YLEn on uudistuttava!

 

Miten kansaa tyhmennetään

 

Suomen television tarjonnasta on tullut aina silloin tällöin kirjoitettua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=TV ).  Tilanteen skandaalimaiseen huonontumiseen puuttui Kanava-lehdessä myös YLE:n vanha työntekijä Marjaana Mykkänen (ks. edellinen viita).

Aikoinaan ja itse asiassa vielä aivan hiljattain Yleisradion ja siis myös television tehtävissä priorisoitiin kansan kulttuuritason kohottaminen korkealle. On myös ilmeistä, että niiden vaikutus kulttuuriin laajasti ymmärrettynä on ollut tavattoman suuri.

Voimme aloittaa vaikkapa siitä, miten radioäänten ääntämys standardisoi suomalaista puhuttua sanaa ja siitä, miten kaikkialla koko maassa, maalla kuten kaupungeissa saatiin äkkiä yhteisiä mielenkiinnon ja samastumisen kohteita, mukaansatempaavista laulajista jatkokuunnelmien ja TV-sarjojen sankareihin.

Samalla lyötiin läpi valtavia kaupallisia projekteja: koko maailman lapset halusivat ennen pitkää hankkia juuri sellaisia nukkeja, jotka seikkailivat TV:ssä, pikkupojat halusivat tulla maailman parhaiksi urheilijoiksi ja NHL-miljonääreiksi ja Römpsänperälläkin alettiin ymmärtää, miten eletään todella hienosti ja mitä miljonäärien päivään kuuluu.

Kaikki kansat ja myös Suomen heimot alkoivat olla kulttuurisesti yhä lähempänä toisiaan ja sitä amerikkalaista keskiluokkaa, jonka rahastamiseksi sieltä tuleva, 11-vuotiaan tasolle viritetty massakulttuuri oli suunniteltu.

Englannin kielikin, joka suomalaisille on koko äännemaailmaltaan erittäin kaukainen, muuttui ennen pitkää uudeksi normaaliksi ja kaikkein edistyneimmät oppivat puhumaan sitä samaa slummien slangia kuin heidän päivittäin kohtaamat sankarinsakin.

Englannin kieli on aikamme lingua franca ja sen osaaminen on sangen arvokas ja nykyään jopa välttämätön asia sinänsä. Kulttuurin syöpä siitä tulee silloin, kun se syrjäyttää kaikki muut käytössä olevat kielet oma äidinkieli mukaan luettuna.

Sen vastapainoksi itseään kunnioittava kansallinen yleisradioyhtiö esittääkin myös muiden kulttuuripiirien ohjelmaa ja järjestää muiden kielten kursseja.

 Eurooppalaisuus on sangen huteralla pohjalla, mikäli sen asukkaiden ainoa äidinkielensä ohella osaama kieli on englanti, joka ei edes ole muiden EU-maiden kuin Irlannin virallinen kieli.

Ranska, Saksa ja Italia niissä puhuttuine kielineen eivät saisi olla täysin tuntemattomia siinä ympäristössä, jonka TV tarjoaa. Venäjän tarpeellisuuden pitäisi jokaiselle sen naapurissa asuvalle olla itsestäänselvyys, niin ikävältä kuin se juuri nyt kuulostaakin.

Mikäli ajatellaan oman maamme tarpeita globalisoituvassa maailmassa, ovat myös kiinan, espanjan ja portugalin kielet erittäin hyödyllisiä. Turkki ja arabia ovat avaimia sellaiseen suureen maailman osaan, josta meidän ei kannata olla kokonaan eristyneitä.

Vain harvat toki osaavat kaikkia noita kieliä edes auttavasti, eikä tarvitsekaan. Kuitenkin on älyllinen konkurssi irrottautua koko niiden edustamasta maailmasta ja hankkia sen sijaan myös verorahoilla loputtomasti sitä samaa angloamerikkalaista roskaa, jota kaikki kaupallisetkin kanavat syytävät tuutin täydeltä.

Tuosta tolkuttomasta ja kohtuuttomasta englannin tyrkyttämisestä ja siihen liittyvistä ongelmista olen kirjoittanut jo vaikka millä mitalla, enkä viitsi enää asioita toistella (ks. Vihavainen: Haun englannin kieli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mitä Suomen TV:n tarjontaan tulee, on angloamerikkalaisen kolmannen luokan viihteen osuus tarjonnasta tyrmäävä (vrt. Vihavainen: Haun milfit ja nakut deittaajat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Miten voidaan hyväksyä, että myös Yle tekee tätä samaa verorahoillamme? Mihin se sillä pyrkii ja miksi? Eihän sen edes tarvitse mielistellä sitä kaikkein tyhmintä katsojaa, joka haluaa maksaa paljaan p-n katsomisesta ja autiolle saarelle koottujen älykääpiöiden keskinäisestä pudotuspelistä.

Tilanne ei ole aina ollut tämä. Kuka muistaa vielä TV-teatterin, Lukulampun ja vastaavat aidosti kunnianhimoiset ja osittain jopa erittäin halvalla tehdyt ohjelmat. Jopa tietokilpailuissa pyrittiin tomppelitasoa korkeammalle ohjelmassa Hoi maamme!, jossa ei kilpaitu vain muistamisessa, vaan asioiden ymmärtämisessä.

