maanantai 5. syyskuuta 2016

Slummien ongelma



Slummien ongelma

Olen varmaan jo joskus kirjoittanutkin Theodore Dalrymplen kirjasta Life at the Bottom, mutta asia on sen verran tärkeä, että sitä kannattaa ehkä käsitellä useamminkin.
Dalrymple on lääkäri, jolla on laaja kokemus slummeista sekä Englannista että eräistä muistakin maista, muun muassa Saharan eteläpuolisesta Afrikasta.
Inhimillisestä näkökulmasta kurjimmat slummit hän on löytänyt Englannista ja nimenomaan valkoisten asuttamilta alueilta. Takapajuisissa maissa ihmisillä on elämässään tarkoitus, vaikkapa vain päivän toimeentulon hankkiminen. Siirtolaisilla  taas on omat sukunsa ja klaaninsa ja kulttuurinsa, joka saattaa olla primitiivinen, mutta pystyy antamaan heille tunteen omasta arvostaan. Niillä valkoisilla, jotka ovat pohjalla, ei ole mitään tällaista.
Dalrymplen kirja Life at the Bottom. The Worldview that makes the Underclass, Chicago 2001, 263 s. kertoo jo nimessään sen keskeisen painotuksen, joka tekijällä on. Alaluokkaisuus on maailmankatsomus.
Tekijä ei ole kyllin yksinkertainen kuvitellakseen, ettei sosiaalisilla tekijöillä ole suurtakin vaikutusta alaluokan syntyyn ja olemassaoloon. Siitä huolimatta hän nostaa voimakkaasti esille sellaisia, mielestään aliarvioituja ja laiminlyötyjä seikkoja, joiden ignorointi johtaa koko ilmiöin väärinkäsittämiseen.
Pitkälti kyseessä ovat samat asiat, joita tekijä on käsitellyt kaikissa muissakin teoksissaan: kulttuuri, joka nostaa kunniaan huonouden, pahuuden ja rikollisuuden, pidäkkeetön egoismi ja vastuuttomuus, puuttuva pyrkimys mihinkään korkeampaan ja jopa kaiken korkeamman kieltäminen, ei suinkaan ole vain slummien, vaan koko kulttuurin yhä paheneva sairaus.
Aave vaeltaa läntisessä maailmassa, kirjoittaa Dalrymple: alaluokkaisuuden aave. Kirjoittaja olettaa, että alaluokkaisuutta on kaikissa länsimaissa. Sen edustavat eivät itse asiassa ole köyhää väkeä, vaan nauttivat jopa sellaisista hyvyyksistä, jotka olisivat saaneet Rooman keisarit tai itsevaltiaat monarkit haukkomaan henkeään. Tämä joukko ei ole poliittisesti sorrettua, vaan voi käydä rauhassa nukkumaan pelkäämättä yöllistä koputusta ja se uskaltaa koska tahansa sanoa mielipiteensä.
Siitä huolimatta tämä joukko on köyhää ja jopa kurjaa henkisesti. Kurjuus ei johdu esimerkiksi rodusta. Englannin slummien asukkaat ovat pääosin valkoisia, mikä voi hämmästyttää amerikkalaisia. Kurjuuden syvyys ei myöskään tee mahdottomaksi sieltä nousua. Etelä-Korean asukkaat nousivat hyvinvointiin syvemmästä alhosta muutamassa vuosikymmenessä.
Kyseessä on itseään ruokkiva kierre, jossa alaluokkainen maailmankatsomus on avainasemassa, väittää kirjoittaja. Slummien elämäntapa lähtee siitä, ettei pyrkimystä parempaan ole ja sen mahdollistaa hyvinvointivaltio, joka tietenkään ei ole ilmiön riittävä syy.
Joka tapauksessa kirjoittaja nostaa hyvinvointivaltion syyksi siihen, että alaluokan perheet eivät lainkaan pysy koossa. Hänen alueellaan 70 prosenttia äideistä oli yksihuoltajia ja hän arvelee, että määrä olisi sata, ellei siellä asuisi myös intialaisia.
