Siellä, missä vuodenaikain vaihtelu oli ja on yksinkertaisempaa ja tylsempää, olisi tulos ainakin ollut kovin toisenlainen. Ainakin tuntuu vaikealta kuvitella vastaavaa opusta monsuunikauden merkeissä sepitetyksi.  

Mutta mistäpä minä sen tiedän. Sateiden hedelmöittävä vaikutus saattaa hyvinkin inspiroida runolliseen mielentilaan  ja innoittaa maalaria. Joka tapauksessa mieleen tulee, miten Tampereella joskus opiskellut neekeri Joseph Owindi, joka kirjoitti muistelmateoksen ”Kato, kato nekru!” selvästi kadehti suomalaisia heidän vuodenaikojensa tähden. Se näytti olleen vaikea tilanne, jonka muuttaminen ei ollut eikä ole mahdollista. En tunne siitä mitään syyllisyyttä.

Mutta Tuntien kirjaan. Kirjan kuvien, myös sen anfangien hallitsevana elementtinä on huikaiseva sininen, joka saattaa vähän muistuttaa tuota EU:n Neitsyt Marian sinistä. En halua sanoa asiasta painavaa sanaani, värisokea kun olen. Joka tapauksessa tuo syvän taivaan väri on aina läsnä tunneissa ja töissä. Samoin siellä vuoden edistyessä ja muuttuessa toiseksi yhä uudelleen palaavat silmien eteen ristillä riippuvat ryövärit ja Vapahtaja, Neitsyt Marian ilmestys, Jeesuksen syntymä, kuningasten kumarrus ja muut vuodenkiertoon liittyvät juhlat. Vuosittain huomioitavia kai olivat tuohon aikaan myös Vanhan Testamentin tapaukset.

Mutta on siellä myös ainutkertaisuuteen viittaavaa ainesta: Daavidin katumus, kapinallisten enkelien lankeemus, Ilmestyskirjan Kalvas ratsu ja kuolleiden armeija, joka kohtaa elävien sotajoukon, Paholainen helvetissään ynnä muuta. Hieman yllättäen kalenteri ei päätykään jouluun ja Jeesus-lapsen syntymään, vaan pyhän Andreaan naulitsemiseen vinoon ristiinsä. Tämä johtunee siitä, että Andreas oli herttuan suojeluspyhimys.

Limburgin veljekset olivat siis maalanneet aika persoonallisen kalenterin juuri Berryn herttuan makuun. Kaikillahan meillä lienee tänä päivänäkin ainakin päässämme oma, hieman omalaatuinen kalenterimme, jossa tärkeys- ja muukin järjestys noudattelee omia arvojamme.

Kuitenkin uskon Berryn herttuan halunneen mitä suurimmassa määrin olla ennen muuta kunnon kristitty tai ainakin siltä näyttää. Koko kirjan takana, rukouksien näyttämönä oli joka tapauksessa vuodenkierron suuri ihme, luomakunnan suuri marssi, johon ottivat osaa kaikki luodut, kuninkaasta ja herttuasta hiireen ja heinäsirkkaan.

Herttuan maailmaan kuuluivat ylhäiset tuttavuudet ja ylellisyys, koreat vaatteet ja herkut, mutta samoin kuin halvin valtakunnassa, myös herttua oli luonnon ankaran järjestyksen alainen ja toivoi ja rukoili hyvää satoa ja maamiehen työn hedelmien säästymistä tuholta ja kävi viimein kuolinvuoteelleen, kun huomasi ajan tulleen. Taudit, sodat ja muut onnettomuudet olivat aina uhkaamassa, mutta kaikkein suurin ja todellisin vaara oli se, joka uhkasi ihmisen kohtaloa hänen kuolemansa jälkeen.

Tasa-arvo oli kristikunnan piirissä tavallaan perusasia jo heti tämän uskonnon syntyessä. Vanhurskas ja rienaaja eivät tietenkään olleet tasa-arvoisia ja kaiken kaikkiaan ihmisten arvon punnitseminen ei viime kädessä ollut heille itselleen tai edes ihmissuvulle mahdollista. Se tehtiin vasta taivaissa, ehkäpä erityisesti taivasten valtakunnan portilla pyhän Pietarin toimesta. Muistelen kyllä nähneeni myös enkeleitä sieluja punnitsemassa.