Mitäpä, jos jälleen, kaikenkarvaisten miljonäärileikkien sijasta alettaisiin kilpailla älyllisellä tasolla vakkapa korkeakoulujen kesken? Kokkisotien ja elämäni ”biisien(!)” asemesta voitaisiin vaikkapa asettaa tehtäväksi jonkin asian ilmaiseminen eri taiteiden keinoin.

Iänikuisen englannin vääntämisen sijasta voitaisiin esittää vertailtaviksi vaikkapa jonkin asian ilmaiseminen eri suomen murteilla tai vaikkapa eurooppalaisilla kielillä. Sen ja sen näyttelijän elokuvaroolien muistamisen sijaan voitaisiin kilpailla vaikkapa klassisten romaanien hahmojen tulkinnassa.

Onhan niitä mahdollisuuksia loputtomasti. Tarvajärven laatikkoleikki avasi aikoinaan sen Pandoran lippaan, josta koko angloamerikkalainen infantilismi alkoi virrata olohuoneisiimme.

Mainitsin tästä kulttuurin hyljeksinnästä hiljattain eräässä seurassa ja sein heti vastaukseksi, että onhan meillä myös ihan vakava ja kiinnostava TV-kanava Teema.

Tämä tuskin voi osoittaa mitään muuta kuin sitä, että nuo intelligentit seuralaiset eivät olleet pitkään aikaan yrittäneetkään tuota kaavaa katsoa.

Yhdysvaltain kommunistisesta puolueesta sanottiin joskus, että kolmasosa sen jäsenistä on  mustia, kolmasosa suomalaisia ja kolmasosa FBI:n agentteja.  Nuo kategoriat olivat tietenkin päällekkäisiä, mutta karkean yleiskäsityksen tuo anekdootti kai antoi.

Nykyisestä Teemasta, joka täysin poikkeaa parin vuosikymmenen takaisesta voisi samaan tapaan sanoa, että kolmasosa sen ohjelmista on ruotsikielistä (urheilu ja lastenohjelmat hallitsevina), kolmasosa suomenkielistä lastenohjelmaa ja kolmasosa pahimman luokan anglosaksista viihdettä.

Se siitä kulttuurikanavasta. Voisiko YLE:n ongelmana olla, että sillä on liikaa rahaa? Olisiko vaikka Lukulampun henkiin herättäminen aivan liian halpaa? Voitaisiinko siinä tapauksessa vaikka ottaa kirjailijoita esittelemään omia töitään ja maksaa heille kunnon palkkio?

Vastaavia ohjelmia, joissa rahamäärän lisäämisellä ei voiteta mitään, voisivat olla kuvataiteilijoiden ja säveltäjien/muusikoiden ohjelmat, joissa nämä voisivat keskittyä siihen, mitä tavoittelevat töillään ja millaisia vaikeuksia heillä on.

Mikäli joku sinfonia vain esitetään TV:ssä ei siitä syntyvä lisäarvo verrattuna sen kuuntelemiseen suoratoistona ole suuri. Vähintäänkin kannattaisi haastatella esittäjiä ennen ja jälkeen esityksen.

Joka tapauksessa, nyt kun myös Yle joutuu talkoisiin, kun budjettivajetta vähennetään, on syytä kiinnittää huomiota siihen, ettei se valtavalla rahoituksellaan ole saanut oikeastaan mitään aikaan tai edes yrittänyt kulttuuriohjelmien ja kansan sivistämisen alalla.

Sen sijaan se esittää jatkuvasti tyhmentämisohjelmia, joista pitäisi kaikkien niitä esittävien tahojen maksaa valtiolle niin sanottua huviveroa, jota roskakulttuurilta aikoinaan perittiin.

 

Koko kansan tyhmentäjä

 

YLE ja kulttuuri

 

Tätä teemaa on tullut aina silloin tällöin kosketeltua ja Kanavassa 6/2023 toimittaja Marjaana Mykkänen julkaisi merkittävän artikkelin, jossa varsin perinpohjaisesti ruodittiin Ylen kulttuuritarjontaa ja havaittiin se luokattomaksi (vrt. Vihavainen: Haun mykkänen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Oli syytä odottaa valtakunnallista keskustelua aiheesta, jossa sentään ei ollut kyse ”vain” veronmaksajilta vuosittain pakkoluovutetuista sadoista miljoonista, vaan paljon enemmästä: kansallisesta kulttuurista, sen elinehdoista ja vaikuttavuudesta. Uutis- ja ajankohtaistarjonnan jätän tässä rauhaan.

Kirjoitukseen tuli toki reaktio seuraavassa Kanavan numerossa, mutta eihän siinä tolkullista vastausta kysymyksiin annettu, vaan puhuttiin ympäripyöreitä median muutoksesta ja katsojaryhmistä.

Ei se asiaa muuta. Kulttuuri- ja taideohjelmat ovat kuin ovatkin uskomattoman harvassa Ylen kanavilla, mukaan lukien entinen kulttuurikanava Teema, jossa ne myös ovat poikkeus säännöstä.