Hedonismi ja vastuuttomuus kulkevat käsi kädessä ja kun tähän liitetään täydellinen opinkäynnin halveksinta ja sosiaalisen nousun ajatuksenkin hylkääminen, jäävät jäljelle rikos ja huumeet.
Valtakulttuuri ei tarjoa tälle joukolle mitään arvoja, vaan sen sijaan nostaa sen jonkinlaisiksi ihailluiksi jaloiksi villeiksi, joiden sorrettuun asemaan muka liittyy jonkinlaista autenttisuutta ja hyveellisyyttä. Pahe on aina olosuhteiden syytä ja yksilö päästetään vastuusta. Veitsi vain menee sisään ja pistooli laukeaa. Sitä niinkuin pimahtaa tai kilahtaa, minkäs teet.
Ylempiä luokkia tämä joukko ei ihaile tai kunnioita, vaan halveksii ja syystäkin. Antaahan tuo yhteiskunnan kerma ymmärtää, että jokin räppäri, joka ylistää järjettömiä väkivallantekoja, kuuluu läntisen maailman hengen jättiläisiin. Ja mikä onkaan viesti, kun kuningashuoneen jäsen kertoo ottaneensa napalävistyksen aitoon slummityyliiin…
Kirja on täynnä esimerkkejä, jotka on esitetty usein huikean sarkastisesti ja joiden näkökulma poikkeaa virkistävästi siitä epärehellisyydestä, joka usein leimaa näiden asioiden käsittelyä.
Itsemurhayritykset ovat Dalrymplelle osa hänen työmaataan eikä hän käsittele niitä tilastollisesti, kuten useat alan tutkijat, vaan pyrkii aina inhimilliselle tasolle. Sama koskee perheväkivaltaa ja rikollisuutta.
Niinpä kirjoittaja ei myöskään tarjoa yhteiskunnan rakenteellisia muutoksia lääkkeeksi tautiin, vaan korostaa yksilön vastuuta ja sitä, että tämä perusasia olisi myös hänelle kerrottava sen sijaan, että tyydytään silittelemään päätä ja epärehellisesti otetaan syyllisyys koko yhteiskunnan vastuulle.
Mutta tietenkin myös Dalrymple on yksipuolinen. Nyky-yhteiskunta todella tuottaa tilanteita, joissa yksilö jää avuttomaksi sen voimien armoille. Ei riitä, että haluaa tehdä työtä, kun työtä ei kerta kaikkiaan ole. Jokainen ihminen haluaa myös päteä elämässään ja ellei se ole mahdollista laillisuuden puitteissa, mennään helposti huumeiden ja rikosten tielle.
Ilmeisesti myös on niin, että ainakin jossakin päin maailmaa yhteiskunta suosii ratkaisuja, jotka ovat tuhoisia, mutta kaikille osapuolille helpoimpia: kun työtä ei ole, maksetaan korvauksia. Tämä sopii sekä valtiolle että ammattiliitoille, jotka taistelevat palkanalennuksia vastaan. Korvausten saajakaan ei protestoi.
Kun automaatio ja ulkomainen halpatuotanto syövät työpaikat, yhä suurempi määrä ihmisiä jää liikaväestöksi, jolle ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Silloin voi syntyä kierre, joka synnyttää slummit ja niiden alaluokkaisen psykologian. Ulkomaisen halpatyövoiman maahantuonti vain pahentaa tilannetta.
Kulttuurissa, jossa suvun ja perheen rakenteet on tuhottu, jää yhteiskunnalle tarpeeton yksilö irralleen ja vaille sosiaalisen pätemisen mahdollisuutta, mikäli haluaa pysyä kaidalla tiellä.
