Vain vettä

Lasi vettä, kiitos!

Useimmat tuntenevat Alaksandra Kollontain nimiin pannun ”vesilasiteorian”, joka lyhyesti sanoen tarkoittaa sitä, että tietoiselle bolševikkinaiselle seksi on samaa, kuin joisi lasin vettä. Aina välillä sitä on saatava ja sitä otetaan sieltä, missä sitä on.

Tämän ”teorian” autenttisuuden on ainakin Richard Stites haastanut, mutta ei se niinkään huonosti anekdoottitasolla kuvaa sitä suhtautumista, joka radikaaleilla kommunisteilla oli seksuaalisuuteen 1920-luvun Neuvostoliitossa.

Talonpojat pelkäsivät kommuuneja, joissa kuulemma oli yksi pitkä peitto, jonka alla koko kylä sai vapaasti pelehtiä. Se tarkoitti, ettei talonpojalle jäänyt mitään omaa: ei taloa, ei hevosta eikä enää edes eukkoakaan.

Kirjanen nimeltä ”Naisten sosialisointi” ilmestyi tosiaan Pietarissa vuonna 1918 ja lienee ollut yksi syy siihen, että ulkomainen lehdistö repi pitkään otsikoita tuosta asiasta muka tosiasiana.

Kirjan mukaan ”yksityinen omistusoikeus” naisiin nähden todellakin oli lopetettu useammallakin paikkakunnalla ja jokainen lisääntymisikäinen nainen velvoitettiin rekisteröitymään ”vapaan rakkauden taloihin”, joista miehet saivat valita yhä uusia partnereita vuoron perään.

Tämä uutinen meni läpi myös meillä ja talvisodan aikana piispa Eino Sormunen pohdiskeli asemaamme idän ja lännen rajalla juuri tästä näkökulmasta. Oli jotakin syvästi symbolista siinä, että Suomen vanhin säilynyt dokumentti oli turvakirje Karjalan naisille: sinne, missä tänäkään päivänä naisilla ei tuollaista turvaa ollut…

Todellisuus oli tietysti karumpaa kuin lööppiteollisuuden luomat fantasiat. Kuitenkin seksuaalinen vapaus bolševikkien Venäjällä oli aivan omaa luokkaansa. Suotta ei meilläkin laulettu: ”Rakkaus on Venäjällä vapaa, lempiä saa, tyttöjä kun tapaa, /Siell’ on Pietari, bolšoi kaupunki, siellä asui devotška Katinka…”

Häveliäisyyttä pidettiin edistyspiireissä porvarillisena ennakkoluulona ja ainakin Moskovassa kuuluu toimineen yhdistys nimeltä ”Alas häpeä!” Se jäsenet kuuluvat ajelleen alasti kaupungin raitiovaunuissa, mutta sitten liike lopahti. Historiallinen mielikuvitukseni kysyy, eikö syynä voinut olla esimerkiksi syksyn saapuminen ja sittemmin talvi? En tunne vastausta.

Kommuuneissa ei tiettävästi oikeasti pakotettu naisia yhteiskäyttöön eikä miehiäkään, sikäli kuin asia koskee seksuaalisuutta. Joka tapauksessa nuorisopiireissä paineet olivat silloinkin kovat ja kohdistuivat siihen ikuisesti niukkaan tavaraan, jonka nimeä on tässä turha erikseen mainita.

Komsomolin piirissä alettiin sitten keskustella aiheesta, oliko tytön ilman muuta luovuttava sovinnaisennakkoluuloistaan ja lopetettava seksuaalinen monopolinsa, joka kuului porvarilliseen järjestykseen.

Mikäli tyttö oli moiseen haluton, hän sai kuulla olevansa pikkuporvari, mikä oli haukkumasanoista ehkä kauhein.

Pikkuporvarillisuus oli siitä pirullinen asia, ettei se välttämättä mennyt varsinaisen luokka-aseman mukaisesti. Myös sukutaustaltaan ja luokka-asemaltaan aivan moitteettomat ihmiset saattoivat käyttäytyä pikkuporvarillisesti.

Miten tämä oli mahdollista, oli pakko kysyä, mutta sosialismin isät selittivät asian kulttuurin vitkalla. Olemukseltaan porvarillinen tietoisuus säilyisi vielä jonkin aikaa myös sosialismiin siirtymisen jälkeen. 1920-luvulla ei sitä paitsi edes ollut vielä siirrytty sosialismiin.

Se tapahtui vasta 1937, toisen viisivuotissuunnitelman jälkeen ja silloinkin havaittiin vielä paljon menneisyyden jäänteitä, vaikka niitä vastaan käytiin suorastaan aseellista taistelua.

