Patsas väärässä paikassa

Patsas menneisyydestä

Ne pronssipatsaat, joita maailman kaupungit ovat kirjavanaan, ovat eräänlaisia aikamatkustajia, vieraita toiselta aikakaudelta.

Ne ovat tietenkin väistämättä väärässä ympäristössä ja herättävät yleensä ihmetystä ja vieroksuntaa ihmisissä, jotka elävät toista aikakautta, kuin nuo mykät vieraat. Mutta voihan patsailla leikkiä ja niitä kuvata.

Vain pieni osa ihmisistä ymmärtää patsaiden merkityksen ja heistäkin suuri osa ymmärtää sen enemmän tai vähemmän väärin. Jos nuo pronssihahmot heräisivät henkiin ja samalla saisivat tiedon siitä, millaisessa maailmassa he ovat, olisi sokki hirvittävä, ehkä ylivoimainen.

Mutta jokaisessa sivistysmaassa tietoisuutta menneisyydestä rakennetaan patsailla. Kuten antiikin aikana, niiden luona pidetään puheita ja tuodaan kukkia. Ehkä niiltä rukoillaan apuakin, mene tiedä.

Olin hiljattain Roomassa odottelemassa bussia ja hätkähdin hieman huomatessani, että numero 33 saapuu paikasta nimeltä Lenin.

Lenin ei ole italian kielen sana, eikä tämän niminen herra muutenkaan vaikuttanut suoranaisesti mitenkään tämän valtion kehitykseen. Jonkin aikaa hän siellä kyllä asui ja vaikutti Maksim Gorkin pienoisessa seurapiirissä Caprilla. Sitten myöhemmin bolševikkipuolue tietenkin sai suuren vaikutusvallan myös Italiassa.

Mutta kun Leninin elämäntyön koko tuhoisuus ja raadollisuus nyt kaikkialla tiedetään, miten on mahdollista, että hänen muistoaan yhä juhlitaan tällä tavalla ja vielä nimenomaan Italiassa?

Se on mahdollista siksi, että historiaan kuuluvat sekä myönteiset että kielteiset asiat, tahdoimme tai emme ja sitä paitsi se, mitä nyt pidämme myönteisenä, voi huomenna olla kielteistä ja päinvastoin. Tämänhän tiedämme oman Leninimme kohtalosta.

Mannerheim on hahmo, josta maineikas amerikkalainen tutkija John Lukacs sanoi, että 1900-luvulla, jolloin ritarillisuus ja kunnia olivat jo kadonneet, oli vain pari hahmoa, joissa sen vielä saattoi aistia, toinen heistä oli Mannerheim. Ikään kuin jalo rypälemehu olisi maailmasta loppunut, mutta sen tuoksu olisi yhä jäänyt pulloon.

Mannerheim todella oli menneen maailman edustaja jo 20. vuosisadan alkaessa. Ratsuväki, entinen aselajien kuningas, oli menettämässä merkitystään. Absolutismi oli toivottoman arkaainen valtiomuoto ja se ylhäisö, jonka piiriin Gustav Karlovitš vaatimattomasta köyhän vapaaherran taustastaan huolimatta onnistui pääsemään, oli itse asiassa anakronismi.

Pertti Luntinen nimittää kirjoittamassaan elämäkerrassa Frans Albert Seyniä imperialistiksi. Sama luonnehdinta sopii siihen Mannerheimiin, joka eli ja vaikutti ennen Suomen itsenäistymistä ja Venäjän imperiumin hajoamista.

Mannerheimin asema keisarillisen seurueen kenraalina oli hyvin ristiriitainen. Kun Suomessa harjoitettiin venäläissortoa, palveli Mannerheim keisariaan uskossa ja totuudessa, верой и правдой. Hänen oma veljensä karkotettiin maasta, mutta uskollisuus keisaria ja omaa rykmenttiä kohtaan ei horjunut.