Mykkänen jatkaa keskustelua uusimmassa Kanavassa ja huomauttaa, että vuona 2017, jolloin tilastoja viimeksi kerättiin, urheilutapahtumissa kävi ainakin kerran 47% suomalaisista, mutta kulttuuritapahtumissa 87%.

Kulttuuri ei siis suinkaan ole pikkuruisen eliittiporukan harrastus ja urheilu koko kansan lempilapsi, vaikka TV:n tarjonnasta näin voisi kuvitella.

Urheilua tulee toosasta päivittäin ja usein se jopa syrjäyttää kaiken vakavamman tarjonnan, mitä näköjään pidetään normaalina. Ohjelmapolitiikka pyrkii myös vaikuttamaan eri ikäluokkiin (lue nuorisoon) ja pyrkii muuttumaan niiden (sen) mieltymyksiä vastaavaksi eli siis käytännössä mielistelemään kehittymättömyyttä.

Tämä hömppäsuuntaus kehittävän ja kunnianhimoisen ohjelmiston sijaan ei kuitenkaan tunnu olevan tehokas tapa edes nuorten houkuttelemiseksi. Itse asiassa taitaa olla niin, että nuoret nimenomaan kaipaisivat jotakin sellaista korkeatasoista ohjelmaa, jonka he ymmärtävät olevan vielä ehkä heille liian vaativaa, mutta juuri siksi seuraamisen arvoista ja kehittävää.

Hömppää kaipaaville on internet tulvillaan valmiiksi pureskeltua puppua. Missä ovat sen sijaan vaikkapa kiinnostavasti tehdyt elämänkatsomukselliset keskusteluohjelmat, joissa ei saarnata, vaan tunkeudutaan oikeasti vaikeisiin kysymyksiin, joita todellisuudessa kyllä riittää? Niidenkään tekeminen tuskin olisi rahasta kiinni.

Missä ovat kotimaisen kirjallisuuden dramatisoinnit, jotka toisivat alan parhaat tekijät jälleen TV-teatteriin, kuten joskus poli vuosisataa sitten? Miksi Yle haluaa tuottaa vain samaa yhdentekevää roskaa, kuin koko kansainvälinen alan teollisuus, jonka intressinä on vain ja ainoastaan rahastaminen?

Saattaa olla, että suorilla urheiluohjelmilla on paljonkin enemmän katsojia kuin kulttuurilla, mutta verotuloilla toimivan laitoksen pitäisi nimenomaan kyetä ottamaan huomioon muitakin asioita kuin katsojien määrä, mikä ei voi olla arvo sinänsä.

Yleisradion ohjelmapolitiikka vaatisi nyt perusteellista remonttia, jonka pohjana oleva filosofia olisi syytä tuoda selvästi esiin. Mykkänen mainitsee, että vuonna 2008 luotiin kyllä kunnianhimoinen kulttuuristrategia, mutta siitä ei näytä olevan jäljellä mitään.

Joissakin maissa yleisradio on kulttuuriministeriön alainen. Tämä ei välttämättä ole huono ratkaisu ainakaan periaatteessa, en tiedä, millaisia ovat käytännön tulokset.

Ehkäpä nyt ainakin voitaisiin palauttaa Yleen edes yksi kulttuurikanava, juuri tämä Teema, joka nyt on muuttunut pelkäksi kaatopaikaksi. Sen valvontaa voisi kenties hoitaa juuri kulttuuriministeriö, joka ainakin pyrkisi saamaan sinne edes hieman kulttuuria, nimenomaan kotimaista.

Tämä ”hallintomalli” oli toki täysin hihasta vedetty, enkä tiedä, olisiko sillä mitään toimintaedellytyksiä.

Joka tapauksessa on murheellista katsoa, millaista tavaraa TV suoltaa päivästä päivään. Sitä voisi luonnehtia ainakin kahdella määreellä: se on yli- ja epäkansallista ja sisällöltään latteaa ja tyhmentävää.

Kun en viitsi taas uudelleen ruveta kahlaamaan TV-ohjelmia, nostan tähän esille sen, mitä sieltä löytyi tämän vuoden keväällä. Ymmärrän tietenkin, ettei Yle ole tässä sopassa enempää kuin pikkutekijä eikä edes vastuussa kaikkein typerimmistä ohjelmista.

Kuitenkaan se ei myöskään ole mikään majakka, joka eroaisi ympäristöstään älyllisen ja kulttuurisen tasonsa ansiosta. Siihen olisi kuitenkin pyrittävä, ei se paljoa vaatisi.

 

 

 

sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Ikkuna Milfien maailmaan ja todelliseen todellisuuteen

 

Milfit ja nakut deittaajat

 

YLE-veron maksajana yritin taas katsoa, mitä siedettäviä ohjelmia löytäisin televisiosta. En ole katsonut televisiota säännöllisesti enää vuosiin, puoli yhdeksän uutiset olen kyllä usein kuunnellut, kun sen voi tehdä samaan aikaan kun lukee jotakin kiinnostavaa.

