Totuuksia

 

180 totuutta

 

Juho August Hollo on tehnyt kansakuntamme kulttuurin hyväksi enemmän kuin kymmenet muut ahkeratkaan kulttuurin alalla ahertaneet.

Hän oli kasvatustieteen professori ja kriitikko, mutta ennen kaikkea kääntäjä, suurten klassikkojen uupumaton kääntäjä. Hänen kääntämiään ovat muun muassa monet Cervantesin, Francen, Stendhalin, Dickensin, Swiftin, Goethen, Dostojevskin, Tolstoin, Hamsunin ja Nietzschen teokset.

 Kielitaito oli paitsi syvällinen, myös monipuolinen. Hän suomensi ainakin 16 kielestä, eikä suinkaan vain helppoa asiatekstiä, vaan myös vaativaa kaunokirjallisuutta, kuten havaitaan.

Niinpä tunnen syvästi vähäpätöisyyteni ja kainostelen hieman nostaessani esille erään pienen detaljin Hollon käännöksistä, koska se sattuu liippaamaan teemaa, joka on viime aikoina ollut paljon esillä muun muassa blogeissani, nimittäin totuuden kielellistä ilmaisemista.

Joka tapauksessa kysymys on mielestäni kiinnostava ja se koskee sitä, miten olisi suomeksi käännettävä V.W. von Goethen kolmiosaisen muistelmateoksen nimi Aus meinem Leben: Dichtung und Wahrheit. Se muuten kannattaa lukea.

Kuten tunnettua, Hollo käänsi sen muodossa: Tarua ja totta elämästäni. Joudumme siis ajattelemaan, että muistelija on kirjoittanut paitsi totta, myös sepittänyt kirjaansa yhtä ja tolista.

Kuitenkin otsikko kuuluu suoraan suomennettuna: Elämästäni: Runous ja totuus/Sepitystä ja totuutta. Voi sen ymmärtää myös siten, kuin Hollo on ymmärtänyt. Dichtung merkitsee paitsi runoutta, myös muuta kirjallista toimintaa, sepittelyä.  Sana taru on tässä varsin kekseliäs valinta, joka ei edes tuo mieleen runoutta.

Goethe ei joka tapauksessa kirjoittanut otsikkoa muodossa Die Dichtung und die Wahrheit, jolloin hän olisi ehdottomasti ajatellut nimenomaan noiden kahden asian ja niiden suhteen pohtimista. Aus- partikkeli alleviivaa sitä, ettei muistelija yrittänyt väittää kuvaavansa koko elämäänsä sellaisen kuin se oli ollut. Hän oli vain nostanut siitä jotakin esille.

Venäjäksi otsikko kuuluu Poezija i pravda: iz moej žizni ja ranskaksi Poésie i verité, souvenirs de ma vie. Samankaltaisia ovat käännökset muillakin romaanisilla kielillä: latinan veritas esitetään eri kielten tapaan, espanjaksi De mi vida: poesia y verdad, italiaksi Dalla mia vita. Poesia e verità.

Kuten huomataan, järjestys vaihtelee. Jos totuus ja runous ovat ensimmäisinä, ne korostuvat, muussa tapauksessa korostuu muistelu, muistelijan elämä.

Suomalainen käännös on aika rohkea esittäessään, että kirjoittaja halusi nimenomaan kertoa sekä sepitettä että totta eikä sen sijaan ilmoittanut niiden olevan aiheenaan. Toisinkin olisi voinut tehdä.

En muista enää, mitä Goethe itse kirjoitti alkusanoissaan. Ne saattaisivat selittää yhtä ja toista. Joka tapauksessa otsikko jää monimieliseksi ja se tulee eri kielten käyttämien sanontojen kautta ymmärretyksi eri tavoin.

Tässä nyt joka tapauksessa totuus on saksalaisittain Warheit, joka näyttää olevan samaa sukua kuin latinan veritas ja nuo sen johdannaiset romaanisissa kielissä. Saksalaisten suhde totuuteen on tunnetusti ollut komplisoitu. Miten runoilikaan Nietzsche viehättävään tapaansa:

Die Wahrheit-

ein Weib, nichts besseres:

arglistig in ihrer Scham:

was sie am liebsten möchte,

sie will’s nicht Wissen,

sie hält die Finger vor…

Wem gibt sie nach? Der Gewalt allein!-

So braucht Gewalt…

Itse asiassa tuo asenne ei ajan tieteenfilosofiasakaan ollut vieras: luonto oli kokeilla eli kidutuksilla pakotettava ilmaisemaan salaisuutensa.