Joka tapauksessa tarkoituksena lienee olleen, että täällä maan päällä jokainen kristitty huolehti omasta palstastaan, herttua herttuakunnastaan ja köyhä talonpoika omasta sarastaan. Yhteistä molemmille oli kuitenkin periaatteessa yhtäläinen ihmisen arvo, joka oli taivaan perspektiivistä potentiaalisesti sama niin rikkaalla miehellä kuin Lasaruksella.

Berryn herttuan valtakunnasta taisivat siis puuttua luuserit. Tämä amerikkalaisperäinen sana taitaakin jakaa läntisen kulttuuripiirin kahtia. Amerikkalaisen käsityksen mukaan ihmisen arvo mitataan dollareissa ja yhteiskunnan kilpakenttä on sitä varten, että siellä selviää, kuka on minkin summan arvoinen. Mikäli kilpailussa häviää, kuten jotkut aina tekevät, on juuri sen arvoinen eli ei minkään.

Melko jylhältä näyttää tähän verrattuna Berryn herttuan näkökulmasta se aikakausi, johon humanismi ei vielä kuulunut. Eipä ollut siinä sijaa demokratialle eikä muillekaan modernin maailman kotkotuksille, mikäli olen asian oikein oivaltanut. Mutta juhlallinen idea taivaallisen ja maallisen saumattomasta yhteydestä luonnon ikuisessa kierrossa sieltä näyttää löytyvän.

Siinä sivussa jäävät pyörivästä piiristä aina pois yksilöt kukin vuorollaan, mikä on sangen tärkeää, mutta kokonaisuuden kannalta yhdentekevää.

Kirjaan olisikin hyvin sopinut liittää myös Bernt Notken Kuolemantanssi, Danse macabre, Tallinnan Nigulisten kirkosta. Siinähän sitä menevät niin piispat kuin kuninkaat samassa piirissä irvistelevien luurankojen kanssa.

Suomalaisittain mieleen tulee myöls Akseli Gallen-Kallelan kuvitus Seitsemään veljekseen. Sehän näyttää liittyvän siihen, mitä sanotaan kirjan lopussa:  ”… ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisasti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen kultaisen auringon kiertoessa.”

Tästä kaiketi inspiroituneena Gallen-Kallela piirsi juhlakirjaan pääkalloja, jotka näyttävät pyörivän omaa rataansa auringon ympäri, näin symbolisoiden ikuista kiertokulkua, joka, mikäli kirjoituksia on uskominen, kuitenkin eräänä päivänä on keskeytyvä Kristus-hallitsijan (Hristos Pantokrator) mahtavaan saapumiseen.

No, vähänkö tässä maailmassa on kaikenlaista uskottu ja yhä uskotaan. Joku hölmö vielä pitää omaa uskoaan niin erinomaisena, että tuntee tarvetta sen takia tappaa toisia kaltaisiaan. Edistystä lienee, että täällä valistuneen maailman piirissä sellaista vain helveksutaan.

Juuri nyt joka tapauksessa sattuu olemaan tulossa kristikunnan suurin juhla, ainakin asiallisesti. Pääsiäisenä ei tosin ole tapana erityisemmin ostaa lahjoja, mikä pienentää sen taloudellista merkitystä, mutta siitä huolimatta juuri pääsiäiseen eikä esimerkiksi jouluun kätkeytyy kristinuskon ydin.

Pitkänperjantain mieletön ajatus Jumalan pojan sovintokuolemasta on kaikessa olennaisessa niin absurdi, ettei tarvitse olla ruudinkeksijä julistaakseen sen humpuukiksi. Sama toki koskee ylösnousemusta ja muitakin ihmeitä.

Mutta ei viitsitä pitää tätä suurena intellektuaalisena saavutuksena. Jo Jeesuksen aikaan fiksummat istuivat siellä, missä pilkkaajat istuivat, kun taas maailman sorretut ja solvaistut omaksuivat innolla  mielettömyyden, joka oli pelkkää aidon uskonnollisuuden rienaamista. Niinpä heitä sitten riittikin pedoille heitettäviksi ja seipäissä poltettaviksi. Ikävä kylä tämä oli tosiasia, johon ei järkipuheella voinut vaikuttaa mitenkään.

Berryn herttua edusti vielä sitä aikaa, joka oli enemmän tai vähemmän valmis ristiretkiin, vaikka niiden aika varsinaisesti oli jo ohi. Hänen jälkeensä päästiin muutamassa sadassa vuodessa renessanssin kautta valistukseen ja siihen moderniin maailmaan, jossa nyt olemme.

