lauantai 24. syyskuuta 2016

Huuto ja vihellys



Huuto ja hurraa

Veikko Antero Koskenniemi, jota en aikoinaan ymmärtänyt sopimattomaksi henkilöksi arvostaa, kirjoitteli suuren määrän herkullisia aforismeja ja epigrammeja, vähän Goethen tyyliin, jota hän myös suomensi.
Muuan letkautus on jäänyt pysyvästi mieleeni:
”Mikä huuto ja hurraa kadulla kajaa?
Siellä tyhmyys aasin valjaissa ajaa”.
Keskenkasvuinen kun olin, tämä vain nauratti minua, vaikka en ihan tiennyt miksi. Hieman vanhempana ymmärsin, että kohteena oli ilmeisesti 1940-luvun torikokousdemokratia, jossa ”aktiivinen etujoukko” vähäisestä suhteellisesta määrästään huolimatta, pyrki sieppaamaan aloitteen käsiinsä ja esiintymään kansan yleistahdon (volonté générale) ilmaisijana.
Tämä tietenkin oli sitä taktiikkaa, jonka jo Lenin oli kehitellyt tärkeässä pikku artikkelissaan ”Mitä on tehtävä”. Aatelismies Uljanov ymmärsi erinomaisesti, ettei kansa voi eikä sen sovi määrätä yhtään mistään. Vain eliitti voi.
Eliitti oli tässä tapauksessa kansan syvien rivien kaikkein aktiivisin osa, sen ”kermojen kerma”, kuten Nikolai Tšernyševski oli kirjoittanut Leninin ihailemassa kirjassa, jonka nimi sattumoisin myös oli ”Mitä on tehtävä?”
Nämä torkikokoukset olvat sitä ”uusdemokratiaa”, jota Suomeenkin yritettiin sotien jälkeen tarmokkaasti vyöryttää. Sosialidemokraattinen puolue, joka oli suoraselkäisesti kantanut vastuutaan isänmaan kohtaloista sotavuosina, näki suoraan tämän sumutuksen läpi ja lanseerasi aikoinaan tunnetun ”Jo riittää”-kampanjansa.
Sosialidemokraattien, erityisesti sen aseveliisiiven vankkana ideologisena perustana oli ymmärrys siitä, että ”kansandemokratia” eli kansankansanvalta todella lisäsi jotakin uutta siihen kansanvaltaan, jonka idea oli tuttu jo Ranskan vallankumouksen ajoilta.
Mutta se ymmärsi jo pelkästään Itä-Karjalassa näkemänsä perusteella, että se, mitä demokratiaan lisättiin, tarkoitti sen vesittämistä ja tyrannian mahdollistamista. Demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla, veisteltiin myöhemmin.
Neuvostoliiton pahaenteinen hahmo tämän uudenlaisen ”demokratian” takana riitti vakuuttamaan useimmat siitä, mistä nyt oli kysymys. Niinpä vuoden 1949 ”Jo riittää”-kampanja upotti ”kansandemokraattien” haaveet vallan ottamisesta täällä Suomessa.
Sitten myöhemmin, joskus 1960-luvulla syntyi myös SDP:n sisällä uusi herätysliike ja ”porvarilliseen” demokratiaan kyllästyneet nuoret alkoivat hävetä ”asevelisosialistien” nuivuutta sitä korkeampaa demokratiaa kohtaan, joka Neuvostoliitossa oli tarjona ja josta olimme jääneet paitsi.
Ja taas kerran saatiin kalliissa kotimaassamme nähdä torikokousspektaakkeleita. ”Kansa” nyt vain ei ollut etujoukon mielestä sama asia kuin ne typerät äänestäjät, jotka eivät vaaleissa suostuneet suomaan kommunisteille ja heidän läheisille liittolaisilleen enemmistöä eduskunnassa. Kaiken oikeuden mukaanhan se joka tapauksessa kuului heille ja tuli myös kerran heille siirtymään historian lakien mukaan.
Myöskään sosialismiin siirtymistä pohdiskelevat teoreetikot eivät yleensä suinkaan edellyttäneet, että sellaista historian jo määräämää asiaa varten pitäisi olla takana vaaleissa saavutettu enemmistö. Toki aktiivisen etujoukon mielipide voitiin muutenkin saada selville, esimerkiksi juuri torikokouksilla.
Niinpä niitä harrastettiin innokkaasti ja Leninin ”Mitä on tehtävä”-kirjasen opetusten mukaisesti haalittiin mukaan maksimaalinen määrä ”yleisdemokraatteja”, jotka eivät oikeastaan kannattaneet vallankumousta, mutta olivat joka tapauksessa johonkin asiaan tyytymättömiä. Ne tulivat mielellään mukaan yhteiseen suureen tapahtumaan.
Niinpä alkoivat Suomen kadut 1960-luvun puolivälistä lähtien taas kerran olla täynnä huutoa ja hurraata ja se jatkui siihen saakka, kunnes Moskovassakin todettiin, että koko juttu sosialismista oli ollut pelkkä farssi.  Se satu oli parasta unohtaa. Silloin oli meilläkin pakko hiljennellä, ja hurmahenkien hehku hiipui, kun ei muutakaan voitu.
Torikokousriekunnalle on tietenkin ominaista ennen muuta emotionaalisuus. Se vastaa epä-älylliseen tarpeeseen olla yhtä eläintä (P. Saarikoski) suuren joukon kanssa. ”Yksinäinen massa” kaipaa näitä tunteita. Pidän todennäköisenä, että kyse monien kohdalla saattaa olla varsin perustavanlaatuisesta tarpeesta, joka vapauttaa ihmisen kosmisesta yksinäisyydestä ja älyllisestä ja moraalisesta vastuusta.
Joukossa tiivistyy tyhmyys, siellä voi vapautua omasta vastuustaan ja lakata ajattelemasta, mutta se ei ole koko tarina.
Tosiasia on, että aasinvaljaisiin ei asetu pelkästään kansan tyhmin osa, vaan myös huomattava määrä sen älyllistä eliittiä. Mitä se sieltä hakee, taitaa vielä olla tutkimatta, mutta mutu-tuntuman perusteella nämä kansaan menemiset lienevät nimenomaan emotionaalisesti palkitsevia ja samalla oikeutus antautumisesta tyhmyydelle, mikä tunnetusti tuottaa suorastaan euforisen tilan.
Niinpä se osa ns. hyvin koulutettua väkeä, joka on erkaantunut kansan enemmistön normaalista arkipäivästä, sekä järjestää noita massatapahtumia että ymmärtää ne sitten todistuksiksi siitä, että kansan yleistahto (tai yhteistahto, volonté générale) on juuri sama kuin heidän omat pyrkimyksensä. Eräänlaista masturbaatiota siis (sen hyödyistä lienemme nykyään kaikki yksimielisiä).
Samaan aikaan he tietävät erinomaisesti, että mielipidetutkimusten mukaan kansan suuri enemmistö kannattaakin muita mielipiteitä. Torille saattaa tulla parituhatta ihmistä, mutta äänivaltaisia kansalaisia on sentään miljoonia…
Leniniltä periytyvän etujoukkoajattelun mukaan tämä ei merkitse mitään. Neuvostoliitossa oli Marxin tarkoittamien kapitalistisessa tuotannossa työskentelevien työläisten eli teollisuusproletariaatin määrä 1920-luvun alussa vain prosentti-pari koko työvoimasta, mutta silti heidän diktatuuriaan pidettiin oikeutettuna.
Eihän korkeampi demokratia perustunut primitiiviselle äänten laskemiselle. Tiedostava etujoukko saattoi olla pieni, mutta se oli voittamaton ja aina oikeassa, koska se oli tiedostava. Leninin mukaan se oli voittamaton, koska se kannatti marxismia, joka taas oli oikea.
Niinpä älymystön etummainen osa saattoikin kaikin mokomin pukeutua aasinvaljaisiin ja mennä torille kiljumaan sydämensä halusta idioottimaisia iskulauseita. Se kaikki oli syvimmältä olemukseltaan korkeinta totuutta.
Niiden typeryys oli suorastaan käsin kosketeltavaa, mutta niiden riemukas anti-intellektualismi omalla autenttisella tavallaan tuki ja vahvisti sen ideologian oikeutusta, joka eliitille oli valjennut tutkijankammioiden hiljaisuudessa.
Härligt var det,
att i denna gryning leva
men att vara ung
var själva himlen!