Tämä merkitsee henkistä katastrofia, vaikka aineelliset olosuhteet olisivat ainakin joissakin suhteissa sellaiset, että Rooman keisaritkin olisivat niitä hämmästyen kadehtineet. Karu totuus tietenkin on, että aineellisella kurjuudella on taipumus kasaantua tilanteessa, jossa eletään toimeentulominimin lähellä.
Dalrymple tuskin on aivan oikeassa, mikäli hän katsoo, että alaluokkaisuus olisi erityisesti nykyaikainen ilmiö, kuten hän näyttää olettavan. Hänen kuvaamansa psykologia toki ainakin jossakin määrin muistuttaa Marxin ja Engelsin kuvausta Lumpenproletariaatista ja myös itse Rooman proletariaatti, omaisuutta vailla oleva sotaväen tuottaja, lienee ollut pikemmin tällaista alaluokkaa kuin ihanteellista, sorrettua työväestöä. Sehän myös nautti ilmaista leipää ja sirkushuveja.
Mikäli Dalrymplen kuvausta Englannin nykypäivästä verrataan siihen tilanteeseen, mikä meillä oli joskus sata vuotta sitten, saattaa merkittävimpiin eroihin kuulua se voimakas pyrkimys ylöspäin, joka Suomen työväelle oli ominaista.
Min kuntos keksii, kirvees lyö,
se olkoon vapauden työ,
ja kohta väistyy sorron yö...
Näin lauloi sivistystahtoinen kansa, joka rakensi voimansa osoitukseksi mahtavia työväentaloja, joista suurimmat olivat kaupungin komeimpia palatseja, kuten Helsingissä.
Toki tuon ajan kurjuus usein tavoitti myös ne, jotka uutterasti tekivät työtään. Liikaväestö ja lamakaudet eivät ole uusia keksintöjä. Ajan erityispiirteisiin kuului myös prostituutio, joka sitten äkkiä hävisi lähes kokonaan.
Mutta tämä liittyy jo koko yhteiskunnan muutokseen samoin kuin se elintason nousu, joka näytti jo koskevan jokaista ennen kuin globalisaatio alkoi näyttää pohjoiselle pallonpuoliskolle todellisia kasvojaan.
On todennäköistä, että se valkoinen kurjuus, jota Dalrymple väittää olevan kaikkein suurinta, todella on sellaista. On mahdollista, että sen tärkeä syy on se kulttuurin eroosio, jonka tuotteita Dalrymple löytää asiakkaidensa asenteista. Pelättävissä on, että slummit ja slummipsykologia alkavat kehittyä myös meillä. Proletaarin tunnusmerkkejä kantavat maahanmuuttajat ovat tälle ihanteellinen alusta.
On epätodennäköistä, että niin sanotun hyvinvointivaltion purkaminen olisi taikatemppu, jolla tätä kurjuutta voitaisiin ehkäistä. Sen sijaan tuntuu mahdolliselta ajatella, että muuan tärkeä päämäärä taistelussa slummiutumista vastaan voisi olla ihmisten työllistäminen tavalla tai toisella, myös hyväksymällä matalammat palkat, siis työmarkkinoiden jousto.
Saksan Hartz IV ei liene saanut ihmeitä aikaan, mutta huomattavaa parannusta kuitenkin. Ja tässä en tarkoita vain ns. aineellista elintasoa, vaan inhimillistä arvokkuutta ja elämän mielekkyyden lisääntymistä.
On outoa, että nykyisten kansan ystävien suurin huoli näyttää koskevan sitä, ettei työntekijöiden palkkoja missään tapauksessa alenneta, kun tämä samaan aikaan tuomitsee yhä suuremman määrän työttömiä elämään pelkällä korvauksella, vailla mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä.