Berryn herttua eli 1400-luvulla ja 1400-lukua (Hidzrasta lähtien) elävät myös muhamettilaiset. Uhratkaamme heillekin ajatus tai kaksi, kun nyt valmistaudumme suureen kristittyjen juhlaan. Sine ira et studio.

https://en.wikipedia.org/wiki/Tr%C3%A8s_Riches_Heures_du_Duc_de_Berry

Ihanne ja toteutus

 

Ihminen isolla I:llä

 

     Tapahtuipa kerran neljännesvuosisata sitten Pietarissa eräässä projektini seminaarissa, että kun pidin omaa esitelmääni, kuulijoita rupesi silminnähtävästi huvittamaan.

     Kuitenkin olin vain puhunut Maksim Gorkin ajattelusta ja siitä perustavanlaatuisesta erottelusta, jonka hän teki ”poroporvarin” ja ”Ihmisen” (isolla kirjaimella) välille.

     Tämä Ihminen isolla alkukirjaimella oli se aristotelista ihmisen olemusta toteuttava olento, jossa hänessä piilevä hyvä vapautui: Ihminen (Isolla I:llä) oli sankari, altruisti, keksijä, marttyyri, jos niin tarvittiin, jalo ja luova olento, jolle kaikki lajitoverit olivat rakkaita ja varmaankin myös toisten lajien edustajat. Hän lienee muistuttanut suuresti Erich Frommin ”genitaalis-produktiivista” persoonallisuutta.

      Isolla I:llä kirjoitettu eli täyteen mittaansa kehittynyt ihminen oli poroporvarin (meštšanin) vastakohta. Tuolle viimemainitulle otukselle, jota oikeastaan olisi venäjäksi voinut nimittää ali-ihmiseksi (nedotšelovek) oli tässä maailmassa tärkeää vain hänen oma etunsa ja sen lisäksi korkeintaan oma perhe ja suku.

     Poroporvari ajatteli vain hyötyä, erityisesti omaansa. Kun Ihminen neroudessaan keksi vaikkapa tulen, käytti poroporvari sitä vain makuuhuoneensa valaisemiseen, kun Ihminen keksi äänen tallentamisen, käytti poroporvari sitä renkutusten kuuntelemiseen, kun Ihminen keksi röntgensäteet, käytti poroporvari niitä vain omaisuutensa suojelemiseen ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Gorkille poroporvari oli kaiken kulttuuripyrkimyksen vastakohta. Poroporvarille maailma oli vain oman kurjan tyydytyksen väline. Yhteiskunnassa poroporvaristoa edusti Venäjällä sen talopoikaisluokka (!) ja juuri siksi kansalaissota oli ollut niin eläimellisen raakaa ja vandalismin kyllästämää.

     Ihmiskunnan ja erityisesti Venäjän toivo oli vain työväessä, joka kukistaisi talonpoikaiston ja tulisi sen tilalle maan teollistuessa. Näin ajatteli Gorki ja tämä oli se syy, miksi hän tunnetusti kannatti kollektivisointia erityisen lämpimästi: talonpoika oli poroporvarillisuuden lähteenä hävitettävä, että Ihminen isolla I:llä voisi päästä valtaan.

     Kuten aluksi mainitsin, kun kerroin esitelmässäni tästä aiheesta huomasin ihmeekseni outoa hihittelyä, vaikka asia oli mielestäni sekä vakava että tärkeä ja esitykseni tosiasioiden mukainen.

     Sittemmin minulle kerrottiin, että olisi pitänyt sanoa ”ihminen suurella alkukirjaimella” (tšelovek s bolšoj bukvoj). Sen sijasta olin sanonut ”Tšelovek s bolšym Tš”. Kuulija assosioi tämän tš-kirjaimen välittömästi sanaan tšlen, joka tarkoittaa jäsentä ja on myös erityisen miehisen jäsenen normaali synonyymi.

     No, eipä tuossa suurta vahinkoa liene tapahtunut, ehkäpä se vain ryyditti kukaties kuivaa esitelmää. Itse asia kyllä ainakin tuli ymmärretyksi.

     Ja itse asia olikin hyvin tärkeä. Gorki toki oli melkoisessa määrin yksityisajattelija myös tuossa ”poroporvaristoa” (meštšanstvo) koskevan dogmin kohdalla, mutta ongelma vaivasi kaikkia.