Siltähän se näytti, sivusta katsoen, tuo 1970-luvun Brežneviä ylistävien mielenosoitusten euforia. Siitä en koskaan saanut omakohtaista kokemusta, mutta olen nähnyt sen.
Tuntui vain paluulta normaalisuuteen, että tämä ilmeinen idiotismi sitten aikanaan maineettomasti lopahti. Ehkäpä siis historia sittenkin, monen mutkan kautta, oli kehittymässä kohti korkeampia tasoja?
Sanotaan, että historia on viekas -List der Geschichte. Tämä Hegelin näsäviisas nokkeluus tuntui minusta  joskus rienaavalta. Laskematon se historia nyt ainakin on.
Juuri kun ennätimme tottua ajatukseen, että voimme luottaa normaaliin, Ranskan vallankumouksen viitoittamaan demokratiaan ja unohtaa aasinvaljaissa ajavan ideologian riemumarssit, meidät herätetään kalseaan aamuun, jossa tuhannet pölhökustaat eliitin edustajien seurassa puhaltavat pilleihinsä kannattaakseen primitiivisiä ja demokratian kannalta vaarallisia iskulauseita ilman mitään selkeää sisältöä.
Kuuleeko historian hengetär tämän sille kaiketi osoitetun auditiivisen vihellysuhrin? Onko pilleihin puhaltamisella muuta merkitystä kuin osoittaa, että taas yksi henkilö (tuhansien joukossa) on autuaasti vapautunut taakastaan kansalaisena ja ihmisenä ja ryhtynyt epämääräisten, koreiden iskulauseiden kritiikittömäksi kannattajaksi?
En pysty vastaamaan. Selvää on vain se, että ilmiö, jonka luultiin jo tulleen peruuttamattomasti kuolleeksi ja kuopatuksi, onkin taas täällä tänään ja jopa hyvissä voimissa. Uutta on, että edes hallituksen jäsenet eivät häpeä osallistumistaan tähän sirkukseen…
Me eletään uutta aikaa, sanoi Saarikoski, joka ei tainnut olla kovin hyvin selvillä historian terminologiasta.