21 kommenttia:

  1. Se mikä on erityisesti muuttunut viimeisen puolen vuosisadan aikana on juuri se että nyt älymystö ja eliitty yleensäkin täysin häpeämättömästi jopa ylistää tällaista alaluokkaista käyttäytymismallia olisi sitten rap-kulttuurista tai twerkkauksesta kyse. On siis hienoa ja "coolia" olla mauton ja törkeä. Osin kyse on myös poliittisesta korrektiudesta. Jotain maaseudun kantaväestön junttiutta saa yhä halveksia mutta ei jos samaa tekevät afrikkalaista syntyperää olevat.

    VastaaPoista
  2. Itse olen ollut käytännössä 25 vuotta työtön, ja onhan tämä tilanne täynnä absurditeetteja. Kun on ollut näin kauan köyhä on enää tasan yksi asia millä on merkitystä, ja se on raha. Kaikki muu kaunis huuhaa on täysin toisarvoista. Seteli pöytään ensin, sitten keskustelemme.
    Ruskeassa kirjekuoressa, muuten soosu vie sen.

    Sossu vei minulta kuuden tonnin vakuutuskorvauksen, laskettiin tuloksi ja tuet katkaistiin. Kun köyhä joutuu kolariin, niin muut saavat vakuutuskorvauksia ja lähtevät etelään viikoksi, köyhä lähtee leipäjonoon. Ja tämä puhe, että kuuskymppiset köyhät eläkkeelle. Mikä järki siinä on? Kriteerin täytyisi olla työttömyyden kesto, ei ikä. Sitten se menisi oikein.

    Joku kuuskymppinen on vuoden työttömänä ja saa pitkäaikaistyöttömän statuksen ja ei kun eläkkeelle. 25 vuotta työttömänä ollut nuorempi ei pääse. Kumpihan heistä oikein kuuluisi eläkkeelle? Joku ikänsä töissä ollut kuusikymppinen, vaiko viisikymppinen joka ei ole ollut töissä koskaan? Pelkkiä absurditeetteja, joka puolella.

    Suurin syy asunnottomuuteen tässä maassa on joutuminen mielisairaalaan. Kun joudut sairaalaan, niin sossu katkaisee vuokranmaksun. Neljä kuukautta sairaalassa, ja olet asunnoton kun sinut potkaistaan pihalle. Ketään ei kiinnosta. Pelkkiä absurditeetteja joka ilmansuunnassa.

    Sitten joku suvakki tulee vaatimaan kunnioitusta vieraita kohtaan ihmisiltä joita ei kukaan kunnioita. Kunnioitusta ei voi vaatia jos sitä ei ensin anna.

    VastaaPoista
  3. Englannissahan alaluokkainen maailmankatsomus on ollut jo ennen Dickensiä, eikä se kokonaan ole hävinnyt hänen jälkeensäkään. Vietiinhän Englannista valkoisia orjiakin. Nykyilmiö on sitten, että alaluokatkin sijoittuvat kahdenkerroksen väeksi. Huonosti sopeutuneet maahanmuuttajat ja kantakurjalisto, Ilman muuta sama ilmiö leviää maailmanlaajuisesti, eikä pohjolakaan jää siitä osattomaksi. Missä määrin ja millä ajalla, se jää nähtäväksi.

    VastaaPoista
  4. "25 vuotta työtön"

    Se on jotakin. Minä puolestaan en ole koskaan päässyt osallistumaan Olympiakisoihin, puhumattakaan olumpiakullan puremisesta, että onko se ihan oikeata kultaa. Eikä toivoakaan ole. Täytyy vain tyytyä siihen että metsissä on riittävästi polkuja lenkkeilyä varten.