     Oikeat, viralliset ideologit puhuivat ennen muuta ”pikkuporvaristosta” (melkaja buržuazija), vaikka kyllä tuo ”poroporvarillisuuden” käsite hiipi vahvasti myös virallisen ideologian piiriin ja muodosti siellä aika hankalan kysymyksen, joka näytti uhmaavan itse marxismi-leninismin pyhiä lakeja, jotka selittivät kaiken.

     Poroporvarillisuutta saattoi näet löytyä aivan mistä tahansa, myös työväenluokasta ja jopa sen itselleen nostamista johtajista. Miten tämä perisynnin kaltainen pahe ylipäätään sitten saattoi olla tuhottavissa?

     Voimalla ja väkivallallahan valtaan päässyt ideologia uskoi kaiken olevan ratkaistavissa ja niinpä ainakin voitiin yksityisen edun tavoittelu ja siihen liittyvä yritteliäisyys säätää ankarasti rangaistaviksi. Se nyt auttoi minkä auttoi ja loput voitiin aina niin sanoakseni reilusti valehdella. Joka tapauksesa jälkeä syntyi.

     Jo 1930-luvun lopulla, kun sosialistinen yhteiskunta oli julistettu rakennetuksi, alkoi taistelu (kaikkihan voitiin saavuttaa vain taistelulla eikä mitään ilman sitä) siirtymisestä kohti kommunismia.

     Kommunismissa ihminen isolla I:llä oli päässyt kasvamaan täyteen pituuteensa ja alistanut valtaansa luonnon, jolta voitiin ulosmitata (se ei antanut armopaloja) myös aineellista hyvinvointia, joka kommunismin koitettua olisi rajatonta: edes rahaa ei enää olisi, kun jokainen sai ammentaa yhteisestä laarista kaikkea materiaalista hyvyyttä tarpeidensa mukaan. Ei mammonan tavoittelulle enää tarvitsisi kenenkään uhrata elämäänsä ja arvojaan.

     Aineellinen hyvinvointi ilman poroporvarillisuutta näkyikin jo pilkistävän yhteiskunnasta sieltä täältä. Esimerkiksi stahanovilaiset työläiset saattoivat omalla työllään ansaita niin paljon, että kykenivät hankkimaan auton kuljettajineen.

     Selvää oli, että he olivat myös suuria korkeakulttuurin ystäviä, tunsivat Puškinin runot läpikotaisin ja lähettivät tyttärensä pianotunneille. Moni rustasi runojakin ja kirjoitti proosaa. Insinöörin tiedot yhtyivät heillä älymystön kulttuuritasoon ja työläisen luokkatietoisuuteen.

     Kommunismin aineelliseen hyvinvointiin kuului myös niin sanottu ylellisyys, jota  ennen vainruhtinaat ja kapitalistit aikoinaan saivat nauttia. Markkinoille tuli nyt kaviaaria ja samppanjaa ja muitakin hienouksia hajuvesistä silkkisukkiin.

     Lehdet kuvasivat sankarillisia uusia miehiä ja naisia myös entisten eliittiurheilujen parissa: harrastettiin purjehdusta ja ratsastusta, autoilua, laskuvarjohyppyjä ja lentämistä. Niistä oli myös sotilaallista hyötyä.

     Mutta oleellista oli uuden ihmisen luominen. Uusi ihminen oli se yli-ihminen eli vanhan aatamin tilalle kehittynyt Ihminen isolla I:llä, jonka tulemista sosialistit olivat julistaneet jo sata vuotta. Venäjällä siitä oli kirjoittanut erityisesti Nikolai Tšernyševski, jonka teos ”Mitä on tehtävä?” oli Leninin suuri herättäjä ja peruskokemus. Hän kertoi ymmärtäneensä sen merkityksen vasta kuuden lukemisen jälkeen.

     Yli-ihmisen julistaja Tšernyšeski joka tapauksessa oli (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ). Siitä puhuivat myös esimerkiksi Trotski ja jopa Buharin. Kun vallankumous vapauttaisi Ihmisen (suurella alkukirjaimella), alkaisi syntyä valtavia määriä neroja, kun ihmisyys saisi kaikkialla kasvaa täyteen mittaansa.

     No, eihän tämäkään utopia suinkaan huono ollut pyrkimystensä puolesta. Asia muutti luonnettaan, kun päämäärään pyrittiin totalitaarisella pakkovallalla ja uskottiin ehdottomasti tunnettavan ne lainomaisuudet, jotka yhteiskuntaa ja luontoa hallitsevat.