Joka tapauksessa tietoiselle etujoukon toveri jäsenelle ei pikkuporvarillisuus ollut missään tapauksessa sallittua. Niinpä tyttörukat joutuivat pirulliseen ristipaineeseen ja niin sanoakseni yhteiskuntajärjestelmän sijaiskärsijöiksi.

Asiat muuttuivat sitten, ainakin virallisesti, kun saavuttiin sosialismiin. Seksuaalisella alalla muutoksesta ilmoittivat vuoden 1936 perhelait, joista oli helposti luettavissa, ettei seksi ollut mikään itseilmaisun muoto, vaan välttämätön keino uusien ihmisten tuottamiseksi.

Pornografia, seksuaaliset luonnottomuudet ja muu vastaava kuului kuolevaan porvarilliseen, kulttuuriin. Neuvostoliitossa riuska työläinen ja pulska talonpoikaisnainen synnyttivät hyvinvoivaa sukupolvea uutta onnen aikaa varten. Seksi oli vakava yhteiskunnallinen velvollisuus eikä rappeutuneen luokan mielihyvän ja leikkien alue.

Länteen seksuaalinen vallankumous tuli melkoisella viiveellä ja itse asiassa se tapahtui juuri samaan aikaan kuin Neuvostoliitossa oli puolestaan päästy aivan uudelle virallisen siveyden tasolle, joka huolehti mustasukkaisesti siitä, ettei mitään tarpeettomasti kiihottavaa tavaraa ollut saatavilla, ehkäisyvälineistä puhumatta.

Käytännössähän tämäkin asia oli aivan toisin kuin teoriassa ja kaksoisstandardit johtivat lukemattomiin tragedioihin, joissa abortit tappoivat ja haavoittivat henkisesti ja fyysisesti lukemattomia ihmisiä.

Mutta nyt näyttää vihdoin suuri konvergenssi tapahtuneen Venäjän ja lännen välillä tälläkin alalla. Internet huolehtii siitä, että kaiken maailman Kim Kardashianit ja Miley Cyrusit ovat yhtä tuttuja Venäjällä kuin kaikkialla muuallakin.

Ehkäpä siis puolin ja toisin on viimeinkin saavuttu sille yleisinhimillisen kulttuurin normaalille tasolle, jolta bolševikkivallankumous kerran suisti Venäjän?

Uusimmassa New York Review’n numerossa Zoe Heller-niminen henkilö arvostelee pari kirjaa, joiden tekijät ovat hyvin huolissaan tyttöjen asemasta nykyisessä internetin läpäisemässä kulttuurissa.

Tyttöihin kuulemma kohdistuu kova paine päästä sellaisiksi ”jota kaikki haluavat panna” ja asiaa koetetaan testata vaikkapa panemalla nettiin alastonkuvia.

Tällainen, ennakkoluuloton toiminta ei kuitenkaan, tutkimusten mukaan, ole tyydyttävää, vaan lähinnä ahdistavaa. Sen sijaan, että pikkuporvarillisista ennakkoluuloista luopuminen voimaannuttaisi, käykin aivan päinvastoin. Myös kaikenlaista, aikoinaan pervona pidettyä touhua on pakko harrastaa, vaikka siitä ei pitäisi.

Kyseessä on niin sanottu ”hookup culture”, jossa ei paljon romantiikkaa tarvita. Mutta eihän sitä liity vesilasillisen juomiseenkaan.

Sekä arvosteltujen kirjojen tekijät että niiden arvostelija ovat tietenkin feministejä ja ehdotetut rohdot ovat sen mukaisia. Sukupuoliopetuksen koulussa pitäisi panostaa enemmän naisen tyydytyksen selostamiseen. Myös päätöksentekoa pitäisi opettaa tytöille.

Artikkelin johtopäätökset eivät juuri anna aihetta ajatella, että kirjoittaja ansaitsisi mitalin innovatiivisuudestaan.

Epäilemättä tässä puhutaan aidosta ongelmasta, joka ei ehkä sittenkään ole niin uusi ja ainutlaatuinen kuin joskus kuvitellaan. Lapsilla ja nuorilla, herkässä iässään, on tällä alueella usein aivan erityisen vaikeita ja tärkeitä ongelmia, joita vanhemmat eivät enää ymmärrä. Tämä koskee muuten molempia sukupuolia.

On aivan mahdollista, että ongelmien ratkaisua todella helpotetaan valistuksella ja itsetehostuskursseilla vai mitä ne taas olivatkaan. Osa ongelmaa joka tapauksessa ovat ne tyhjänpäiväisyydet, joiden jonninjoutavaa elämää joukkoviestimet herpaantumatta seuraavat ja joita viattomat lapsiraukat sitten ottavat ”roolimalleikseen”.

Siellä se aikamme todellinen sairaus taitaa paljaimmillaan esiintyä.