torstai 29. syyskuuta 2016

Suomalaista ruokaa



Suomalaista ruokaa etsimässä

Kiinalaisia, korealaisia, japanilaisia ja ehkä vielä muitakin itämaalaisia (lieneekö sallittu nimitys?) on nykyään tämäkin maailmankolkka täynnänsä.
Muuan matkatoimistoihminen kertoi hiljan, että Pietarissa ovat hotellit, erityisesti suuret, yllättävän kovissa hinnoissa, koska kiinalaisten valtava määrä lisää kysyntää, vaikka länsisuhteiden viileneminen on vähentänyt liikennettä tältä suunnalta.
Käväistyäni hiljattain Tukholmassa, totesin, että laivalla näytti olevan hyvinkin toinen puoli kiinalaisia. Myös Tukholman katukuvassa he olivat hyvin näkyvä elementti ja jopa eräässä vanhan kaupungin ravintolassa oli vessojen sijainti ilmaistu myös kiinaksi. Tosin hieman väärin ja pinyinillä, mutta varmaankin aivan ymmärrettävästi.
Laivalla oli parikin itämaista pöytää, joista sopi ottaa tuttua ruokaa, mikäli Keskuksen valtakunnasta saapuvat eivät kyenneet saamaan kurkustaan alas paikallista ravintoa tai muusta syystä kokivat asian vastenmielisenä.
Niistäkin ruokaa otettiin, mutta valtaosa kiinalaisturisteista oli kiinnostuneempi siitä tarjonnasta, jota edusti noutopöytä. Sellaisethan ovat Kiinassakin suosittuja, ainakin hotellien aamiaisella.
Kiinalaiset ovat syystäkin todellisten kulinaristien maineessa. Tuskin mikään on heille pätevä syy jättää syömättä herkullinen ateria, joka usein katetaan pyörivälle levylle, josta kaikki seurueen jäsenet saavat mahdollisuuden maistaa jokaista ruokalajia. Ne kyllä sulavat länsimaalaisenkin suussa.
Joskus on hieman huumorimielessä sanottu, että kiinalainen keittotaito on hyvin yksinkertainen: otetaan raaka-aine, vaikkapa kasvi tai eläin, ja leikellään se sormenpään kokoisiksi paloiksi ja sen jälkeen paistetaan ne wokkipannussa. Hyvää tulee ja nopeasti.
Kuitenkin kiinalainen lähestymistapa, joka liittynee pitkälti puikkojen käyttöön syömävälineinä, asettaa omat rajoituksensa. Ruoka on erilaista kuin meillä.
Erilaisuutta korostaa vielä meikäläisen leivän ja voin puuttuminen ruokalistalta. Sekö lienee syynä siihen, että kiinalaiset keskimäärin ovat hoikkia ja sopusuhtaisia.
Mutta ruoka heille maistuu. Kiinalaista ruokaa syödään pitopöydissä uskomattomia määriä ja lopuksi otetaan vielä pala vesimelonia tai hunajamelonia ja kas kummaa: ähky on tipotiessään, vaikka tietää syöneensä hirmuisen määrän herkkuja.
Muistan, että Pohjois-Karjala-projektin vuosina suunniteltiin sellaista vaihtokauppaa, että ryhmä karjalaisia olisi siirtynyt vuodeksi italialaiseen ravintoon ja päinvastoin. Sitten olisi tutkittu, mitä sydämelle kuuluu kummassakin ryhmässä.
Ymmärrettävää kyllä, tutkimusta pidettiin epäeettisenä ja se jäi tekemättä. Molemmat puolet ovat sen jälkeen saaneet syödä sitä, mitä haluavat.
Italialaisten ravintoloiden määrästä päätellen suomalaiset ovat joka tapauksessa muuttaneet ruokailutottumuksiaan saapasmaan (sit venia verbo!) suuntaan.
Nykyään yleensä katsottaneenkin, että tämä on edistystä. Vielä 1950-luvulla ei italialaista ruokaa Italian ulkopuolella tainnut arvostaa juuri kukaan. Nyt se sen sijaan noteerataan yhdeksi suureksi keittiöksi, jota itse kunkin kuuluu ihastella.
Itse en erityisemmin arvosta italialaista keittiötä, joka mielestäni näyttää paremmalta kuin maistuu. Toki kunnon reilu makarooni- tai muu pasta-annos on nälkään yhtä hyvä lääke kuin mikä tahansa muu. Kuitenkaan en oikein jaksa ihastua Parman kinkkuun, balsamicoetikkaan tai paikalliseen extra vergine-oliiviöljyyn.
Kyllä ne ihan hyviä ovat, mutta en näe mitään syytä nostaa niitä suomalaisten tai muiden eurooppalaisten ruoka-aineiden yläpuolelle.
