perjantai 23. syyskuuta 2016

Väkivallan uusi tuleminen



Väkivallan uusi tuleminen

Suomenkin historiassa on ollut väkivaltaisia kausia. Viimeksi vuoden 1918 sota ja sen jälkeinen aika olivat melkoista villiä länttä tai pikemminkin - itää, erityisesti ns. rajamaalla ja Petsamossa sitten kun se saatiin liitettyä Suomeen.
Se, joka on lueskellut 1920-luvun lehtiä ei myöskään voi olla toteamatta, miten usein tapahtui tappeluita, joissa käytettiin aseita. Puukkojen lisäksi taskuase oli joka pojan harrastus, ainakin tansseihin sellainen otettiin ilman muuta mukaan.
Muistan miten vanhat miehet 1960-luvulla tuumivat, että kyllä nuorison touhut sentään olivat siistiytyneet sitten 1920-luvun. Eipä enää juuri kuultu ainakaan pahempia vammoja aiheuttaneista tappeluista eikä pistooleja ollut kuin taksimiehillä ja mustalaisilla.
Se oli auvoisaa aikaa ja varmaankin myös suurilla virtauksilla, pasifismilla ja hippiliikkeellä oli oma vaikutuksensa aina Savon sydämessä saakka. Väkivalta nyt vain ei ollut in.
Koska nuorison ja vanhempienkin arvot hylkäsivät väkivallan, oli vain loogista, ettei sen käyttöä myöskään harjoiteltu. Jiu-jitsusta oli lähinnä kuultu tai luettu halvoista rikosromaaneista ja kaikki räjähtivät nauruun nähdessään elokuvissa thaimaalaista potkunyrkkeilyä.
Paitsi, että potkiminen tappelussa oli tabu ja akkamaista käytöstä, myös pienempien tai muuten heikompien kimppuun käyminen oli erittäin noloa. Se oli aivan vastaavanlainen tabu kuin muukin sääntöjen rikkominen. Tietenkin sitä tapahtui, mutta nimenomaan sääntöjen rikkomisena, jota yleensä halveksittiin syvästi.
Kaiken kaikkiaan tappelusta puuttui tuohon aikaan, sikäli kuin voin muistaa, kaikki se glooria, joka sen ympärille on myöhemmin, erityisesti 1990-luvulta lähtien kehittynyt.
Populaarikulttuuri, erityisesti elokuva ja televisio alkoivat moralisoimatta esittää kyynistä ja luonnevikaista raakuutta suunnilleen 1960-luvun puolivälin italowesterneistä lähtien.
Pikkuhiljaa genre kehittyi raakuutta ihailevaksi ja sillä mässäileväksi ja samaan aikaan ilmestyi markkinoille aivan uusi ja ennenkuulumattoman primitiivinen genre: action films.
Tällainen, lähinnä ADHD-vammaisille mitoitettu alituinen tappamisen, lujaa ajamisen ja muun vaarallisen tai vastenmielisen toiminnan jatkuva esittäminen ei toki vedonnut koko katsojien ja lukijoiden laajaan skaalaan ja niinpä tämä pulp-fiction eriytyi omaksi haarakseen. Kuitenkin myös parhaana pidetty kirjallisuus ja filmi olivat saaneet tartunnan eikä niitä enää oikein voinut kuvitella ilman raakuuksien kuvaamista.
Tilanne oli hieman samanlainen kuin Sodan ja rauhan uuden laitoksen kanssa. Tekijät kertoivat, että aikakautemme vaati siihen seksikohtauksia.
Väkivallan uusi tuleminen oli samalla merkki siitä, että amerikkalaisen ja sen jälkeen myös eurooppalaisen ja siinä luvussa suomalaisen kulttuurin kärki oli alkanut siirtyä slummien maailmaan. Meillä ei vielä ollut slummeja, mutta se ei estänyt niiden kulttuurisen vaikutuksen leviämistä.
Jo 1900-luvun lopulla alkoi maahamme levitä erilaisten ”itsepuolustuslajien” eli taistelulajien harrastaminen, joka sai 2000-luvulla erittäin laajat mittasuhteet. Kun akateeminenkin maailma 1900-luvun lopulla äkillisesti ”demokratisoitui”, alkoi myös intellektuellien piirissä slummien kehittämä arvomaailma olla normin antajana.
Kielitieteilijät varmaankin tietävät, milloin kieleemme ilmaantui sana katu-uskottava. Luulen, että kyseessä oli 1980-luku, jolloin hippikulttuurin jäänteet hiipuivat. Se oli merkittävä muutos.
Millainen henkilö oli katu-uskottava ja kenen tuli olla sellainen? Kyseessä oli tietenkin tyyppi, jollaisia maleksi jossakin Bronxin kaduilla ja joita kukaan ei uskaltanut mennä ryöstämään tai muuten loukkaamaan. Itse tällainen henkilö loi ympärilleen pelon kehän, jonka aiheutti tietoisuus siitä, että se on arvaamaton ja saattaa olemattomasta syystä vaikka tappaa. Siis kuin psykopaattiset esikuvansa uusissa filmeissä.