     Tässä sopii kai muistuttaa siitäkin, että kommunismin päämääränä oli maksimaalinen vapaus. Leninin, kuten anarkistien mielestä tämä merkitsi valtion eli väkivaltakoneiston tuhoamista. Lenin muotoili asian siten, että kommunisteilla oli anarkistien kanssa yhteinen päämäärä, mutta keinot poikkesivat roisistaan. Kommunisteilla ne perustuivat tieteeseen…

     Utopian toteuttamisessa kävi hieman samoin kuin tunnetussa tarinassa, jossa hiiri oli kissalle räätälinä ja yritti ensin ommella pukua. Kun se ei onnistunut, siirryttiin yrittämään takkia, sen jälkeen liivejä ja lopulta tupakkakukkaroa.

     Näin tuppaa käymään, kun ihminen luulee tuntevansa maailman pohjiaan myöten, olipa sitten kyseessä yhteiskunnan, ilmaston tai ihmisluonnon muuttaminen. Hybris tuottaa arvaamattomia seurauksia.

     Hyvät päämäärät ovat kuitenkin aina hyviä ja Ihminen isolla I:llä on yhä arvokas ihanne. Keinojen kanssa pitää vain olla varuillaan, niistä saattaa liian helposti tulla itsetarkoitus.

 

Rehellinen valehtelija

 

Roolin vaihtaja

 

Thomas Mann, Huijari Felix Krullin tunnustukset. Suomentanut Kai Kaila ( Bekenntnisse des Hoschstaplers Felix Krull, 1954).Weilin+Göös 1980, 344 s.

 

Huijareita on monenlaisia. On petturi, saksaksi Betrüger, joka yksinkertaisti pettää sanansa eikä esimerkiksi kunnioita vanhaa maksiimia, jonka mukaan sopimukset on pidettävä, pacta sunt servanda. Kuten me suomalaiset tiedämme, asiassa on joskus lieventäviä asianhaaroja.

On korttihuijareita, Schwindler, englanniksi Sharper, jotka pelaavat väärin, on kohtuuttoman voiton pyytäjiä ja koronkiskureita, usurer ja viallisen tavaran kauppiaita ja niin edelleen. Puolaksi tuollainen väärinpelaaja on szuler, josta tulee venäjän šuler, joka ei siis viittaa koululaisiin ja esimerkiksi heidän lunttaamiseensa. Yleensähän venäjässä käytetään sanaa mošenik, perusmerkitykseltään väärentäjä. parisniekka

Venäjän baryšnik kääntyy suomeksi hevoshuijariksi (murt. parisniekka), joka itse asiassa vain viittaa siihen, että henkilö pyrkii saamaan voittoja (baryš). Mutta sehän onkin aina ollut arveluttavaa, vanha periaate oli, ettei kauppias menestyessään voi olla rehellinen -mercator sine peccamine vix esse potest.

Asia lienee aika lähellä totuutta juuri hevoskaupoissa. Sitä paitsi ei koron ottaminenkaan ole ihan ansaittua rahaa, ainakaan työtätekevän luokan mielestä.

Hochstapler taas on teeskentelijä, joka tekeytyy joksikin muuksi kuin on. Taapeloinnin eli taaplaamisen kanssa (vrt. Stapel) asialla ei ole mitään tekemistä. Kantasana on rikollisten slangia oleva Stappler, joka tarkoittaa kerjäläistä.

Hochstapler taas on olevinaan jotakin muuta kuin se kerjäläinen, joka hän oikeasti on. Hän on toiseksi tekeytyjä.

Kuuluisin Hochstapler lienee ”Köpenickin kapteeni”, suutari Wilhelm Voigt, joka pukeutui keisarillisen armeijan kapteenin univormuun, otti komentoonsa vastaantulevan ryhmän sotilaita ja marssi raatihuoneelle, jossa komensi virkailijat laskemaan kassan ja luovuttamaan sen hänelle.

Saksassa, kuten Venäjällä, univormu riitti komentamaan ympäristöään, ilman, että kukaan uskalsi mennä vaatimaan mitään todistuksia tai häiritsemään herraa, jolla oli vallan tunnukset yllään.

Vaatteet tekevät miehen, sanottiin myös Englannissa ja Saksassa vakavasti otettavilla ihmisillä oli yleensä aina sotilasunivormu tai muu virka-asemansa merkki. Nyt eletään siis 1800-luvun loppua.