Myös hyvin tehty osso buco tai saltimbocca alla romana ovat herkkua. Tosin italialaiset ravintolat eivät useinkaan osaa tehdä niitä sellaisiksi, että ne ainakaan minun suussani erityisesti maistuisivat, joten pidän parempana luottaa omaan apuun tässäkin asiassa.
On mielestäni kuitenkin edistysaskel, että niin italialainen, japanilainen kuin vaikkapa espanjalainen keittiö nykyään tunnustetaan täysiarvoisiksi. Ei kulinarismi ole pelkkää ranskaa.
Vielä 1950-luvulla ja myöhemminkin oli yleisesti totuttu katsomaan pitkin nenänvartta oikeastaan kaikkia muita paitsi ranskalaista keittiötä. Espanjalaista muistan suorastaan pilkatun. Vain venäläistä -joka edusti vallankumousta edeltävää nostalgiaa- kehdattiin myös pitää hyvänä.
Ruotsi, sivumennen sanoen, on myös ravintolakulttuurin osalta hyvin edistynyt maa, jossa harvoin saa kehnoa ruokaa, ellei itse tahallaan änkeä luokattomaan paikkaan.
Järntorgetin varrella nauttimani pyttipannu oli kieltämättä alkeellinen ja lähinnä rasvaisuutensa vuoksi merkittävä. Se olikin tarpeen pitkän kävelyn päätteeksi, mutta maistellessani ns. sattumia, jotka olivat ruskistamatonta falukorvia, muistelin kyllä haikeana niitä pyttipannuja, joita Hangon Itämeren portti joskus tarjosi pitkän ja nälkiinnyttävän purjehduksen päätteeksi.
Pyttipannun esiaste taitaa olla saksalainen Labskaus- esimerkiksi Hampurista saatava merimiesten perinneruoka, jonka kanssa kuuluu syödä punajuurta ja suolakurkkua. Sitä pyttipannussakin oli ja jääköön nyt tuokin annos haukkumatta, kyllä sillä nälkä lähti.
Kuten tuli mainittua: vielä puoli vuosisataa sitten vain ranskalainen keittiö, tuo hovikeittiö, oli jotakin niin arvokasta, että siitä kannatti mennä ravintolaan nauttimaan.
Omat kotimaiset ruokamme olivat sen sijaan jotakin niin rahvaanomaista, että niistä voi korkeintaan tehdä pilaa.
Mutta ajat muuttuvat. Nyt melkein jokaisen maan keittiöön ymmärretään kuuluvan myös omaleimaisia herkkuja. Jopa ruotsalaiset myyvät näkkileipäänsä ja lihapulliaan ympäri maailmaa Ikea-myymälöistään.
Mutta missäpä näemmekään suomalaisen keittiön herkut? Nuo lukemattomat laatikot, pääruuiksi kelpaavat keitot, tuoreen ruisleivän ja hiivaleivän, maalaisvoin, silakat, muikut ja lukemattomat muut herkut, joita ei mistään muualta saa?
Suomalainen keittiö on yhä Tuhkimo, joka piiloutuu syrjäkaduille. Sen sisarpuoli, joka pöyhkeilee konstikkailla resepteillä ja lappilaisilla raaka-aineilla on falski prinsessa Superba, jonka teennäisyyden näkee jo kauas.
Kuljen usein erään -nimestään huolimatta konstailemattoman- ravintolan ohi. Yhä useammin se näyttää olevan täynnä itämaisia turisteja, joista monet ottavat itsestään selfieitä ravintolan edustalla. Ainakin Japanissa paikka kuuluu saaneen jossakin turistioppaassa kiitosta.
Pidän itsekin sen tarjonnasta. Ruokalaijit ovat yleensä tavallista suomalaista perusruokaa, poikkeuksena ehkä lähinnä Vorschmack. Se on kuitenkin huolella valmistettua ja hyvää.
Paikka on hieman ahdas ja soveltuu paremmin ruokailuun kuin pitempään istumiseen, mutta pidän merkittävänä ja arvokkaana asiana, että joku ravintola meilläkin uskaltaa avoimesti panostaa tavalliseen, hyvään suomalaiseen ruokaan.
Eivät kiinalaiset tai japanilaiset tule tänne syömään italialaista tai ranskalaista ruokaa ja tekevät siinä aivan viisaasti. Emme mekään sellaista halua noissa maissa käydessämme.
Nyt olisi jo viimeinkin aika herättää kokeissa kunnioitus ja intohimo suomalaisten ruokien hyvää valmistamista kohtaan. Kyseessä ovat useinkin ainutlaatuiset ja yli vertaiset herkut, jotka on vain osattava valmistaa taidolla ja -kuten kulunut sanonta asian ilmaisee -sydämellä.
Kun me kerran joka päivä joudumme syömään, niin kunnioittakaamme ruokaa valmistamalla se sillä rakkaudella ja pieteetillä, jonka se ansaitsee!
Suomalainen keittiö on yksi maailman parhaista ja on jo aika korottaa se sille kuuluvaan asemaan.

