Uuden aikakauden lähteillä

 

Uusi kelpo ihminen

 

Sinclair Lewis, Babbitt. WSOY 1925, 448 s.

 

Uuden ihmisen luominen oli satakunta vuotta sitten kovasti tapetilla. Erityisesti muuan herra Nietzsche oli päässyt siihen johtopäätökseen, että ihminen oli varsin vastenmielinen olio ja että sen tilalle ja seuraajaksi olisi aiheellista luoda jotakin parempaa. Siinähän sitä olisi myös ihmiskunnalle työmaata, kun ei kukaan Jumalaakaan enää ihan tosissaan ottanut (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=uusi+ihminen ).

Niin venäläisessä kuin saksalaisessakin totalitarismissa oli uuden ihmisen luominen muuan keskeinen tehtävä ja siihen pyrittiin vakain tuumin ja uhrauksista välittämättä.

Samaan aikaan Amerikassa uusi ihminen näytti syntyneen spontaanisti. Hyvinvoiva keskiluokkainen poroporvari ilmestyi maailmaan erityisessä amerikkalaisessa muodossaan, jossa massatuotannon mahdollistama varallisuus liittyi henkiseen latteuteen ja keskinkertaisuuteen ja useinkin lapsellisiin instituutioihin.

Amerikkalaisuus oli sata vuotta sitten synonyymi dynaamiselle edistykselle. Venäläisen bolševikitkin ottivat amerikkalaisen dynaamisuuden esikuvakseen: työtä tehtiin yhä tehokkaammin tieteellisen taylorismin hengessä, luontoa muutettiin siekailematta ja valtavilla ponnistuksilla, vuoria tasoitettiin, koskia kesytettiin, etäisyydet voitettiin.

Toisaalta amerikkalainen hengettömyys oli kuuluisaa. Joku merkittävä kirjailija sanoi jopa, että mikäli koko amerikkalainen kirjallisuus hävitettäisiin, ei ihmiskunta siitä köyhtyisi lainkaan. Islantilaisella kirjallisuudella oli sen sijaan ollut suuri antinsa ihmiskunnalle annettavana.

Ja amerikkalainen konformismi oli käsitteenä tunnettu jo Alexsis de Tocquevillen ajlista, 1830-luvlöta saakka. Amerikkalaisessa demokratiassa vallitsi hänen mielestään todellisuudessa yhdenmukaisuuden paine, joka teki siitä henkisesti jopa epävapaamman kuin eurooppalainen monarkia. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tocqueville ).

Yhtä kaikki, amerikkalaisuus näytti olevan koko maailman kohtalona, historian voimat veivät ihmiskuntaa juuri siihen suuntaan, arveltiin monilla tahoilla jo 1800-luvun puolella.

Kun suurvallaksi kasvanut Amerikka sitten näytti leijonankyntensä 1900-luvun alussa, polkaisten maasta suurkaupunkeja, rakentamalla huimaavia pilvenpiirtäjiä ja ennen kaikkea syytämällä valtavista tehtaistaan loputtomasti tasalaatuista tavaraa, oli muun maailman vain hämmästyneenä ihmeteltävä tapahtunutta.

Jopa elintarvikkeiden tuotannossa Amerikan preerioiden halpa vilja löi laudalta Venäjän vientivehnän ja sitä tiloillaan kasvattanut aristokratia sai huomata joutuneensa alaspäin vievään kierteeseen.

Sinclair Lewis oli ensimmäinen amerikkalainen kirjallisuuden nobelisti ja hänen  Babbitt -romaaninsa päähenkilöstä on tullut suorastaan yleiskäsite: itsetyytyväinen, tyhmä ja konformistinen liikemies, jonka päämäärät elämässä ovat rahassa laskettavia.

Kirja tuntuu aluksi parodialta, mikä lieneekin ollut kirjoittajan tarkoituksena. Siinä kuvaillaan uuden ja nopeasti kasvaneen kaupungin asukkaita ja heidän arkipäiväänsä. Massatuotanto on mahdollistanut useille korkean elintason, johon kuuluu jopa automobiili. Myyminen on ammateista kunniakkain, myipä sitten mitä tahansa, samaa rahaa siitä saatiin.

Naiset ovat keskiluokan todellisia voittajia sikäli, että nykyaikaiset laitteet ovat tehneet kotityöstä niin helppoa, ettei siihen juuri kulu aikaa. Koska mies aina on elättäjä, ei vaimolla ole muuta tekemistä kuin laiskotella ja juoruta ja kiusata miestään motkotuksella ja kaikenlaisella turhuudella. Lapsiakaan tuskin on enempää kuin yksi tai kaksi.

Miehet pakenevat kotoa erilaisiin kerhoihin ja salaseuroihin ainakin kerran viikossa. Niissä on usein kaikenkarvaisia lapsellisia seremonioita ja arvonimiä ja Babbitt onnistuu jopa muuttamaan sponsoroimansa pyhäkoulunkin järjestykseltään sotilaalliseksi, mikä suuresti lisää sen suosiota.

Kirjoittaja kuvaa, että kaiken ylellisyyden keskellä amerikkalainen keskiluokka kuitenkin ikävystyy pahoin. Todellisen henkireiän tarjoaa Babbittille vasta eräretki henkiystävän kanssa.

Konformismin voima on suuri. Kun Babbitt erehtyy joskus julkisesti tunnustamaan työläisillekin lakko-oikeuden, häntä aletaan epäillä radikalismista ja hän joutuu syrjinnän kohteeksi, mikä uhkaa jo hänen bisneksiäänkin. Taistelun jälkeen Babbitt palaa ruotuun ja liittyy uuteen yhdistykseen, jonka tehtävänä on itse asiassa lakko-oikeuden kieltäminen.

Naissuhteet ovat vaikea paikka, kun mieli tekisi potkia vähän aidan yli, mutta jo oma moralismi estää sen. Lopulta kiusaaja saa tahtonsa perille ja sen mukana sankari eksyy nuorten ja vähän vanhempienkin hummaajien kerhoon, jonka nimenä on Konttikunta. Kyseessä on eräänlainen aikansa jauhojengi, joka hummaa jopa päivät pääksytysten.

Lopulta avio-onni sentään palautuu ja perheidylli eheytyy. Babbitt on taas ruodussa ja hänen yhteiskunnallisetkin mielipiteensä ovat asianmukaiset.

Babbitt ei itse asiassa ole mikään pelkkä karikatyyri, vaikka aluksi siltä näyttää. Hän on kuitenkin henkisesti liian kapea-alainen ja typerä ymmärtääkseen asioita laajemmasta näkökulmasta ja viime kädessä amerikkalaisen yhteiskunnan konformismi vääjäämättä nujertaa hänet.

On muistettava, että tässä kuvataan ilmiötä, joka oli vasta tulollaan. Amerikkalainen hyvinvointi ja elämäntapa oli syntynyt uudella mantereella ja tuskin pystyi vielä kukoistamaan Euroopassa, joka oli paitsi köyhä, myös monessa suhteessa muutenkin takapajuinen ainakin amerikkalaisista lähtökohdista arvioiden.

Nykyperspektiivistä katsoen kirja on menettänyt paljon satiirisesta tehostaan, kun monet sen esittämistä uutuuksista ovat tulleet jokapäiväisiksi myös Euroopassa.

Täytyypä joku päivä katsoa, miten kirjaa arvioitiin meillä.