Kuvitellun mestarin muistelmat

 

Nabokovin viimeinen

 

Vladimir Nabokov, Huomaa aina harlekiinit! Suomentanut Heikki Karjalainen. Moebius 2025, 302 s.

 

     Vladimir Nabokov on kuuluisa kaksikielisyydestään. Hän hallitsi sekä venäjän että englannin niin täydellisesti, että saattoi molemmilla kielillä kunnostautua suurena tyyliniekkana.

     Tyyliä tärkeämpää ainakin minusta on se, ettei Nabokov useinkaan hännystele lukijoitaan, vaan saattaa aika raa’an snobistisesti tuomita heidät in corpore pölkkypäiksi ja vähintään moukiksi. Yleensä asia jää meiltä kuitenkin onnellisesti huomaamatta.

     Minusta hänen kirjoituksissaan on varsin selvä narsistinen piirre, joka ei kuitenkaan tässä tapauksessa karkota lukijaa.

     Nabokov eli 19-vuotiaaksi saakka Venäjällä ja perheen talo Bolšaja Morskajalla, aivan Pietarin keskustassa on nykyään museona, jossa on tullut useammankin kerran käytyä. Oikein viehättävä paikka se onkin ja siellä järjestetään pikku tapahtumia.

     Kuten jo talon sijainnista saattaa ymmärtää, perhe oli rikas ja jopa upporikas, vaikka suku ei ollut ruhtinaallista, toisin kuin ”harlekiinien” päähenkilö Vadim Vadimovitšilla.

     Rikkaudet, jotka olivat peräisin etenkin äidin puolelta, eivät tehneet Vladimir Vladimirovitšin isästä poliittisesti taantumuksellista, vaan hän kuului liberaalin kadettipuolueen (KD) johtohahmoihin yhdessä Pavel Miljukovin ja Pjotr Struven kanssa.

     Mainittakoon, että hän muun muassa haastoi ”Novoje Vremjan”, tuon meillä hyvin Suomi-vihamielisyydestään tunnetun lehden päätoimittajan Suvorinin kaksintaisteluun, ei toki kuitenkaan Suomen, vaan oman perheensä loukkaamisesta. Juristina Nabokov Senior oli kirjoittanut myös tutkielman kaksintaistelujen oikeudellisesta merkityksestä.

     Vallankumouksen jälkeen perhe siirtyi ulkomaille ja Nabokov senior kuoli Berliinissä otettuaan kiinni ystävänsä Miljukovin murhaajan, jonka rikoskumppani kuitenkin pääsi ampumaan häntä selkään. Kyseessä olivat äärioikeistolaiset, joiden käsityksissä liberalismi oli kaikkien Venäjän onnettomuuksien alkuna.

     Joka tapauksessa Vladimir Nabokov Junior oli perinyt isänsä kotoa sekä vapaamielisyyden että kaiketi myös kirjaisen lahjakkuuden, koska sitä ilmeni koko hänen sisarussarjassaan. Hänen tyyliään on kehuttu ja hänen on nähty kykenevän ylittämään venäjän ja englannin välinen kulu, joka on varsin merkittävä, kun tarpeeksi korkealle mennään, niin sukulaiskielet kuin ovatkin kyseessä.

     Nabokovin Gogol-esseestä, joka on itse asiassa varsin lyhyt, mutta loistokas, olen useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun pošlost tulokset ). Hänen muistelmakirjansa ”Puhu, muisti” on sangen kiinnostava, erityisesti emigranttielämän kannalta (ks. Vihavainen: Haun puhu muisti tulokset ).

     Tämä nyt käsillä oleva kirja on jonkinlainen pastissi muistelmakirjasta ja kirjoitettu fiktiivisen ”Vadim Vadimovitšin” nimiin. Tämä henkilö on elämäkerraltaan kovasti Vladimir Vladimirovitšin näköinen, mutta eroja on tietenkin voitu tekstiin rakennella mielin määrin. Mahdollisesti sekaan on myös voitu panna ihan todellisuuteen perustuvaa ainesta, jota jostakin syytä ei muistelmissa ole.

     Nabokov oli ehdolla Nobel-palkinnon saajaksi peräti yhdeksän kertaa, mutta häntä ei koskaan valittu. Mikä sitten lieneekään ollut Ruotsin Akatemian päätöksen takana, on vaikea tietää. Kukaties kyseessä oli halu olla liikaa ärsyttämättä Neuvostoliittoa, jonka harmiksi Ivan Bunin, pirullinen antibolševikki, oli jo saanut palkinnon ja myöhemminhän sen sitten saivat niin Pasternak kuin Solženitsyn.

     Nabokovin ylenkatse bolševismia kohtaan on hänen teoksissaan pieni sivujuonne, mutta se on ainakin yhtä suurta kuin amerikkalaiseen bestseller-kirjallisuuteen kohdistuva.

     Yleensä hän näyttää halveksivan kaikkia ajattelun ja kirjoittelun rajoituksia ja vuonna 1955 hän aiheutti skandaalin julkaisemalla ”Lolitan”, joka kuvaa aikuisen miehen ja 12—vuotiaan tytön seksisuhdetta. En tiedä, onko kirja nyt Amerikassa jo kielletty. Miksei olisi?

     Vastaavaa pervoutta löytyy tästäkin kirjasta, jonka sankarin elämän sisältönä ovat kauniit naiset, joita kohtaan hän joskus käyttäytyy kovin härskisti. Vuonna 1970 ei seksillä enää kuitenkaan voinut ketään hätköhdyttää. Ajallisesti läheinen1950-luku oli jo kulttuurisesti mittaamattoman kaukana.

     Otsikon ”harlekiinit” ovat tekstin tahallisia mahdottomuuksia ja muita groteskeja mielettömyyksiä, joita lukija ei useinkaan huomaa. Tämä kirja kuitenkin kertoo sellaisia sisältävänsä ja näyttäähän niitä jokunen ihan paljaalla silmällä löytyvänkin.

     Kirjallisuusihmisille tällainen on varmasti hyvin kiinnostavaa, mutta tosikkona huomaan itse aina vain miettiväni, liittyykö tämä tai tuo kuvauis ihan oikeasti kirjoittajan elämään vai onko hän vain keksinyt sen. Valitettavasti asia jää usein ratkaisematta.

Ehkäpä kirja on ”tarua ja totta”, mutta ei se nyt ihan Goethen tasolle nouse (vrt. Vihavainen: Haun wahrheit und dichtung tulokset ).

     Toki kirja oli ihan viihdyttävää luettavaa, mutta kun itse olen enemmän kiinnostunut todellisuudesta edes siinä muodossa kuin ihminen sen muistaa, en oikein jaksanut tempautua mukaan. Käännös vaikuttaa asianmukaiselta ja tuntuu välittävän aika luontevasti Nabokovin usein omaperäisiä ilmauksia.

     En kuitenkaan ole tutustunut alkutekstiin, joten tässäkin on kyse pelkästä mutusta.