Tiedän, että televisiossa on aina silloin tällöin huippukiinnostavia ohjelmia, mutta ne vilahtavat usein ohi, ellei ole varuillaan. Harvoin niitä sitten viitsii YLE-Areenasta enää etsiä. Jotakin katetta maksamalleni verolle sentään haluaisin ja TV:n katsominen voisi olla rentouttava ja virikkeitä antava harrastus, kunhan vain löytäisi ne hyvät ohjelmat.

Vielä hiljattain oli olemassa kulttuurikanava. YLE-Teema, joka ei sisältänyt hömppää, vaan aivan vakavasti otettavia ohjelmia. Nyt sekin on sotkettu täyteen kaiken maailman silppua, erityisesti urheilua ja jostakin kummallisesta syystä sinne on tungettu myös ruotsinkielistä ohjelmaa, jolle kyllä kuuluu oma paikkansa, mutta miksi juuri siellä? Eikö kunnon ohjelmia nyt millään pysty löytämään kylliksi? Ovatko ne kalliita? Katsotaanko niitä liian vähän? Entä mitä tarkoittaa tässä yhteydessä ”liian vähän”?

Yleisradio on ollut maamme suurimpia kansansivistyslaitoksia ja ottanut tämän tehtävänsä joskus varsin vakavasti. Sen missiona on myös ollut suomen kielen vaaliminen. Nyt se kilpailee ala-arvoisimpien viihdekanavien kanssa yleisöstä, vaikka verotulot takaisivat sen, että se voisi keskittyä vakavasti otettaviin ohjelmiin.

Yle on myös eturintamassa yhdessä hömppäkanavien kanssa tunkemassa muotopuolia englanninkielisiä sanontoja suomen kieleen. Ohjelmien otsikot ovat yhä uudelleen joko englanniksi tai sitten suomalais-englantilaista sekasotkua, joka mielestäni ei voi todistaa muusta kuin viljelijänsä typeryydestä.

Katsotaanpa nyt vain tämän päivän ohjelmatarjontaa klo 14 alkaen.  Ohjelmistossa näyttää olevan muun muassa seuraavia nimikkeitä: Ykkösellä Van Life ja kaksi kertaa Exploring Earth. Kakkosella on lähes pelkkää urheilua ja illan päätteeksi sitten Traces -jäljet. Mitähän lisäarvoa tuossakin idioottimaisessa otsikossa saavutetaan sanomalla saman asia vielä englanniksi? Itse asiassa sellainen näyttää kyllä tulleen tavaksi.

Teemalla on tänään kaksi kertaa ohjelma Exit ja muuten kanava on täynnä toisaalta ruotsinkielistä ohjelmaa, kuten kaksi kertaa Sportnytt ja sitten lastenohjelmia ja ruotsinkielisiä uutisia. Se siitä kulttuurikanavasta.

Jos sitten katsotaan muita kanavia, nähdään sellaisia nimikkeitä kuin kaksi kertaa Laulu rakkaudelle: Secret Song Suomi. Mitä tämänkin otsikon keksinyt ääliö haluaa sillä sanoa?  Nelosella on Jumanji: The Next Level ja The Voice of Finland, Subilla on UEFA Champions League, LEGO Masters Australia, American Horror Story sekä Frendit, joka lienee jonkinlaista suomea.

Vitosella on Superman returns ja Ivillä Sex Tape Suomi, kutosella on Gold Rush, Wheeler Dealers, Cliffhanger ja Top Gear. Starilla on Silent Library Suomi, The Beach, Lone Star ja Criminal Minds. Avalla on The Real Houseviwes of Salt Lake City ja The Last Stand, Herolla on Save the Date Suomi, FRII:llä Naked Attraction Suomi, Lady Bird ja Sex and the City 2- sinkkuelämää ja National Geographicilla Food Factory.

Areenalta löytyy muun muassa Mäkihypyn MC: Oslo, naisten Raw Air HS 134. -Mitähän sotkua se tämäkin oikein on? TLC:llä on ohjelma The MILF Manor.

Siltä varalta, ettei joku tuntisi tuota uutta sivistyssanaa MILF, kerron, että kyseessä on lyhenne sanoista Mother I’d like to fuck, siis keski-ikäinen nainen, joka on nuorten mielestä vielä niin sanotusti ihan naitava. Mainittakoon, että koneeni kieltäytyi aluksi näyttämästä tuloksia tälle haulle ilmoittaen, että kyseessä ovat sisällöt, jotka saattavat sisältää ns. aikuismateriaalia.

Hömppäohjelmia, joiden ainoa funktio näyttää olevan katsojien tyhmentäminen, tuntuisi nyt tämänkin pienen otannan perusteella inhimillisesti katsoen olevan riittävästi. Ohjelmanteon nollapisteen tuotoksia eli tosi-TV:tä (realityä) on ainakin joka lähtöön, jossakin tehdään ensi treffit alttarilla ja toisessa tavataan ilman rihman kiertämää: naked attraction… ja onhan niitä.