Mutta Nietzsche nyt oli vain yksi saksalainen, niitähän on ollut paljon muitakin. Sitä paitsi myös hän runoili eräässätoisesa paikassa:

On lemmittyni pohjoismainen,

näöltä tuima vanha nainen:

Totuus sen naisen nimi on.

Wahrheit tuntuisi olevan lähellä tieto-opillista olemassa olemista. Wahrnehmung, joka suomennetaan meikäläistä ukkoa huvittavasti vaariotoksi, on havainnon kautta saatavaa informaatiota.

Varmaankin myös saksalaisten Wahrheitista, ruotsalaisten sanningista, suomalaisten totuudesta ja roomalaisten veritaksesta voisi kustakin kirjoittaa monia oppineita monografioita. Monenkarvainen on totuus, kuten myös kyltyyri.

Venäläisten pravda (ks. Vihavainen: Haun pravda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja toisaalta istina (ks. Vihavainen: Haun istina tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ovat viime aikoina olleet monenlaisen kirjoittelun kohteena. Yleensä ne on ymmärretty aika yksioikoisen simppelisti ja jopa harhaanjohtavasti.

Toki näin yleiset käsitteet saattavat merkitä kovin monia erilaisia asioita tai ainakin saada erilaisia sävyjä ja korostuksia eri asiayhteyksissä. Näinhän se on suomenkielenkin totuuden kanssa.

Pravda ja istina sanoja käytetään yleensä kumpaakin tietynlaisissa yhteyksissä, mikä selittyy siitä, että sanaa pravda (vrt. pravyi -oikea, spravedlivost, oikeudenmukaisuus) käytetään paitsi valheen, myös vääryyden vastakohtana sanan moraalisessa mielessä.

 Pravyi merkitsee oikeaa, sen vastakohta krivoj ei kuitenkaan merkitse vasenta, vaan väärää ja jos suoran totuuden kanssa aletaan vehkeillä, se merkitsee sielun vääntämistä (krivit dušoj, oikeastaan vääristämistä sielulla). Silloin pravdasta tulee krivdaa eli totuuden vääristelyä tai suorastaan valehtelua, lož, vranjo, nepravda. Sitähän on maailma ja erityisesti Venäjä väärällään juuri tällä hetkellä.

Istina taas tulee kaiketi sanasta jest ja sen perusmerkitys viittaa siis olemassa olevaan, todelliseen. Rupesin huvikseni katsomaan, millaisia eri merkityksiä sanalle on annettu ja huomasin, että niitä väitetään olevan peräti 180 erilaista.

Tämä kyllä jo pani savolaisellekin jauhot suuhun. Ettäkö norsujen isänmaassa yhdellä sanallakin voisi olla niin paljon merkityksiä. Tämähän merkitsisi kovaa kilpailua savolaisuudenkin kanssa. Siinä jo Wahrheit ja veritas kalpenevat. Onko tämä edes totta?

Sivulla slovar russkih sinonimov (Синонимы «истинно» (jeck.ru) annetaan sanalle istina adverbimuodossa istinno eli todella, 89 synonyymiä. Luettelon alussa vakuutetaan, ettei joukossa ole rivoja sanoja (netsenzurnyh slov), joten intelligentti henkilökin voi sitä pahentumatta lukea.

 Luettelossa ovat myös sanojen käyttöfrekvenssit, jotka on saatu 300 miljoonan sanan tekstimassasta. Mahdollisesti käytössä on ollut Kansalliskirjastossakin käytössä oleva lähinnä venäläisiä tiedotusvälineitä skannaava systeemi nimeltä Integrum. Sitä ei kerrota.

Sinonim.org panee paremmaksi ja antaa peräti 180 synonyymiä adjektiiville istinnyj (ks. Синонимы к слову «истинный» (180+ слов) (sinonim.org). Niistä 70 on näköjään ensisijaisia ja loput kai sitten enemmän tai vähemmän kaukana alkuperäisestä istinasta, joka siis tarkoittaa havaitsijasta ja hänen arvoistaan riippumatonta olemassaoloa.

Joka tapauksessa ”synonyymit” ovat tässä tapauksessa hieman laajasti ymmärrettyjä. Katsotaanpa vaikka jälkimmäistä luetteloa.