    VastaaPoista
  5. Odotamme, että talouskasvu poistaa ongelmat, mutta jos se globalisaation aikana ei takaa työtä tai antaa vain matalapalkkatyötä, niin syntyy saarekkeita, joissa eletään kuin slummeissa, mutta sosiaaliturvan avulla saadaan välttämätön. Todellinen köyhyys on kulttuurista köyhyyttä. Maahanmuutto vain lisää tätä kulttuurista alennustilaa. Monikulttuurisuudessa ei ole kyse laadusta vaan moninaisuudesta ja yhtenäisestä ainoasta sallitusta ideologiasta. Kulttuurisesti köyhillä on niin paljon vähemmän annetavaa lapsilleen kuten henkisiä resursseja, henkevyyttä, älyllistä uteliaisuutta, kohtuutta, uutteruutta, hyvää työmoraalia. Velvollisuuksia ei ole, kun vapaa-aikaa on määrättömästi. Työtä tekemällä sitoutuu yhteisöön, ja löytää suuntaa elämälleen. Kyllä se todellinen hyvinvointi tulee edellenkin työstä. Miten meidän päättäjät voivatkaan olla niin todellisuudesta irrallaan, että he kuvittelevat lisäävänsä työllisyyttä ja kurovansa huoltosuhteen umpeen tuottamalla kehitysmaista ammattitaidotonta työvoimaa, jonka työllistymisen eteen tehdään niin paljon töitä, että oman kansan työttömät jäävät taitoineen ja koulutuksineen elämään katkeroituneena puutteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahaa pelkään, että päättäjämme - eliitti siis - ei ole mitenkään todellisuudesta irrallaan. Päin vastoin: he ohjailevat tapahtumia haluamaansa suuntaan...

      Poista
  6. Tulin juuri Mikkelistä. Kadulla kulki kaksi ylvästä afrikkalaista naista, jotka kantoivat päänsä päällä tavaroitaan. Kuten kotona Afrikassa. Tähänkö on tultu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisiko pitänyt roikottaa käsissä suomalaiseen tapaan, jotta vanhana sitten on hartiat lysyssä ja selkä kumarassa?

      Poista
  7. Blogistin mainitseman kirjan varsinainen opetus paljastuu vasta durkhemilaisen sosiologisen tulkinnan kautta. Ei maailmankatsomus suinkaan ole se mikä tekee köyhästä ihmisestä tuhoavan köyhyyden uhrin. Läksy joka meidän tulisi oppia on se, että vain suhteellisella köyhyydellä on merkitystä.

    Ihminen on niin perin juurin sosiaalinen olento. Köyhyys keskellä yltäylläisyyttä murskaa yksilön elämänvoimat ja -halut totaalisemmin kuin köyhyys siellä missä lkimain kaikki ympärillä ovat absoluuttisessa mielessä köyhiä.

    Tätä ei tietenkään ole individualistisen sokeuden vallitessa ollenkaan helppoa tajuta. Mehän näemme vain yksilöitä, ja vertaamme yksilöitä keskenään yli maiden rajojen, kulttuurirajojen ja yli koko maanpiirin. Emme ymmärrä että elämän ehdot ja eväät ovat yhteisölähtöisiä, eivät jokaisella yksilölle syntymälahjana annettuja.

    Olen monesti ihmetelyt sitä miten vaikeaa durkheimilaisen sosiologian perusasetuksia on omaksua. Se, että on olemassa yhteisöominaisuuksia ja -ilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin, on sangen vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia. Esimerkiksi kysymys köyhyyden vaikutuksista on sellainen, jota tuskin voi ymmärtää ellei durkheimilaisia perusteita ole ajateltu ensin selviksi.

    Myös se ajatusvirhe, joka tehdään kun nähdään yhteiskunnan "rakenteelliset ratkaisut" vastaukseksi jonkin sosiaalisen vakion -- kuten köyhyyden -- ongelmiin, seuraa suoraan kyvyttömyydestä tajuta millaisten ilmiöiden kanssa olemme yhteisötodellisuudessa tekemisissä.

    Vain muutokset itse kulttuurin perustekijöissä voivat muuttaa sosiaalisia vakioita. Kulttuuri on olemuksellisesti historiallinen jatkumo, joka tuppaa tuottamaan tietyt vakiot -- ja myös "anomiat" -- eikä ole mitään organisatoristataikatemppua jolla kulttuuriset voimat voitaisiin päätöksenteolla selättää.