Olisi kiinnostavaa tietää, pidetäänkö YLE:ssä ns. suunnittelukokouksia ja jos pidetään, mitä niissä oikein puhutaan. Onko YLE:llä ja koko Suomessa tarjotulla TV-ohjelmistolla jokin missio ja mikä se oikein on? Onko kukaan edes ajatellut, että veronmaksajalla olisi oikeus saada jonkinlaista vastinetta rahalleen ja että YLE on ollut ja sen tulisi yhä olla sivistyslaitos, yksi suomalaisuuden tukipylväistä.

Murrosikäisten maailmalla on oma oikeutuksensa, mutta se ei voi olla mittapuuna koko kansaa palvelevalle instituutiolle. Missä ovat vaikkapa avoimen yliopiston kurssit, eri kielten opetusohjelmat tai vaikkapa todelliset tietokilpailut siinä muodossa, kuin ne ennen tunnettiin. Nyt on niiden sijasta vähä-älyisiä miljonäärileikkejä, jälkipuberteettisia realityhöpötyksiä ja muita tyhmennysohjelmia.

Kieli, jota käytetään, on heikkoa, usein tarpeettomalla englannilla sotkettua ja suomen, jos muidenkin kielten lausuminen onnetonta. Nyt vaalien lähestyessä olisi kiinnostavaa kuulla itse kunkin puolueen edustajien näkemyksiä siitä, mitä YLE:lle olisi tehtävä. Pitäisikö sen vain antaa toimia nykyisellä surkealla tasollaan ja mennä aina siitä, missä aita on matalin, vai olisiko syytä ryhdistäytyä ja vaatia täälläkin katetta veroille.

Tällaiselta se näytti siis maaliskuussa eikä sen kummempaa tunnu olevan vieläkään. En odota ihmeitä uudelta hallitukselta, mutta eduskunta on ennenkin pannut ruotuun yleisradion, joka on lähtenyt laukalle.

Poliittisten ohjelmien alalla tähän varmaan taas mennäänkin, mutta se on oma tehtävänsä ja ongelmakenttänsä. Tärkeää olisi nyt myös palauttaa kulttuuri ja nimenomaan suomalainen kulttuuri kunniapaikalle myös suomalaisten veronaksajien rahoittamassa instituutiossa!

 

 

Pyhän Venäjän televisiosota

 

Toisenlainen televisiosota

 

Vielä 1900-luvun alkupuolen sodat tapahtuivat suojassa sivullisten katseelta. Reportterit ja muut todistajat kyllä kertoivat lehdissä asioista, mutta tarvittaessa oli helppo käsittää asiat sillä tavalla kuin tuntui tarkoituksenmukaiselta.

Abstraktit puheet joukkojen liikkeistä ja osapuolten menestyksistä ja tappioista kelpasivat hyödynnettäviksi aina tarkoituksenmukaisella tavalla. Jos omat menestyivät, voi hurrata, jos kärsivät tappioita, voi kannustaa, vaatia kostoa ja sääliä. Sota jäi abstraktiksi, siitä saattoi uskoa ja muovailla miltei mitä tahansa haluamaansa.

Oman puolen julmuuksia, pelkuruutta ja muuta kielteistä ei tarvinnut uskoa lainkaan ja syyttömien kärsimykset ja joukkojen ilkityöt voitiin kuitata suututtavaksi panetteluksi tai sitten todeta, että kun metsää hakataan, niin lastut lentelevät, eihän sille mitään voi eikä siinä mitään kummallista ole.

Mutta nykyään ei metsää enää lainaan hakata eli siis kaadeta kirveellä. Uudet välineet ovat mullistaneet maailman. Jo Vietnamin sodassa tuotiin sodan konkreettiset kasvot keskiluokkaisen amerikkalaisen ja muidenkin olohuoneisiin. Siellä ne omat ja naapurin pojat olivat mukana tuossa mielipuolisessa menossa, joka katsojan silmiin vaikutti rikolliselta. Eikö se nyt pitäisi lopettaa hinnalla millä tahansa?

Kun sota 1960-luvulla tuotiin olohuoneisiin, ei kyseessä ollut vain Pentagonin tai hallituksen hyväksymä versio. Kriittisiä ääniä oli Amerikassa aivan riittävästi ja koko älymystö nousi yhtenä miehenä vastustamaan teurastusta, jota se piti mielettömänä. Itse asiassa sodassa kyllä olivat kyseessä vapaan maailman intressit, joiden hyväksi oli mielekästäkin jotakin uhrata, mutta yleisessä suuttumuksen myrskyssä sellainen näkökohta jäi alakynteen.

Myös Ukrainassa käydään nyt televisiosotaa. Venäjällä presidentin yli-inhimillistä viisautta ja kaikenpuolista etevyyttä on hehkutettu TV:ssä jo pari vuosikymmentä ja jälki on näkyvissä. Putinin nimeen liittyy erottamattomasti Venäjän nousu polviltaan ja hyvinvoinnin palaaminen keskiluokalle.