Klassisen kulttuurin uusi slummikulttuuri imaisi mukaansa. Vanhoja klassikoita lakattiin esittämästä luojilleen uskollisina ja niitä sovitettiin estottomasti nykypäivään. Alan perusteoksiin kuuluu West Side Story. Sehän on Shakespearea slummissa eli Romeo ja Julia modernisoituna.
Suhtautuminen aseisiin on kokenut kummallisen muutoksen. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani oli jokaisessa kunnon maalaistalossa ainakin haulikko ja pienoiskivääri, jotka roikkuivat seinällä. Eivät ne siinä ketään pelottaneet ja vain henkisesti tasapainoton yksilö olisi voinut nähdä niissä jotakin väkivallan symbolia.
Aseet olivat merkki siitä, että talossa oli vastuullinen aikamies, joka hallitsi asiallisesti vaarallisiakin välineitä. Muistan, miten komealta tuntui, kun viisitoistavuotiaana sai luvan kantaa haulikkoa. Sen säilyttäminen näkyvillä ei ketään vaarantanut, sillä panokset olivat pöytälaatikossa lukon takana. Europanssarikaapit kuuluvatkin sitten jo toiseen aikakauteen.
Uusi tapa nähdä jokaisessa aseessa potentiaalinen henkirikoksen väline ei ole vanhaa perua. Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmanluotia, joka falskisti korottaa sekopäisen lurjuksen jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi ja sankariksi, oli tässä suhteessa uraauurtava meidän maassamme.
Mutta ilmiön juuret ovat kauempana eivätkä ne tule meidän maastamme.
Elämme aikakautta, jolloin keskimääräinen sivistystaso on paljon korkeampi kuin koskaan ennen. Samaan aikaan kuitenkin myös sivilisaation taso, kulttuurin tavoittelema horisontti, on matalampi kuin koskaan, mikäli mittaamme sitä ihanteilla ja normeilla.
Tämä on aikakauden paradoksi. Se kulttuurityö, jonka kerran ajateltiin nostavan kansakunnan korkealle arvokkaamman, kukaties peräti ns. syvähenkisen elämän maailmaan, onkin edesauttanut ennen muuta teknisen suorituskyvyn lisääntymistä. Ihanteiden sijaan ihmisen päämääräksi on muodostunut halujen tyydytys sellaisenaan, vanhassa Benthamin hengessä.
Utooppisten visioiden mukaan, Riesmanin, Frommin ja heidän kaltaistensa unelmissa uudet uljaat ihmiset pyrkisivät sanan aristotelisessa mielessä kehittämään kaikkia jaloimpia pyrkimyksiään ja mahdollisuuksiaan mahdollisimman pitkälle, kun materiaalinen yltäkylläisyys tekisi sen mahdolliseksi.
Käytännössä elämme primitiivisen fanittamisen aikakautta, jonka kulttuuri ei lainkaan arvosta sitä autonomisen persoonallisuuden tyyppiä, josta Riesman aikoinaan haaveili. Uuden ihmislajin harrastuksiin kuuluu kaikkien alhaisimpienkin vaistojen maksimaalinen kiihottaminen ja tyydyttäminen. Erotuksen tekemistä ylemmän ja alemman kulttuurin välillä pidetään jo kovin sopimattomana sinänsä.
Tässä näemme taas kerran slummien kulttuurisen hegemonian vaikutuksen. Vielä sata vuotta sitten pidettiin asianmukaisena, että herrasmies kantoi mukanaan asetta, jolla hän saattoi suojautua rikollisen aineksen hyökkäyksiltä.
Nykyinen kulttuuri ei sen sijaan salli olettaa mitään oleellista eroa roskaväen ja kunnon kansalaisten välillä. Eikös vain itse termikin särähdä pahasti korvaan.
Niinpä jokaista ihmistä pidetään lähtökohtaisesti roskaväen edustajana, slummiasukkaana, joka saattaa koska tahansa menettää elämänhallintansa ja huumeissaan ryhtyä vaikkapa ammuskelemaan koulussa tai lastentarhassa. Toisen potkaiseminen katuun kuuluu  normaaliin ja odotettavissa olevaan käytökseen, jollaisen harjoitteluun uhrataan vuosittain miljoonia tunteja.
Niinpä myös jokainen haulikko tai kivääri maalaistalon seinällä on nyt potentiaalinen murha-ase, jonka luullaan aina jossakin vaiheessa laukeavan kohti ihmistä, ellei valtio asiaa estä. Elämme nyt sellaisen draaman näyttämöllä.
Amerikassa aseiden kerääminen pois kansalaisilta lienee poliittisesti mahdotonta. Suomessa se taas olisi tarpeetonta. Siitä huolimatta se osa eliittimme edustajia, joka mieltää itsensä ihmisystävällisten ja edistyksellisten (!) voimien edustajaksi vaatii yhä uudelleen noiden pelkäämiensä aseiden takavarikointia ihmisiltä, jotka se olettaa tasa-arvoisen kelvottomiksi niitä hallitsemaan.