On kiistatonta, että Mannerheim hyväksyi venäläisen imperialismin ja siis myös Suomen kuulumisen valtakuntaan. Tässä hän oli samaa mieltä väestön valtaosan kanssa. Sortopolitiikka oli pitkälti yritystä toimeenpanna valtakunnan modernisaatio, jotta se saataisiin sotilaallisesti kestäväksi. Se oli siis periaatteessa oikeutettua.

Mutta Mannerheim ei toki kannattanut Suomen ja keisarikunnan konfliktia. Hänen mielestään Suomen oli omalla aktiivisuudellaan ansaittava keisarin luottamus ja ristiriita näin sovitettava. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä suomalaisista vapaaehtoisista käytettiinkin nimitystä ”Mannerheimin jääkärit”.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Mannerheim ja muut hänen kaltaisensa monarkistiset upseerit jäivät vaille henkistä kotia ja usein virkaakin. Gustaf havaitsi nyt ensi kertaa kolmen vuosikymmenen jälkeen, että Venäjän armeijan maineikkaan asepuvun kantaminen oli hänestä vastenmielistä. Eläke sentään myönnettiin. Byrokratian luonteenomaisen hitauden takia se tapahtui vasta vuonna 1918.

Aika tasavaltalaisessa Suomessa oli Mannerheimille uusi maailma. Ne vanhat upseeritoverit, jotka ottivat yhteyttä, saivat huomata, että Gustaf Karlovitš ei enää ollut venäläinen upseeri, vaikka pitikin keisarin kuvaa pöydällään. Nyt hänen isänmaansa oli Suomi, jolle hän tosin yhä haki suuren Venäjän hyväksyntää, mikä parhaiten onnistuisi vapauttamalla Pietari.

Mutta asialle ei Suomesta löytynyt kannatusta. Venäjää Mannerheim ei kuitenkaan enää palvellut. Vanhat upseeritoverit saivat todeta, että hän vain ”hurmaa kävijät ja lähettää heidät sitten pois”. Jopa upseeritoverien auttamisen oli tapahduttava salaa siinä Suomessa, jonka russofobia oli juuri herännyt estottomaan kukoistukseensa ja toimi polttoaineena uuden kansallisvaltion rakentamisessa.

Maantieteelle Mannerheim ei voinut mitään, mutta joutui sen huomioimaan. Niin kauan kuin Pietari sijaitsi siellä missä sijaitsi, oli se Suomen lähinaapuri. Kun Saksa piiritti Leningradin, oli Suomen suunta väistämättä osa piiritysrengasta, mikäli maa oli sodassa Venäjän kanssa.

Totaalisen toisen maailmasodan oloissa oli kuitenkin ainutlaatuista, että jokin rintamanosa rauhoitettiin tältä barbarialta, vieläpä yksipuolisesti. Suomen Leningradin-rintamalla tämä tapahtui. Syitä ei kannata tässä kerrata, ne ovat kyllin ilmeiset ja yleisesti tiedossa.

Kaikki olisi kuitenkin voinut olla toisin. Niiden venäläisten, jotka sättivät Mannerheimia ja kiroavat hänen muistoaan, kannattaa ottaa huomioon, miten Stalin suhtautui viholliseensa.

Toki Suomen sotilaallinen suoritus oli paljon muutakin kuin yhden miehen luomus. Sama tietenkin pitää paikkansa myös puna-armeijaan nähden. Joka tapauksessa Stalin lausui suomalaisen delegaation välityksellä ihailunsa voitetulle vihollismaan ylipäällikölle, vieläpä kommunisteja edustavien vieraidensa suureksi kauhuksi.

En puutu tässä siihen, millainen tyranni Stalin oli. Totean kuitenkin, ettei hän ollut intellektuaalinen nolla ja kykeni erinomaisesti arvostelemaan aikansa valtiomiehiä ja sotilaita.

Mannerheimin Stalinilta saama tunnustus on mitä merkittävin kunnianosoitus, accolade, niiden joukossa, jotka Mannerheim eläessään ansaitsi. Tätä asiaa eivät suuren maanmiehemme nationalistiset tai kommunistiset parjaajat kykene ymmärtämään, mutta se on ennen muuta heidän oma ongelmansa.