8 kommenttia:

  1. No jos vaikka tämä:
    YKSi REPE LENSi YLi SUDENPESÄN,
    jälleen hyvän juttusi jälkiruuaksi.

    Eines on 10 vuoden takaa joten kai
    lienee jo pilaantunut.

    VastaaPoista
  2. Pyttipannu Hötorgetin laidalla, Kungsgatanilla olevassa Pyttirian Kok & Barissa oli niin hyvää, että oli viedä kielen mennessään.

    VastaaPoista
  3. Kirves
    Ruoka ja juoma eivät jätä ketään kylmäksi, ellei se tyystin lopu. Tänäkään päivänä maailman kaikki ihmiset eivät saa riittävästi ruokaa, eikä kuolema ravinnon riittämättömyyteen ole harvinaista.
    Ei toki kehittyneissä maissa, joissa useammin kuollaan liiallisen ja yksipuolisen ravinnon aiheuttamiin vaivoihin.

    Suomessa oli väkilukuun nähden runsaasti nälkäkuolemia 1866-1868. Miten oli 1918 ja toisen sodan aikana 40-luvun alussa.
    Ellei Saksasta olisi saatu vilja-apua, olisi ruuan puute saattanut niittää kansaa enemmän kuin lyijy.

    Siirtomaa tavarat ovat uudempi asia. Tosin kauan aikaa sitten esim Kreikka ja myöhemmin Rooma olivat riippuvaisia Egyptiläisistä elintarvikkeista.

    Lähiruoka, ruoka omasta maasta, on pitänyt kansoja hengissä.
    Jokaisesta maasta löytyy omia, hyviä ja terveellisiä, herkkujakin. Mitä esim. Hämeenlinnan sotilaiden (1400-l) tönkkösuolatut pikkukalat, sahti ja leipä. Naurishautaa juhlapäivinä läskiä ja voita (Quantum satis).

    Petusta ei pätkääkään, eikä paloviinasta, eikä lautasmalleista. Onko edes mukavaa kitua terveellisellä ruualla koko elämänsä, jotta voisi kärsiä letkuissa, pää pimeänä, toisten käänneltävänä muutaman vuoden enemmän.