16 kommenttia:

  1. Mitä muuta kuin valtiollisen väkivallan ihannointia voisi odottaa kulttuurilta jossa lastensuojelujärjestö kantaa sotamarsalkan nimeä?

    VastaaPoista
  2. Rauhallinen aika päättyi itseasiassa vuonna 1968. Sen jälkeen väkivaltatilastot näyttivät selvää nousua. Rauhallinen kausi sjoittuu vuosiin 1949-1966. Näin ollen hippiliikkeellä ja rauhanlauluilla ei ollut minkäänlaista vaikutusta väkivaltaan Suomessa. Keskiolutlailla ja konsumerismin aikaansaamalla arvomuutoksella sen sijaan oli.

    VastaaPoista
  3. Oikeastaan olennaisempaa kuin väkivallan määrä on sen laatu. Ja luulisin Vihavaisen tätä tarkoittaneen. Ainakin 1980-luvulla vaikkapa koulun välitunneilla tapahtuneet nahinat olivat tyypillisesti rinnuksista roikkumista tms. Ei silloin potkittu maassa olevia tai muutoin avuttomassa tilassa olevia.

    Toisaalta Vihavaisen viittaikset elokuviin ontuvat rankasti. Esimerkiksi oman vuosiluokkamme miespuolinen poppoo katseli kaikki mahdolliset toimintaelokuvat, jotka saattoivat olla todella heikkolaatuisia VHS-kopioita. Ja kuitenkin luokkamme oli opettajienkin mielestä rauhallisin pitkään aikaan ja myöhemminkään ei ko. porukka sortunut väkivallan poluille.