Kun valtiollinen tiedotus on vuosikaudet jauhanut myös vihollisen pahuutta ja sen aggressiivisia aikeita, on kansallinen puolustustahto saatu mobilisoitua Putinin taakse. Häntä kannatetaan yhtä järkkymättömästi kuin älyttömästi. Ukrainan TV:n tekemissä haastatteluissa mummot huutavat hysteerisesti Venäjän ja presidentin puolesta ja keski-ikäinen mies julistaa kiittävänsä Jumalaa Putinista…

Yli 80 prosenttia venäläisistä kannattaa Levadan kyselyjen mukaan yhä Putinia ja uskoo Venäjän olevan oikealla tiellä hänen johdatustaan seuratessaan. Ennen sodan alkamista luku oli parikymmentä prosenttiyksikköä pienempi.

Amerikkalainen älymystö riensi aikoinaan yhtenä miehenä tuomitsemaan sodan. Venäläinen älymystö oli jo vuosikymmeniä ennen vuoden 1917 vallankumousta tunnettu leppymättömyydestään tsarismin imperialismia kohtaan. Neuvostoaikanakin se uskalsi mennä toreille vastustamaan koneiston murskaavaa ylivoimaa.

Nykyisessä Ukrainan sodassa ovat kaikki ne elementit, jotka pakottavat säädyllisen, sivistyneen ihmisen vastustamaan sitä eli siis Venäjän rikollista ja provosoimatonta hyökkäystä naapurinsa kimppuun.

Ukrainassa Venäjä sotii älyttömästi ja taitamattomasti ja uhraa turhaan nuoria sotilaitaan järjettömän, imperialistisen päämäärän takia. Ukrainassa tuhotaan tarkoituksellisesti tuhansia viattomia, sivullisia ihmisiä ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ukrainassa hävitetään barbaarisesti kulttuuriarvoja ja yhteisen ortodoksisen uskonnon ja historian muistomerkkejä.

Kaikki tämä dokumentoidaan videoihin, jotka ovat internetissä kaikkien tai ainakin hyvin monien saatavilla. Toki tihutyöt pannaan Kremlin tiedotuksessa systemaattisesti puolustajien tilille, mutta kriittiselle tarkkailijalle väitteiden valheellisuus on ilmeinen.

Miksi ihmeessä sotaa siitä huolimatta kannatetaan niin tavattoman yleisesti? Eikö häpeä oman kansan syyllistymisestä barbaarisiin tekoihin voita harmia siitä, että oma armeija ei kykene voittamaan vihollista? Miksei ”erikoisoperaation” päättämistä vaadita spontaanisti ja suurin joukoin?

Jo talvisota aikoinaan selitettiin johtavien länsimaiden yhteiseksi sodaksi Neuvostoliittoa vastaan. Suuri ja luultavasti suurin osa hyväksyi jollakin tasolla väitteen, vaikka tuskin siihen varsinaisesti uskoi. Selkeästi tämän väitteen torjui pieni vähemmistö, joka ei ollut sisäistänyt bolševismin valheellista evankeliumia.

Ilmeisesti Putinin yhtä mielettömät kuin röyhkeät väitteet siitä, että erikoisoperaatio on välttämätön, puolustuksellinen toimi, myös hyväksytään ja joskus ne jopa uskotaan. Todennäköisimmin kyseessä kai useimmiten on aito orwellilainen kaksoisajattelu: näen yhtä, mutta uskon, että se on jotakin muuta, koska kaikki muutkin uskovat ja itse presidentti niin vakuuttaa.

Amerikkalaiset TV:n katselijat kauhistuivat omien poikien mielettömiltä näyttäviä kärsimyksiä kaukaisessa maassa. Venäläisille kärsimys on sen sijaan pyhä asia ja aivan erityisen pyhä silloin, kun se ymmärretään natsismin vastustamiseksi ja oman kansan suojelemiseksi. Mitä enemmän kärsimystä, sitä ansiokkaampaa. Käykää päälle vaan, natsipirut! Pakotteiden kestäminen koetaan yleensä aivan ilmeisesti ehdottomana kansalaisvelvollisuutena, josta kenelläkään ei ole moraalista oikeutta valittaa.

Että sellainen televisiosota se nyt on. Venäjällä oli huomattavasti sananvapautta vielä viime vuonna ja halukkaat saattoivat tutustua myös epäortodoksisiin näkemyksiin ja hankaliin tosiasioihin esimerkiksi Meduza-TV:n. Eho Moskvyn ja muutamien lehtien välityksellä. Intelligentsijan mielipide löytyi haluttaessa helposti.

Mutta toisin kuin Amerikassa, se on Venäjällä jo kauan pidetty tarkoin poissa TV:stä ja internet-lähteitäkin on nyt sensuroitu. Hankalan informaation saatavuuden rajoittaminen on kuitenkin vain yksi puoli asiassa. On selvää, että kaikesta informaatiosta huolimatta kansan enemmistö haluaa uskoa jumaloimaansa presidenttiä ja pysyy tämän rinnalla myös onnettomuuden hetkellä.

Pelkään pahoin, että tämä isänmaallisuudella ratsastava yleinen mielipide on se voima, joka olisi otettava huomioon, kun Venäjän kanssa asioidaan. Venäläisille on jo hyvän aikaa julistettu, että länsi haluaa sen katuvan (erityisesti neuvostoaikaa). Sellaiseen ei kuitenkaan ole mitään syytä, suuren Venäjän kansan historia on tarina, josta jokaisen on tunnettava ansaittua ylpeyttä.