Siinä ovat muun muassa sanat  podlinnyj -aito, tshistyj, puhdas realnyj, todellinen, totshnyj, tarkka, s bolshoj bukvy, isolla kirjaimella, sobstvennyj, varsinainen, oma, svjatoj, pyhä, nastojashtshi, todellinen, konkretnyj, konkreettinen, pravilnyj, oikea, vernyj, uskollinen, s golovy do nog, päästä jalkoihin,  v polnom smysle slova, sanan täydessä merkityksessä, spravedlivyj, oikeudenmukainen, naturalnyj, luonnollinen, biologitsheski, biologinen, soverhsennyj, todellinen, loppuun saatettu.

  Vielä löytyy iskrennyj, vilpitön, tshistejshej vody, täydessä merkityksessä (puhtainta vettä), dejsvitelnyi, todellinen, dostovernyj, luotettava, kakih malo, jollaisia on vähän nsomnennyj, epäilemätön, pravilnyi, oikea, besspornyi, kiistaton, stoprotsentnyi, sataprosenttinen, nepoddelnyi, väärentämätön,  neosporimyi, kiistaton, vyshei marki, korkeinta laatua,  istovyi harras, auntentitshnyi, autenttinen, nedumannyi, ei-keksitty, ne falshivyi, ei valheellinen sootvetsjujushtshi istine, todellisuutta vastaava, ne iz polednyh, ei viimeisten joukossa, prjamoj, suoranainen jne.

110 vähemmän tarkan joukossa löytyvät vaikkapa priznannyj, tunnustettu, faktitsheski, tosiasiallinen, nepogreshimyi, tahraton, bozhestvennyj, jumalainen, samyi, itse-, pravednyj, hurskas, polnyi, täydellinen, postojannyi, vakituinen, otshevidnyi itsestään selvä, besuslovnyj, ehdoton, rodnoi, oma ja jopa portret sekä kopija.

No, tässähän on itse asiassa kyseessä eräänlainen thesaurus, aarrearkku eli synonyymisanakirja, joka antaa erilaisia mahdollisuuksia korvata sana istinnyj, silloin, kun tarvitaan jokin muu sana, jolla on jossakin mielessä sama merkitys, mutta ei kuitenkaan aivan.

Joka tapauksessa tuonkin luettelon pituus panee ajattelemaan, ettei kysymys todellisesta ole

niinkään helppo. Lieneekö edes triviaali.

 

Kuvitellun mestarin muistelmat

 

Nabokovin viimeinen

 

Vladimir Nabokov, Huomaa aina harlekiinit! Suomentanut Heikki Karjalainen. Moebius 2025, 302 s.

 

     Vladimir Nabokov on kuuluisa kaksikielisyydestään. Hän hallitsi sekä venäjän että englannin niin täydellisesti, että saattoi molemmilla kielillä kunnostautua suurena tyyliniekkana.

     Tyyliä tärkeämpää ainakin minusta on se, ettei Nabokov useinkaan hännystele lukijoitaan, vaan saattaa aika raa’an snobistisesti tuomita heidät in corpore pölkkypäiksi ja vähintään moukiksi. Yleensä asia jää meiltä kuitenkin onnellisesti huomaamatta.

     Minusta hänen kirjoituksissaan on varsin selvä narsistinen piirre, joka ei kuitenkaan tässä tapauksessa karkota lukijaa.

     Nabokov eli 19-vuotiaaksi saakka Venäjällä ja perheen talo Bolšaja Morskajalla, aivan Pietarin keskustassa on nykyään museona, jossa on tullut useammankin kerran käytyä. Oikein viehättävä paikka se onkin ja siellä järjestetään pikku tapahtumia.

     Kuten jo talon sijainnista saattaa ymmärtää, perhe oli rikas ja jopa upporikas, vaikka suku ei ollut ruhtinaallista, toisin kuin ”harlekiinien” päähenkilö Vadim Vadimovitšilla.

     Rikkaudet, jotka olivat peräisin etenkin äidin puolelta, eivät tehneet Vladimir Vladimirovitšin isästä poliittisesti taantumuksellista, vaan hän kuului liberaalin kadettipuolueen (KD) johtohahmoihin yhdessä Pavel Miljukovin ja Pjotr Struven kanssa.

     Mainittakoon, että hän muun muassa haastoi ”Novoje Vremjan”, tuon meillä hyvin Suomi-vihamielisyydestään tunnetun lehden päätoimittajan Suvorinin kaksintaisteluun, ei toki kuitenkaan Suomen, vaan oman perheensä loukkaamisesta. Juristina Nabokov Senior oli kirjoittanut myös tutkielman kaksintaistelujen oikeudellisesta merkityksestä.