15 kommenttia:

  1. Se on ihan sama mitä yksi mielenosoitus vaikuttaa maailman ja Suomen menoon.

    Suomi on politiikassa aina katsellut mitä muut (Länsi-)Euroopan maat päättävät tehdä tai olla tekemättä. Nyt kun Englanti "petti" Suomen, niin poliitikot käänsivät katseensa Saksaan. Osa Suomen kansasta ei vieläkään voi ymmärtää miksi britit tekivät Brexitin.

    Britannian uusi rautarouva Therasa May yrittää USAn matkallaan selittää jenkeille miksi yli puolet kansasta äänesti eron puolesta. Politico lehdessä:
    "She said: “I think what people were voting for was a feeling of more control in a number of areas over their own lives, more control, for example by the British government over who could come into the United Kingdom."
    Ja valistaa vielä lisäksi "eikö US tee samoin" (Green Card systeemi).

    Todellakin me eletään uutta aikaa! Joidenkin on vain niin pirun vaikeaa hyväksyä sitä. Kotimaassakin, eduskuntavaalitulosta. Suomen kansa haluaa uutta aikaa. Mielenosoittajat, yleisellä tasolla, paluuta vanhaan systeemiin ja hallitukseen.

    Nm Setarkos

    VastaaPoista
  2. Eihän tuollainen tunnu siellä missä päätökset tehdään, suurpankkien johtokunnissa.Tosin Sixten Korkman näkyi olleen torilla tänään, mutta ehkä hän oli peitetehtävässä.

    VastaaPoista
  3. Joskus tuntuu siltä, että mutaman vuosikymmenen välein ihmiskunnan tai kansan valtaa hulluus, joka vie suuret ihmislaumat mukanaan. Näyttää siltä, että tämä hulluus kasvaa vähäisestä alusta lähes huomaamattomasti ja saattaa jossakin vaiheessa purkautua äkillisesti jonkin tapahtuman liipaisemana kuten nyt on käynyt. Hulluuden leviämiseen vaikuttaa oleellisesti se, että yhteiskunnan tärkeät positiot on miehitetty hulluuden edustajilla.

    Taustalla saattaa olla piilovaikuttajia, jotka kehitystä ohjailevat. Tästä oli varmaan kysymys 60- ja 70-lukujen vasemmistolaisvyöryn tapauksessa. Uskon, että sen taustalla olivat Neuvostoliiton salainen ohjaus ja sieltä saadut rahavirrat, vaikka sitä tuskin koskaan pystytään aukottomasti todistamaan. Muistan, kuinka opiskelijat lukivat 60-luvun lopulla antaumuksella Maon Punaista kirjaa. Tämä loppui jossakin vaiheessa kuin veitsellä leikaten. Näin olisi tuskin käynyt ilman, että jostakin tuli käsky maolaispropagandan lopettamiseksi. Rauhanmarssit jatkuivat pitkään ja ne vetivät puoleensa hyväuskoisia ihmisiä puoluekannasta riippumatta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen rauhanmarssit lopahtivat aika nopeasti. Ehkä joku voi sanoa, että ne lopetettiin tarpeettomina, koska maailmanrauhan suurin uhka Neuvostoliitto oli lakannut olemasta. Luulen kuitenkin, että perussyy oli Neuvostoliitosta virranneen salaisen rahoituksen loppuminen. Voihan tämä käsitys tietysti olla harhainenkin, mutta selvää oli, että Neuvostoliitto tuki julkisesti omassa propagandassaan länsimaiden rauhanliikettä hyvin voimakkaasti, joten salainen tukeminen olisi ollut hyvin loogista toimintaa.