    Olisiko se Vihavaisen mieleinen elokuva, jossa 2 mirrikaulaa juo punkkua ja keskustelee filosofiaa venäjäksi sormi anuksessa? Kiitos ei, mieluummin jopa Arnoldin Commando.

    VastaaPoista
  4. No eipä tuossa paljon vaihtoehtoja annettu.
    Mutta se, mitä pidän keskimääräisenä toimintaelokuvana, on niin puuduttavan tylsää, ettöä mieluummin listän ämyrin kiinni. Vika on sama kuin Turkan ohjaamissa näytelmissä: mölinää ja kuolaa (vast.) tulee liikaa ja motivoimattomasti. Eihän sellainen mihinkään kanna. Klassinen Tshehov-ohjaus on paljon järisyttävämpi kokemus.

    VastaaPoista
  5. Joo kyllä se nimenomaan niin on yleislänsimaisesti että väkivaltarikollisuus väheni 1800-luvulta 1960-luvulle asti, sitten tuli nousu josta käänne parempaan 1990-luvun alussa.

    Tätä on selitetty muun muassa lyijyn lisäämisellä bensiiniin. Parempi selitysmalli on Cambridgen yliopiston kriminologian professorilla. Nimen nyt olen unohtanut mutta selitys oli kulttuuri: hippiliike ihannoi impulsiivisuutta ja kasvatusihanteet olivat hipahtavia pari kolme vuosikymmentä, kunnes kääntyivät konservatiivisempaan suuntaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syitä tuolle 60-luvulle jatkuneelle laskulle lienee monia. Mutta mitä ne tarkalleen ottaen ovat?
      On oikeastaan aika yllättävää, jos ajanjaksona, jona taisteltiin maailmanhistorian verisimmät sodat ja perustettiin kokonainen joukko hyvin väkivaltaisia diktatuureja, väkivaltarikollisuus sen kuin laski!
      Mitä tulee 60-luvun jälkeiseen nousuun, syyt varmaan lienevät tuon suuntaisia kuin Cambridgen proffa esittää.
      Mutta mitä taas tulee väkivallan vähenemiseen 90-luvulta eteenpäin, en ilman evidenssiä selitystä niele. Paremminkin epäilen sen johtuvan tietokonepeleistä, väkivaltaviihteestä (väkivaltaiset impulssit toteutetaan sisällä nyhväten) ja yleisestä nuorison löystymisestä ja pehmenemisestä (ei uskalla enää edes tapella) kuin konservatiivisemmista arvoista. Vanhemmista on tullut tolkuttoman suojelevia, hemmottelevia ja huolehtivia, mitä en samaistaisi konservatiivisuuteen. Yhdysvalloissa lapset eivät edes taida saada liikkua julkisella paikalla ilman vanhempiaan.
      Lisäksi Yhdysvalloissa väkivaltarikollisuuden lasku johtuu ainakin osin (tästä on olemassa muistaakseni ihka oikeaa tilastollista evidenssiä) perhesuunnittelusta, joka on vähentänyt siellä kaikkea rikollisuutta. Euroopassahan väkivaltarikollisuus taas on monissa maissa jatkanut nousuaan. Ainakin Ruotsissa näin asia muistaakseni on. Tarkistakaa kuitenkin. Netistä löytää aiheesta ruotsinkielisen tutkimuksen parin vuoden takaa, eli jos joku haluaa tarkistaa, data on saatavilla. Syytä parin viime vuosikymmenen nousulle tutkimus tosin ei tainnut paljastaa, mutta senhän me tiedämme.

      Poista
    2. Kuinkahan moni muuten on huomannut, että USA:n henkirikosluvut väkilukuun suhteutettuna ovat laskeneet jotain 30 vuotta ja ovat nyt alhaisimmillaan pitkään aikaan? Ja asevihaajien painajaiseksi samaan aikaa aseitten määrä per capita on noussut ja esim. concealed carry -alueet ovat lisääntyneet paljon.