     Vallankumouksen jälkeen perhe siirtyi ulkomaille ja Nabokov senior kuoli Berliinissä otettuaan kiinni ystävänsä Miljukovin murhaajan, jonka rikoskumppani kuitenkin pääsi ampumaan häntä selkään. Kyseessä olivat äärioikeistolaiset, joiden käsityksissä liberalismi oli kaikkien Venäjän onnettomuuksien alkuna.

     Joka tapauksessa Vladimir Nabokov Junior oli perinyt isänsä kotoa sekä vapaamielisyyden että kaiketi myös kirjaisen lahjakkuuden, koska sitä ilmeni koko hänen sisarussarjassaan. Hänen tyyliään on kehuttu ja hänen on nähty kykenevän ylittämään venäjän ja englannin välinen kulu, joka on varsin merkittävä, kun tarpeeksi korkealle mennään, niin sukulaiskielet kuin ovatkin kyseessä.

     Nabokovin Gogol-esseestä, joka on itse asiassa varsin lyhyt, mutta loistokas, olen useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun pošlost tulokset ). Hänen muistelmakirjansa ”Puhu, muisti” on sangen kiinnostava, erityisesti emigranttielämän kannalta (ks. Vihavainen: Haun puhu muisti tulokset ).

     Tämä nyt käsillä oleva kirja on jonkinlainen pastissi muistelmakirjasta ja kirjoitettu fiktiivisen ”Vadim Vadimovitšin” nimiin. Tämä henkilö on elämäkerraltaan kovasti Vladimir Vladimirovitšin näköinen, mutta eroja on tietenkin voitu tekstiin rakennella mielin määrin. Mahdollisesti sekaan on myös voitu panna ihan todellisuuteen perustuvaa ainesta, jota jostakin syytä ei muistelmissa ole.

     Nabokov oli ehdolla Nobel-palkinnon saajaksi peräti yhdeksän kertaa, mutta häntä ei koskaan valittu. Mikä sitten lieneekään ollut Ruotsin Akatemian päätöksen takana, on vaikea tietää. Kukaties kyseessä oli halu olla liikaa ärsyttämättä Neuvostoliittoa, jonka harmiksi Ivan Bunin, pirullinen antibolševikki, oli jo saanut palkinnon ja myöhemminhän sen sitten saivat niin Pasternak kuin Solženitsyn.

     Nabokovin ylenkatse bolševismia kohtaan on hänen teoksissaan pieni sivujuonne, mutta se on ainakin yhtä suurta kuin amerikkalaiseen bestseller-kirjallisuuteen kohdistuva.

     Yleensä hän näyttää halveksivan kaikkia ajattelun ja kirjoittelun rajoituksia ja vuonna 1955 hän aiheutti skandaalin julkaisemalla ”Lolitan”, joka kuvaa aikuisen miehen ja 12—vuotiaan tytön seksisuhdetta. En tiedä, onko kirja nyt Amerikassa jo kielletty. Miksei olisi?

     Vastaavaa pervoutta löytyy tästäkin kirjasta, jonka sankarin elämän sisältönä ovat kauniit naiset, joita kohtaan hän joskus käyttäytyy kovin härskisti. Vuonna 1970 ei seksillä enää kuitenkaan voinut ketään hätköhdyttää. Ajallisesti läheinen1950-luku oli jo kulttuurisesti mittaamattoman kaukana.

     Otsikon ”harlekiinit” ovat tekstin tahallisia mahdottomuuksia ja muita groteskeja mielettömyyksiä, joita lukija ei useinkaan huomaa. Tämä kirja kuitenkin kertoo sellaisia sisältävänsä ja näyttäähän niitä jokunen ihan paljaalla silmällä löytyvänkin.

     Kirjallisuusihmisille tällainen on varmasti hyvin kiinnostavaa, mutta tosikkona huomaan itse aina vain miettiväni, liittyykö tämä tai tuo kuvauis ihan oikeasti kirjoittajan elämään vai onko hän vain keksinyt sen. Valitettavasti asia jää usein ratkaisematta.

Ehkäpä kirja on ”tarua ja totta”, mutta ei se nyt ihan Goethen tasolle nouse (vrt. Vihavainen: Haun wahrheit und dichtung tulokset ).

     Toki kirja oli ihan viihdyttävää luettavaa, mutta kun itse olen enemmän kiinnostunut todellisuudesta edes siinä muodossa kuin ihminen sen muistaa, en oikein jaksanut tempautua mukaan. Käännös vaikuttaa asianmukaiselta ja tuntuu välittävän aika luontevasti Nabokovin usein omaperäisiä ilmauksia.

     En kuitenkaan ole tutustunut alkutekstiin, joten tässäkin on kyse pelkästä mutusta.