    Vuosikymmeniä sitten Nuvostoliiton propaganda taisi olla Yhdysvaltojen propagandaa tehokkaampaa, ainakin Suomessa.Tällä hetkellä Yhdysvallat taitaa hakata Venäjän tässä suhteessa.

    Toinen professori

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailman rauhanneuvosto / Wiki, en nyt muista miten tätä asiaa käsiteltiin aikalaismediassa, varmaan osa ihmisistä oli vilpittömästi rauhan puolesta, tietämättä taustoista.

      Poista
    2. Punaisen kirjan heiluttajia oli aika vähän, ja pääosa stallarienkin touhuista oli bilettämistä - arvatkaa kenen rahoilla.

      Ex-stallari totesi minulle, että pääasiassa hän halusi 1970-luvulla 17-vuotiaana tyttösenä härnätä porvarillisia vanhempiaan, isänsä Jatkosodassa Majuri.

      Kiivaimmat maolaiset olivat TKK:n opiskelijoita Otaniemessä, olisiko ollut 26 enimmillään. Tosikkoja kun olivat, he suorastaan kerjäsivät ja saivatkin osakseen rutkasti jäyniä. Lopulta he menetti hermonsa ja "painui maan alle" eli eivät enää toimineet julkisesti Otaniemessä.


      Terveisin,

      Nikke

      Poista
  4. Torikokousdemokratia onkin varsin kuvaava ilmaus.

    Torikokouksen lähin postmoderni vastine lienee puolestaan yhdenlaisia virtuaalisia "kansan ääni" -illuusioita ympärilleen luova sosiaalinen media: kokoonnutaan tietoverkossa sen demagogin luokse, joka huutaa kovimmalla äänellä ja kerää huudoilleen eniten "thumbseja".

    Itse olen alkanut käyttää ilmiöstä nimitystä "peukutusdemokratia" sille luonteenomaisen äänenkeräysmenetelmän vuoksi.

    Tämä virtuaalinen joukkoliike saattaa sitten toki toisinaan aktualisoitua konkreettiseksi torikokoukseksikin, kuten aika ajoin olemme nähneet... Näin siis uusi kohtaa suloisesti vanhan.

    M. Kuockain

    VastaaPoista
  5. Täällä radio Jerevan.

    Meiltä on kysytty: Mitä eroa on demokratialla ja kansandemokratialla?

    Me vastaamme: Kommunismi on neuvostovalta + koko maan sähköistäminen. Niinpä ero on sama kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa Hermannin nuorisoseuraan!

      Poista
  6. Ensi kerralla torille tuodaan kirjoja poltettavaksi.

    VastaaPoista
  7. Kirjaroviot roihusivat keväällä 1933 yli 40 saksalaisessa kaupungissa. Kansallissosialistit alkoivat polttaa maailmankirjallisuuteen kuuluvia painotuotteita "epäsaksalaisen" hengen torjumiseksi vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun Adolf Hitleristä oli tullut valtakunnanjohtaja.
    Suurin rovio sytytettiin Berliinissä ooppera-aukiolla toukokuun 10. päivänä 1933.

    Tilaisuutta johtanut propagandaministeri Josef Goebbels ilmoitti vapauttavansa saksalaiset "liioitellusta, juutalaisesta älykkyydestä".

    -Kaleva 9.5.2003

    VastaaPoista
  8. Eilen radiossa sanottiin, että nyky-Somalian vuosibudjetti on n. 200 milj. USD. Maahan ulkopuolelta tuleva raha on n. 2 mrd USD (avustukset + diasporassa asuvien rahat, KELA?)
    Kyllä siihen rahaan kannattaa viheltää pilliin Senaatintorilla.
    Toivottavasti Jari Tervo oli paikalla pilleineen. Kyllä tuli taas aiheita uusiin kirjoihin.

    VastaaPoista
  9. Niin. Minä pohjimmiltani olen sitä mieltä että kaiken taustalla on voimattomuus globaalin markkinatalouden raudanlujien reunaehtojen maailmassa. Jos ei muuta taideta niin potkitaan sitten vaikka peltipurkkia.