      Samoin voi kysyä, että onko sattumaa, että siellä henkirikosluvut väkilukuun suhteutettuva korreloivat erittäin vahvasti tietyn vähimmistökansallisuuden (enkä tarkoita aasialaisia tai juutalaisia) populaatio-osuuden kanssa...

      Poista
    3. Etsää suinkaan neekereitä tarkoita?

      Poista
  6. Niin, tulipa tässä vähän liikaa tuijotettua kulttuurisiin ilmiöihin ja liian vähän tilastoon. Tässähän on aika oleellinen indikaattori, henkirikokset: http://www.findikaattori.fi/fi/97
    Hippeily vapaan kasvatuksen muodossa lienee ollut monessa suhteessa tuhoisaa. Ei taida nuorempi polvi Summerhilliä muistaa, mutta kyllä sekin kerran vakavasti otettiin.

    VastaaPoista
  7. Eihän Atamcs ohjus ole kuin todella kallis täsmäpommi. Sen sijaan voidaan ihmetellä miksi MLRS heittimet jotka ovat tehokkain asejärjestelmä joka puolustusvoimilla on koskaan ollut ovat täysin hyödyttömiä koska niihin ei ole kuorma-ammuksia kantavia raketteja.

    Noiden raketin heitinten teho perustuu nimenomaan noihin kuorma-ammuksiin joista yksi raketti levittää jalkapallokentän kokoiselle alueella muistaakseni gofpallon kokoisia tytärammuksia.

    Noita rakettaja on käytetty monissa viimeaikaisissa sodissa ja teho on ollut vaikuttava. Suomi ei kuitenkaan moraalisena suurvaltana halunnut hankkia noita tehokkaita ja suhteellisen edullia aseita koska osa tytärammuksista jää suutariksi. Onko sillä sitten merkitystä vihollisen hallussa olevalla alueella sodan aikana tai sen jälkeenkään jos maan itsenäisyydestä on kyse.

    Mitä natoon tulee niin siihen on turha turvautua. Euroopan jäsenmaiden kansoilla ei ole minkäänlaista halua puolustaa edes itseään saati sitten itäisiä uusia jäsenmaita. Eikä nillä ole siihen edes joukkoja saati kalustoa edes varastoituna. Siinä Trumpa on aivan oikeassa että amerikkalaisten ei kannata tuhlata verta tällaisten liittolaisten puolustamiseen.

    VastaaPoista
  8. Markkinointia opiskelleena adhd-vammaisena huomauttaisin, että kaltaiseni eivät jaksa keskittyä katselemaan alituista tappamista, lujaa ajamista, vaarallista tahi muuta vastenmielistä toimintaa viihde-apparaattien välityksellä. Pruukaamme olla enempi touhuamassa kuin seurailemassa.

    VastaaPoista
  9. Anteeksi taas. Niin päinhän se taitaakin olla. Ne piirit, jotka kaipaavat alituisia ja voimakkaita kiihokkeita löytyvät pikemmin sieltä psykopaattien piiristä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apropoo tämä Elielaukion surmatyön tekijä. Olen juuri lukemassa prof. Simon Baron-Cohenin kirjaa empatiasta ja sen puutteesta. The Science of Evil. Kirjan esimerkkitapaukset panevat maallikon miettimään, että psykopaatista puheena olleen lauantaina on hyvinkin voinut olla kyse.
      Baron-Cohen on tutkijana muutenkin tutustumisen arvoinen. hh

      Poista
    2. Hyväksyn anteeksipyynnön korskeasti koko viiteryhmäni puolesta, meikäläiset ovat mutkattomia eivätkä juuttu tässä kohdin pohtimaan mandaatteja tai sitä, loukkaannuttiinko alun perin yksilöinä vaiko viiteryhmänä.