    Hu, totta on, että Suomesta löytyy paljon herkullisia ruokia, jotka ilmeisesti ovat liian lähellä niitä huomataksemme (samoin Ruotsista ja Venäjältä, joiden kanssa olemme ravitsemuksellisesti ja luonnonolosuhteiden kannalta sukulaisia). Hyvä ruoka, hyvä mieli on myös yhteiskuntarauhakysymys.
    Игор топорзаллив

    VastaaPoista
  4. Ongelmia on siinä että ruuan laadun arvostaminen ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. On yksi asia, misssä suomalaiset ovat maailman parhaita ja se on se kun annetaan lupa kehua suomalaiselle kuinka vähän rahaa hän käyttää ruokaa.
    Kaikki osallistuvat välittömästi, voittaja usein julistaa voitonilme kasvoillaan elävänsä alle eurolla päivä muun seurueen sanoessa oh hoh. Se on meidän paras urheilulajimme.

    Samaten kääntäen halveksuttavin mahdollisin teko on ilmoittaa ylpeästi, että käyttää paljon rahaa ruokaan. Siinä ei suomalainen näe mitään ihailemisen arvoista, sitä pidetään ainoastaan tyhmänä. Kalliilla autolla tai asunnolla saa kyllä kehua, se on ihailtavaa ja merkki voittajasta, mutta ei missään tapauksessa suurella kauppalaskulla. Se nähdään köyhien halveksuntana. Ruoka on Suomessa hyödyke josta kuuluu aina tinkiä ensimmäiseksi, että saavutetaan jotain muuta.

    Vanha isäukkonikin joskus huomautti ruokapöydässä opastaen, että "tämä on vain tankkaamista!" Mielenkiintoista sinällään, mistä tuollainen asenne ruokaan on meille syntynyt. Että ruoka on ensimmäinen mistä tingitään eikä sen kuulu tuottaa nautintoa. Ehkä kyseessä on jonkinlainen sekoitus luterilaista angstia ja vasemmistolaista luokka-asennetta, vaikea sanoa.

    VastaaPoista
  5. IKEA menestyy maailmalla koska kaikkialla ihmiset haluavat kotonaan näpräillä kokoon palikoista huonekaluja. Maanjäristyksen tuhoama italialainen pikkukaupunki Amatrice tunnetaan laajalti maan rajojen ulkpuolellakin nimeään kantavasta pastasta "amatriciana".

    Rooma, citta aperta, on avoin kaupunki, jonka vetovoima piilee sen asukkaissa. Ruotsissa ajatellaan melko lailla samalla tavalla. Jokainen erikseen ja kaikki yhdessä ovat individualisteja, icke nationalist. Sen sijaan Suomessa kaikki on ”kansallista” toisin sanoen ”natsionalist”; teatteri ja kirjallisuus, Runeberg ja Klinge, Kolbe ja Sofi, sekä kaksi kansallista kieltä.

    VastaaPoista
  6. Tuo italialaisen keittiön arvostelu on sellaista vastavirtaan kulkemista, että sitä arvostan. Jaan tuon pettymyksen. En myöskään jaa ihastelua kreikkalaisen salaatin ihanuudesta. Toisaalta olen Ranskassa ihmisiä opastaessani turhautunut siihen, etteivät osaa arvostaa paikallista keittiötä. Laadun arvioiminen ja ymmärtäminen on ylivoimaisen vaikea urakka melkein kaikille. Kiitos blogistille näistä ruokavälipaloista. Aina työntyy pessimististen aihekokonaisuuksien keskelle tällainen kirkas päivänsäde kun päästään pöytään...

    VastaaPoista
  7. Kauppojen grillitiskillä on helppo erottaa keskimäärin suomalainen ja keskieurooppalainen naisasiakas: siinä kun suomalainen akka kitisevällä äänellä haluaa vähärasvaista, keskieurooppalainen haluaa läskisintä grillikylkeä...

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.