    VastaaPoista
  10. Kaikessa on poliittinen ja taloudellinen taso. Mitä jälkimmäiseen tulee, sakkauksen ja asiakaspulan uhkaama maahanmuuuttoteollinen kompĺeksi sai lauantaina meidän Juhasta jo toiseen kertaan myyntimiehen josta Al Jazeera jälleen laajasti raportoi. Tällä kertaa täysihoito hotelliravintolan portieerina ovea pitää auki Elovena-Paula. Seireenin kutsu kuuluu ja karavaanin kompassi näyttää Pohjolan Paratiisiin. Mutta mikä on kaiken "talousmalli"? Follow the Money? Pääkaupunkiseutuun tutustumalla näkee suunnattomia Kostamus-piirrustuksilla tehtyjä uusia elementtikerrostalokombinaatteja. Nollakorko ohjaa investointeja tuottamattomaan, mutta loppupeleissä jollakin nämä talot on täytettävä. Onneksi on keskiluokkainen veronmaksaja, jolta irtoaa muutama miljardi vuodessa asumistukea ja ties mitä tukea kunhan tarpeetonta koulutusta, terveydenhuoltoa, tutkimusta ynnä muuta ajetaan alas. Ja lopulta miljardituki heruu verottomana "yleishyödyllisten säätiöiden" kuten ay-liikkeen ja sitä kautta vasemmiston lompsakkoon. Olisko tämä sellainen "ekosysteemi"?

    VastaaPoista
  11. Länsimaista moraalista rappiota!

    Hyväuskoisen typeryyden syvimpään olemukseen
    on aina kuulunut kiinteästi kaiken täyspäisyyden
    kieltäminen.

    Jokusen vuoden kehitelty ja syötetty pajunköysi
    on ollut tarpeeksi paksua - se näkyy maistuvan.

    VastaaPoista
  12. Moni tuonne torikokoukseen mennyt oli pettynyt - olivat luulleet ennakkotietojen perusteella naiivisti kyseessä olevan jonkinlainen suomalaisten kautta linjan mielenilmaus kaikenlaista ääriajattelua vastaan. Sellainen tilaisuus joka yhdistää kansaa eikä jaa sitä. Pettyivät, kun huomasivatkin saapuneensa Vasemmistoliiton ja Vihreiden puoluetilaisuuteen. Helsingissä etummaiset kantoivat banderollia "rasismia ja *fasismia* vastaan". Tuo "fasismihan" olikin epäilemättä aiheena silloin 40- ja 60-luvulla alkaneissa torikokouksissa. Kun fasismi ei oikein suuriin kansanjoukkoihin uppoa, niin tämä rasismi on nyt napattu siihen oheen, ei sekään enemmistöä taakseen saa mutta onhan tuo 15000 päätä ja ex-presidenttikin jonkinlainen porukka.

    Olisiko sitten hallituspuolueiden (myös PS vaikka sitä ei paljoa esille nostettu paitsi Verkkouutisissa) läsnäololla yritetty nimenomaan viedä sitä tilaisuutta tuohon yleispätevämpään suuntaan, mutta kovasti se puoluepolitiikaksi kääntyi.

    Todella kyynistä miten pakolaisilla, siirtolaisilla ja puhtailla onnenonkijoilla (mikä on ihmimillisellä tasolla ymmärrettävää kun kerran mahdollisuus annetaan) pelataan sisäpoliittista peliä näiden puolueiden toimesta. Myöskin aivoverenvuotoon kuolleen miehen tapaus on täysin valjastettu tähän irvokkaaseen peliin jo ennen asian tutkinnan valmistumista, samoin maamme yleensä rauhallis-sävytteinen ja yksituumainen meininki tietyissä asioissa on kyllä varsin tehokkaasti romutettu näiden samojen puolueiden kannatuksen osa-optimoinnin alttarille. Mikään ei ole pyhää tai liian kallista uhrattavaksi vihreiden ja vasemmistoliiton kannatuksen kasvattamiseksi. Ironista on se, että SDP pysyy mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomana, mutta korjaa tästä suurimman potin kannatuksessa, kun kansa täysin terveesti vierastaa Vasemmistoliiton ja Vihreiden liian usein edustamaa äärimmäistä ajattelua, mutta haluaa jotenkin protestoida hallituksen tiettyjä epäonnistumisia.

    Olisikohan tämä inho tätä kyynistä peliä kohtaan se asia, jonka osalta pitäisi "katkaista hiljaisuus?"

    -Lauri Kivinen

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.