Aleksandr Solženitsynin saarnassa Venäjälle vaadittiin katumusta ja itserajoitusta. Putin edustaa kansallisen omahyväisyyden ja tyhmänylpeyden evankeliumi, joka on helpompi omaksua. Länsi puolestaan haluaa arvostella Venäjän puutteita ja lupaa sille korkeintaan oppipojan paikkaa. Se on epäkiitollinen rooli. Isovenäläisillä on kansallinen ylpeytensä, kuten jo Lenin vastahakoisesti joutui tunnustamaan. Se on tosiasia.

Miten venäläinen patriootti oikein näkee lähihistoriansa? Rossija -moja istorija- museot korostavat valtion keskeisyyttä Venäjän historiassa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=rossija+moja+istorija ). Valtion puolustajien sankaruus oli ainutlaatuista ja korottaa Venäjän kauas muiden kansojen yläpuolelle. Uhrattiinko Suuressa isänmaallisessa sodassa 27 miljoonaa ihmistä? Katsokaa, kadehtikaa, kenelläkään ei ole mitään tähän verrattavaa! Voidaan ottaa uusiksi…

Journalismin aikakausi

 

Journalismin ylä- ja alamäki

 

Jyrki Koulumies, Koulumies riittää. Karisto 2020, 287 s.

 

Nykyaikainen sanomalehdistö, mikä on toki väljä käsite, syntyi Suomessa itse asiassa vasta 1800-luvun lopulla ja laajeni sitten koko kansan instituutioksi 1900-luvun äänioikeusreformin ja kaiken maailman suurten mullistusten myötä.

1920-luvulta lähtien elektroninen media eli aluksi lyhyesti radioksi kutsuttu laitos yhdisti ensimmäistä kertaa koko kansan reaaliajassa ja antoi, tai ainakin yritti antaa sille sekä yhteisen normaaliajan että normaaliääntämyksen ja sen ohella vielä tärkeimmät ajankohtaiset tiedot ja myös kaikille samanaikaiset kulttuurikokemukset.

Radion suuri aika ulottui vain sotavuosista 1960-luvulle. Silloin aloitti voittokulkunsa taikalaatikko, jota myös sontaluukuksi ja kotialttariksi kutsuttiin. Ajan mittaan sen nimeksi vakiintui suomen kielen ehkä lyhin sana -TV.

Jyrki Koulumies kuului sota-ajan lapsiin ja hänen toimittajanuransa kattoi kaikki nuo median lajit, jotka toki ovat yhäkin olemassa. Lisäksi hän uransa lopulla sai käyttöönsä vielä internetin.

Mikäli ajatellaan koko nykyaikaisen suomalaisen journalismin iäksi vain noin 150 vuotta, mikä toki on määritelmäkysymys, voi todeta Koulumiehen uran jo siitäkin näkökulmasta aika pitkäksi. Lehdistön toiminnan tekniset edellytykset muuttuivat hänen aikanaan hyvin merkittävästi ja television huikea nousu sattuu hänen aikaansa, samoin kuin sen maineettoman mahalaskun alku.

Joka tapauksessa ura on niin pitkä, että sen pohjalta sopii jo tehdä yleistyksiä kehityksen peruslinjoista eikä Koulumies tässä suhteessa jätäkään kynttiläänsä vakan alle.

Ajalle tyypillisesti Koulumies ei suinkaan valmistunut yliopistosta journalistiksi, sillä sellaista linjaa ei ollut. Hän opiskeli valtiotieteellisiä aineita, muun muassa kansantaloutta ja valmistui maisteriksi, vanhan koulun miesten terminologiassa paskamaisteriksi, jollaisilla oli laajat yleistiedot ja valmiudet tieteelliseen ajatteluun, mutta ei varsinaista ammattikoulutusta mihinkään.

Sittemminhän niin sanottu journalistikoulutus on tuottanut spesialisteja, joiden pätevyys muodostuu täsmälleen päinvastaisista aineksista.

Jokainen aikoinaan televisiota seurannut muistaa Koulumiehen ainakin Ulkolinja -ohjelmista. Hänellä oli laaja kansainvälinen kokemus muun muassa Moskovan ja Lontoon kirjeenvaihtajana, mikä antoi pohjaa erilaisten kulttuuripiirien ymmärtämiselle, mutta olennaisempaa tietenkin oli kyky ja halu analysoida kriittisesti uutisaineiston merkitystä.

Tuohon aikaan tämän ei ajateltu olevan sama asia kuin poliittisesti korrektien totuuksien julistamista ja maailman mittaamista sen mukaan.

Ulkomaantoimittajien ja kirjeenvaihtajien maailma oli oma yhteisönsä, jossa lähes kaikki tunsivat toisensa ja jossa monenlaiset persoonallisuudet viihtyivät. Eri maissa vallitsivat erilaiset normit ja olosuhteet ja ne oli tunnettava menestyäkseen.