    Näen nykyisen yhteiskuntatilanteen toivottomana nimenomaan siksi että ymmärrystä ihmisen lajityypillisestä sosiaalisuudesta ei enää ole oikein missään. Sekä tiedollinen että arvoja koskeva ajattelumme ovat individualismin läpivärjäämiä. Pahin historiallisen älyn vääristymä koskee "talousajattelua", joka on individualistis-liberalististen harhojen ylittämätön symbioosi.

    VastaaPoista
  8. Kaikkien mantereiden köyhät, liittykää yhteen!

    Entä jos kaikkien mantereiden köyhät päättävätkin kokoontua piknikille vaikkapa Etelänavalle, niin kuka maksaa viulut ja kuka siivoaa piknikinjälkeiset paskat, pullot ja tölkit? En tiedät.

    Kaikkien mantereiden köyhät, liittykää yhteen! Mutta joku voi keksiä jotain suurempaakin. Esimerkiksi: Koko luomakunnan kaikki köyhät, sairaat ja vammaiset, liittykää yhteen! Tässä vastaan tulee jo ymmärtämisvaikeuksia, ainakin minulla.

    VastaaPoista
  9. En oikein tiedä näistä -ismeistä tai -heimilaisuuksista. Varovasti annosteltuina niistä voi oppia jotakin mutta aina ne tuntuvat tälläytyvän oppirakennelmiksi joita meidät pannaan nöyrästi seuraamaan kunnes päädymme seuraavaan romahdukseen tai ajatusrakennelmaan.

    Ovatko ihmisen rakentamat suuret yhteiskunnat ylipäätänsä tieteellisesti selitettävissä? Tuntuvat kovin kompleksisilta ymmärrettäviksi, aika kun ei pysähdy.

    Itsekuri, asioista parhaan kykynsä mukaan selvän ottaminen, terve maalaisjärki ja sen ymmärtäminen, että asiat siis muuttuvat, sen pitäisi riittää. Jos jotain haluaisi tähän lisätä niin olkoon kielitaidon hankkiminen tavoitteena, ettei jäisi puhtaaksi viljellyn kotimaisen tiedon varaan. hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "En oikein tiedä näistä -ismeistä tai -heimilaisuuksista. Varovasti annosteltuina niistä voi oppia jotakin"

      Varovasti annosteltuina esitettiin myös marxilaisuuden päämääriä Kommunistisessa manifestissa: proletariaatti vie porvariston omaisuuden vähitellen. Kommunistisena päämääränä oli yksityisomistuksen lopettaminen maksimaalisesti, koska pientalonpojan omaisuus on porvarillisen omaisuuden lähde.

      Poista
    2. "yksityisomistuksen lopettaminen maksimaalisesti"

      Yksityisomistuksen lopettamsta maksimaalisesti varten Marxilla ja Engelsillä oli järeät aseet:

      Marx in December 1847: (proletaarisen vallankumouksen täytyy lyödä miekat yhteen vastavallankumouksen kanssa maailmansodassa) “…every revolutionary upheaval… must fail until the revolutionary working class is victorious, that every social reform remains a utopia until the proletarian revolution and the feudalistic counter-revolution measure swords in a world war.” (K. Marx, F. Engels. Collected Works, Vol. 9, pp. 197-198.

      Marx in December 1848: (ainoastaan maailmansota voi kaataa vanhan Englannin) ”And only a world war can overthrow the old England … But any European war in which England is involved is a world war…” (Ibid., Vol. 8, p. 215.

      Engels in 1849: (seuraava maailmansota tulee pyyhkäisemään maan päältä ei ainoastaa taantumukselliset luokat , vaan myös kokonaiset vastavallankumoukselliset kansat. Siitäkin tulee askeleteenpäin.) “The next world war will result in the disappearance from the face of the earth not only of reactionary classes and dynasties, but also of entire reactionary peoples. And that, too, is a step forward”. (K. Marx, F. Engels. Collected Works, Vol. 9, p, 238.