      Sen sijaan joku kiirehtisi valistamaan, että kyllä me olemme juuri niitä piirejä, jotka kaipaavat alituisia ja voimakkaita kiihokkeita. Ja adhd-vamma edellyttää psykofyysisiä ärsykkeitä, joita ei saa sohvalla lojumalla. Vaikka tuutista tulisi minkämoista amerikan roisketta.

      Muutamaa psykopaattia riiustelleena epäröisin myös sen segmentin tuottavuutta action-leffojen kohderyhmänä. Ovat nekin enempi toiminta - kuin tirkistelysuuntautuneita. Ja kun kuitenkin joku kysyy, niin siksi että niitä kiehtoo se, että meikäläisiä ei saa hallintaan.

      Jaan vielä hyödykkään vinkin. Psykopaatin tunnistaminen on varsin yksinkertaista. Heiltä puuttuu säihkähtämisreaktio, eivätkä he kykene teeskentelemään sitä (eivät kerkiä). Kotitestin voi tehdä vaikka leivänpaahtimella. Laittakaa lapsi vehkeen viereen ja luvatkaa palkkio, jos ei hätkähdä kun leivät pomppaa.

      Mikäli epäilty ei tähän kykene, on penskassa jotain muuta vikaa. Jos taas pärjää, niin vaikkapa vähäinen tai olematon ominaistuoksu on toinen mainio telltale. Jos naisenne on viikon peseytymättä ja siitä huolimatta tuoksuu sirkeältä ruusunnuppuselta, niin teillä voipi olla pulma lähipiirissä. Tähän hymiö.

      Poista
  10. Vähän hämmentävää luettavaa.

    1. Herrasmiehet suojautumassa roskaväeltä oli ehkä fiktio jota herrasmiehet kertoivat itselleen. Miten tämä vertautuu ajan väkivaltaisuuteen noin niin kuin tilastollisesti, erityisesti faktilliseen tarpeeseen suojautua roskaväeltä?

    2. Oikeastaan minun on vaikea nähdä suurta perustavanlaatuista eroa asetta kantavasta herrasmiehestä siihen asetta käyttävään mieheen joka henkilöityy Clint Eastwoodin nimettömään pyssysankariin eräissä italowesterneissä, tai vaikkapa aiemmin kovaksi keitettyjen dekkareiden maailmassa. Philip Marlowe on nimenomaan vanhanaikanen ritari ja aristokraattisen arvomaailman herrasmies korruptoituneessa Los Angelesissa. Kirjalliseen perinteen voi johtaa ainakin Sherlock Holmesiin ja muuhun vastaavaan aikakauden lukemistoon.

    3. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä aikoina enemmän tai vähemmän hävinneissä valtioissa oli paljon aseita ja poliittista väkivaltaa. Moni varmasti koki tuolloinkin olevansa kunniallinen herrasmies panemassa ruotuun roskaväkeä. Oma lukunsa samalta aikakaudelta on mytologisen mittapuun saavuttanut kieltolain aikainen Amerikka. Olisin myös kiinnostunut heidän käytöksensä katu-uskottavuuden analysoinnista.

    VastaaPoista
  11. 4. Onko kirjoittaja mahdollisesti huomioinut ajatusta että muistelot omasta teini-iästä saattavat olla ajan kultaamia tai ikäkauden värittämiä? Varsin samanlainen kuin kirjoittajan kuvaama oli erään sukulaispojan reaktio äskettäin kun tälle hankittiin ilmapyssy.

    5. Luulen että aseisiin, erityisesti tuliaseisiin ylipäätään suhtaudutaan kaupunkiympäristössä eri lailla kuin maaseudulla. Jälkimmäisessä ympäristössä aseilla on järkevä työkalufunktio, kaupungistuneessa ympäristössä ei niinkään.