Koulumies korostaa sitoutumistaan aidosti analyyttiseen journalismiin. Sellaisen arvoa ei mitata sillä, miten monta minuuttia etuajassa se saa kerrottua maailmalle jostakin merkittävästä tapahtumasta tai miten suuria tunteita se pystyy nostattamaan, saati siitä, kenen etuja se palvelee.

Koulumiehellä on paljon kiinnostavia ja jopa hykerryttäviä esimerkkejä sekä onnistuneesta journalismista että kaameista fiaskoista, joita asiantuntemattomat alan miehet ja välikädet olivat saaneet aikaan. YLE:n  byrokratia on oma lukunsa ja se näyttää ajoittain päässeen aivan huikeisiin saavutuksiin. Mitä digitalisointiin tulee, ei yliopistokaan tainnut aina jäädä pekkaa pahemmaksi.

Pienenä esimerkkinä mainittakoon vain, että kun jo iät ja ajat toimittajana ja ulkomaankirjeenvaihtajana toiminut kirjoittaja pyrki Ylelle töihin, totesi byrokraatti, että oli mahdollista maksaa vain harjoittelijan palkkaa, koska henkilö ei ollut suorittanut toimittajan tehtäviin pätevöittävää tutkintoa eikä työskennellyt Ylessä, joka oli ainoa mahdollinen paikka pätevöitymiseen.

Kirjoittajan elämään on mahtunut paljon iloa ja surua myös yksityisellä puolella, mutta journalismin kehityksen kannalta kiinnostavinta ovat hänen huomionsa TV:n niin sanottujen asiaohjelmien kehityksestä ja toimittajan työn ja roolin kehityksestä yleensä.

Itse seurasin TV:tä viime vuosituhannella päivittäin, mutta nykyään jo pelkkä uutisten seuraaminen on aikamoista kärsimystä ja mikäli niitä seuraan, riittää yleensä toisella korvalla kuunteleminen. Samaan aikaan voi lukea jotakin aidosti kiinnostavaa ja kunnolla esitettyä.

Niin sanotusta tosi-TV:stä, jota nykyään on, ehkäpä juhlallisen kunnioituksen herättämiseksi, ruvettu kutsutaan reality-ohjelmaksi, kirjoittaja ei vaivaudu paljon puhumaan, onhan sen typeryys niin ilmiselvää eikä se sen kummempaa pyri olemaankaan. Sen suosiosta saattaisi ehkä sentään päätellä jotakin.

 Kirjoittajaa kiinnostaa kuitenkin se aines, jonka tuottamiseen pitäisi sisältyä älyllistä kunnianhimoa.

Matalinta tasoa edustavat ilmeisesti ne nykyiset ohjelmat, joissa joku julkkis kävelee ja kertoo näkemästään ja sen jälkeen pari studiossa olevaa pikkujulkkista kertoo, mitä se julkkis oli nähnyt tai kertonut näkevänsä ja oliko tämä kiva juttu. Asiat pureskellaan mahdollisimman valmiiksi ja mallihenkilöt antavat myös kotisohvalla istuvan typeryksen puolesta viitteet siitä, miten niihin pitää suhtautua. Formaatti muistuttaa siis ns. valmiiksi nauramista.

Älyllisen tason romahdus on varsin masentava piirre, mutta raivostuttavaa on myös laiskan, virheellisen ja tarpeettomia anglismeja vilisevän kielenkäytön viljeleminen. Hyperkorrektia kieltä kuunnellessa tuntuu siltä, kuin puhuja ajattelisi, että itse asiassa olisi upeinta sanoa asiat kokonaan englanniksi, mutta kun se nyt ei ainakaan vielä oikein sovi, niin pyritään ainakin mahdollisimman pitkälle siihen suuntaan.

Tässähän tulee mieleen Sodan ja rauhan Hippolyte, täydellinen typerys, joka halutessaan antaa erityistä vakuuttavuutta niin sanotuille ajatuksilleen, kertoi ne uudelleen ranskaksi, jota hän osasi varsin hyvin.

Niin sanottu tutkiva journalismi, joka sellaisenaan on hyvinkin tärkeä journalismin alalaji, on sankaritoimittajien käsissä rappeutunut usein suuria skuuppeja tavoittelevaksi paljastuskirjallisuudeksi ja salaliittoteoretisoinniksi, joka antaa ymmärtää, ettei mikään tässä maailmassa ole sitä, miltä näyttää. Konnat pettävät aina ja kaikkialla.

Vaikka myös TV, kuten lehdetkin ovat kovin kaltevalla pinnalla ja ehkä juuri sen vuoksi, on rappeutunut journalismi yhä näkyvämpää ja sen edustajat yhä pöyhkeämpiä. Yli kuusikymppistä, eläköityvää Koulumiestä haastatteleva toimittajanplanttu kyseli tältä osaaottavasti, tuntuiko tämä nykyinen työrytmi jo vähän liian kiihkeältä ja miten sitä niin kuin oli vielä kyydissä yritetty pysyä.

Koulumies ei jäänyt tässä eikä muuallakaan vastausta velkaa. Kirja vilisee toinen toistaan terävämpiä., brittiläistyyppisiä sarkasmeja ja ne kannattaa lukea ihan omassa kontekstissaan eikä referoituina.