      Marx in 1850: (proletariaatin nousu Ranskassa tulee johtamaan maailmansotaan) “…every fresh proletarian upheaval in France directly involves a world war.” (Ibid., Vol. 10, p. 70.

      Marx in 1870: (tällainen sota Nro 2 johtaa sosiaaliseen Venäjällä) ”What the Prussian jackasses do not see is that the present war is leading just as inevitably to a war between Germany and Russia… And such a war No. 2 will act as the midwife of the inevitable social revolution in Russia”. (Ibid., Vol. 44, p. 57.

      Engels in 1879: (tämänkaltainen sota johtaa valtaviin onnettomuuksiin, mutta niistä syntyy uusi puolue, joka syntyy kaikkialla Euroopassa ja joka ei tule epäilemään, kuten nykyiset naurispäät ) “A war such as that would, for us, be the greatest of misfortunes; it might set the movement back by twenty years. But the new party that must surely emerge from it at last would, in all European countries, be freed of a host of hesitations and pettinesses such as presently hamper the movement everywhere”. (Ibid.,Vol. 34, pp. 431-432.

      Engels in 1887: (maailmansota ja siitä johtuvat nälkä, sairaudet ja barbarism…tulevat luomaan edellytykset työväenluokan lopulliselle voitolle) “…a world war, moreover, of an extent and violence hitherto unimagined… famine, disease, the universal lapse into barbarism, both of the armies and the people… Only one consequence is absolutely certain: universal exhaustion and the creation of the conditions for the ultimate victory of the working class”. (Ibid., Vol. 26, p. 451.


      Engels in 1890: (Maailmansota? Sen sytyttäminen on lasten leikkiä) “A war? Child´s play to launch one. But what would become of it once launched defies the imagination… It is well known that peace persists only thanks to the unending revolution in weapons technology… incalculable prospects of the only war now still possible, a world war.” (Ibid., Vol. 27, p. 9.

      Engels in 1895: (mikä tahansa sota maailmasodaksi…Kommunistinen manifesti julisti militaristisen proletariaatin tehtäväksi valloittaa...) “… by making any war other than a world war of unprecedented cruelty and absolutely incalculable outcome an impossibility… The Communist Manifesto had already proclaimed the winning of universal suffrage, of democracy, as one of the first and most important tasks of the militant proletariat.” (Ibid., p. 514-515.

      Poista
  10. Hyvä teksti, mutta toivoisi että kirjoittaja tekisi kappalejaot riviväleillä, mikä on yleinen käytäntö, niin olisi helpompi lukea näitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannatan, kun pitkä teksti on yhtenä massana, minua rupeaa helposti nukuttamaan kesken jutun, aivan kuin joidenkin opettajien tunneilla. Eivätkä hekään pitäneet hengähdystaukoja. Nytkään en muista puoliakaan.

      Kappalejaon käyttäminen on kuin hyvän puhujan esitys, taukoja aina silloin tällöin niin kuulijatkin pysyvät valppaina.

      Poista
    2. Olen samaa mieltä. Tosin pelkkä reilu sisennyskin riittäisi ja olisi typologisesti elegantimpi.

      Poista
  11. Kiitos blogisti lähti Dalrymplen kaksi kirjaa tilaukseen. Herra kirjoittaa niin kiintoisista aiheista että lukeahan nuo pitää.

    VastaaPoista
  12. Onneksi Vihavainen osaa tiivistää asiansa viimeiseen viiteen senttimetriin, kuten hyvän nettikirjoittajan tuleekin tehdä.

    VastaaPoista
  13. "On outoa ... vailla mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä."

    Ei siinä mielestäni ole mitään outoa. Sehän on se koko homman tarkoitus, estää eliittiin kuulumattomia tekemästä itsenäisiä päätöksiä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.