    6. Eurooppalaisen herrasmiehen aseenkantoon ja käyttöön liittyi tietynlainen ritualisoitu kunniakäsitys. Roskaväen kurinpalautuksesta ei kerrota paljon, sen sijaan kaksintaisteluista kylläkin.

    Oikeastaan sellainenkin väkivalta jota kirjoittaja nimittää 'slummiutuneeksi' on siinä suhteessa samanlaista kuin herrasmiesten, että väkivaltaan eskalointi on usein herkässä kun joku kokee jotain epämääräistä kunniaansa loukatun tai jääneensä vaille kunnioitusta, paitsi että herrasmiesmäisyyteen liittyvä ritualisointi usein puuttuu.

    Oikeastaan nykypäivän suomalaista roskaväkeä hieman tunteassani, arvioisin että kukaan ei pidä itseään roskaväkenä vaan mielemmin väkivallan käyttöön oikeutettuna herrasmiehenä (tai mikä sitten onkaan vastaava kulttuurinen esikuva), riipppumatta siitä mitä ulkopuolinen yhteiskunta on tästä mieltä.

    Anglo-amerikkalaisessa kulttuurissa kuolemaan johtaneista kaksintaisteluista luovuttiin 1800-luvulla pugilismin saavuttaessa suosiota.

    7. Monissa itämaisissa itsepuolustuslajeissa rituaalinen, väkivallan käytön oikeutuksen ja kunniallisen käytön mystillis-filosofinen elementti on edelleen olemassa. Tosin kuinka paljon tuosta on modernia "aidon" menneisyyden mysteerien perään kaipaavien nykyihmisten konstruktiota on vaikea arvioida. Mutta tietynlainen korostetun miehekäs arvokkuus, vastustajaa kohtaan osoitettu kunnioittava käyttäytyminen ja sen sellaiset rituaalit; ylipäätään sen osoittaminen on että voimaa ja kykyä iskeä on mutta se on myös itsehillinnän kontrolloimaa on joillekin niiden harrastajille suuri osa tällaisten kamppailulajiharrasteiden viehätystä.

    8. Länsimaisen miekankäytäntön ja muiden vastaavien itsepuolustuslajien "käytännön" rekonstruointi oelkästään kirjallisiin lähteisiin tukeutuen vuorostaan on hyvin vaikea tehtävä ja eräänlainen antikvaarinen kuriositeettiharrastus. Olympiamiekkailu ja saksalainen komeiden arpien tuottamiseen keskittynyt yliopistomiekkailu on hyvin kaukana todellisesta, tehokkaasta väkivallasta (jolla esimerkiksi roskaväkeä olisi voitu panna kuriin).

    9. Korkeakulttuurin ja alakulttuurin erojen hapertuminen ja väkivaltaan ja seksiin perustuvan viihteen lisääntymistä on luultavasti vaikea kiistää, ainakin jos ajatellaan valtavirtaistumista.

    Toisaalta ainakin seksuaalista viihdettä ja viihdykettä on ollut kaupungeissa saatavilla varsin poikkeuksetta, tosin nk. sukupuolimoraalien suhteen on nähtävissä tietynlaisia aaltoliikkeitä. Sukupuolielämä oli Euroopassa vapaampaa ennen kuin Uudesta maailmasta levisi uusia sukupuolitauteja. Viktorian aikakausi pelasti paheellisten skandaalien ryvettämän Englannin kuningashuoneen maineen. 1920-luvun Berliinissä soi neekerijazz, vuosikymmenen kuluttua ei ihan niinkään.

    Ylipäätään esimerkiksi teatterin, tietyntyyppisen populäärimusiikin ja sen sellaisen kaupunkiharrasteiden huonomaineisuus siveydestään tarkkojen keskuudessa ei suinkaan ole ollut syntynyt syyttä. Eräät Pompeijin löydöt toimitettiin kiireen vilkkaan kellariin.

    Väkivallan televisiokulttuurin ja sitten konkreettisen todellisuuden yhteys tosin kaipaisi perusteluja.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.