Samaan aikaan uusien koneiden ja materiaalien mahdollistama elintason nousu oli huimaava, mutta kohdistui aluksi kohtuuttoman suuresti yläluokkaan, erityisesti uuteen porvarisluokkaan, jonka kerskakulutukselle oli kehitettävä yhä uusia muotoja ja laitoksia, koska heille piti antaa mahdollisuuksia päästä rahoistaan.

Kyseessä oli uusi sikarikkaiden (dirty rich, scheißreich) yläluokka, joka pyrki pääsemään vanhan, perinnöllisen aatelin tasolle, joka puolestaan piti hajurakoa. Usein toki myös suurateliset pystyivät yhä ylläpitämään kerskakulutusta, mutta ennen muuta he erottautuivat käytöksellään.

Felix Krull oppi jo kotonaan, että olennaisempaa kuin laatu, oli kääre, jossa se myytiin. Hänen isänsä valmisti Reinin laaksossa kehnoa sektiä, joka oli sitäkin hienommin pakattua ja meni kauan hyvin kaupaksi. Menestys johtui etiketin uskottavuudesta, kunnes ihmiset alkoivat uskoa omaa makuaistiaan.

Nuoren Felixin suuri elämys oli muuan operetti, joka näyttää olleen Franz Léharin ”Iloinen leski”. Siinähän esiintyy diplomaatti, joka on suuri elostelija ja tuhlari (vrt. Видео Bing). Tuo herra on käsittämättömän hienosti puettu ja ylimaallisen jalon näköinen. Hän liikehtii sirosti ja laulaa komeasti. Hän tuntuu kuuluvan aivan toiseen, korkeampaan maailmaan.

Kun pikku Felix pääsee isänsä kanssa takahuoneeseen, paljastuu, että kyseessä on ruma ja vulgaari miekkonen, jonka loisto on falskia alusta loppuun. Hänen kasvonsakin on itse asiassa luotu sminkkauspöydällä. Hän on väärennös, toiseksi tekeytyjä.

Tästä tulee nuoren Felixin peruskokemus: huijaaminen on maailmassa olennaisinta. Hienous ja ylellisyys on sattumoisin tietyn ryhmän käsissä, mutta sen voivat oppia muutkin ja Felix opettelee. Rooleja voidaan vaihtaa, jos ne oppii.

Hän ei oikeastaan osaa mitään eikä tiedä mitään, mutta hänellä on luontainen taipumus matkia ja teeskennellä sekä oppia kieliä, hän vain ryhtyy matkimaan ja tekeytymään toiseksi ja sanat pulppuavat hänen suustaan.

Lisäksi Felix on jumalaisen kaunis nuorukainen ja oppii vielä lemmentouhujen mestariksi erään prostituoidun koulussa. Tämä takaa hänelle loistavat lähtökohdat menestykselle naissukupuolen parissa ja hän hurmaa myös homot, joiden loistavista tarjouksista hän kuitenkin kieltäytyy.

Sankari toteaa, että joillakin on taito huijata ja että ihmisten enemmistö haluaa suuresti tulla huijatuksi. Tämä pätee varmasti yhteiskunnassa ja kulttuurissa hyvinkin laajasti ja kirjassa esitetty muodonmuutos oppimattomasta pikkuporvarista suuraateliseksi on vain vähäinen erikoistapaus tästä asiasta.

Joka tapauksessa sitä kirja muun muassa kuvaa ja myös sitä, miten intohimoisesti yhteiskunnan huipulla olevat naiset palvovat hienosti käyttäytyvää ja lemmenleikeissä ylivertaista Adonista rahaa säästämättä.

Hän ei ole mikään rosvo, ei edes tämän aikakauden uusi hahmo herrasmiesrikollisen, Arsène Lupinin tapaan, vaan vaihdokas. Hän vaihtaa rooliaan erään markiisin kanssa sovitusti ja ilman petosta.

Jossakin vaiheessa Felix joutuu vielä kuritushuoneeseen, kuten hän muistelmissaan mainitsee, mutta se jää tämän kirjan ulkopuolelle. Tässä hän menee uskaliaasti yhä kauemmas sovitussa roolissaan, joka kuitenkaan ei virallisiesti voi olla hänen omansa.

Kirja loppuu ilmeiseesti kesken ja äkkiä töksähtäen, mutta voimme ymmärtää, että sankari siinä pääsee ihailemansa tytön äidin vuoteeseen. Hlestakovin, vanhan venäläisen kollegansa lailla hän rakastaa  molempia, niin aidosti kuin osaa ja kukapa sellaista uskaltaisi tuomita ja miksi?