sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Eurooppa on aina oikeassa



Euroopan näkökulma

Neuvostoliitossa oli aikoinaan muuan suosittu ja paljon viljelty pahe, joka tunnettiin nimellä tsitatnitšestvo –sitaattioppineisuus.
Kukapa vanhempi ihminen ei muistaisi niitä loputtomia viittauksia Leninin, Marxiin ja Engelsiin ja tarvittaessa  myös Brežneviin ja Gorbatšoviin ja aikoinaan tietenkin Staliniin, jotka täyttivät joka ainoan kirjan johdannon ja usein vielä osan itse tekstiäkin.
Tsitatnitšestvon huono puoli oli, että sillä yritettiin korvata ajattelu. Leninin koottujen teosten hakemistosta oli aina helppo napata teema ja sitten siirtyä hänen kirjoituksiinsa, joista suurin osa liittyi aivan konkreettisiin päivän kysymyksiin.
Jotta niistä olisi voitu löytää se ajatus, joka niihin joskus kytkeytyi, olisi ollut ensin rekonstruoitava se tilanne, jossa ne esitettiin.
Sellaiseen vaivauduttiin ani harvoin ja varovasti. Ensinnäkin se oli turhaa, koska Leniniä vastaan ei kukaan kuitenkaan uskaltaisi protestoida. Toiseksi oli riskialtista esittää oma tulkintansa siitä, missä asemassa Lenin aikoinaan oli ja mitä hän tarkoitti sanomisillaan.
Useinhan kyseessä oli pelkkä demagogia, kun johtaja joutui selittelemään tätä tai tuota edesottamustaan, kuten nyt vaikka Suomen vallankumouksen tapauksessa. Silloin oli parasta vain ihastella Leninin neroutta, jota joka tapauksessa oli jokaisen velvollisuus ihailla.
Kun nyt tässä hieman siteeraan Aleksandr Herzeniä, yritän välttää tsitatnitšestvon sudenkuoppia.
En siis tarkoita, että puolentoista sadan vuoden takaisessa tilanteessa sanotut asiat olisivat ilman muuta päteviä myös meidän aikanamme tai että historia aina toistaisi itseään.
Kirjoituksessaan Prolegomena, joka tarkoittaa johdantoa joidenkin asioiden tarkasteluun (vrt. Immanuel Kantin samanniminen teos), Herzen puuttuu lännen ja Venäjän suhteeseen.
Kirjoitus on muuten julkaistu suomeksi Vesa Oittisen verrattomassa kokoelmassa Venäjä ja Eurooppa. Venäjän idea 1800-luvulla. Vastapaino 2007, 291 s., joka jokaisen Venäjästä vakavasti kiinnostuneen on syytä lukea. Käännökset ovat sieltä otettuja.
Herzen kirjoitti tämän artikkelinsa vuonna 1867, jolloin Puolan kapinasta (1863-1865) oli kulunut vain pari vuotta.
Koko Eurooppa oli kuohuksissaan Puolan takia, kuten oli ollut myös edellisen kapinan aikaan vuonna 1831. Silloinhan Puškin oli kirjoittanut kuuluisan runonsa Venäjän parjaajille, jossa hän oli kehottanut eurooppalaisia pitämään näppinsä erossa ”slaavien perheasioista”.
Vuosina 1863-1864 tilanne oli samanlainen. Venäjän joukot murskasivat säälimättömästi puolalaisten vapaushaaveet ja myös Suomen kaarti varustautui matkalle kuria palauttamaan.
Tällä kertaa se ei ehtinyt mukaan, toisin kuin vuonna 1831, jolloin se sai toimistaan kiitosta –siis Venäjän taholta. Kiitosta tuli nytkin ja jopa ylenpalttisesti.
Suurena liberaalina valtaan noussut Aleksanteri II hävitti nyt koko Puolan lopullisesti maailman kartalta, mutta Suomelle se juuri samaan aikaan vahvisti vakituiset valtiopäivät ja teki suomen kielestä tasa-arvoisen ruotsin rinnalla.
Hän siis todella oli yhä se liberaali, joka oli vuonna 1861 lakkauttanut maaorjuuden. Alamaisten oli vain puolestaan osoitettava uskollisuutensa ja sehän meillä Suomessa osattiin. Snellman ymmärsi myös reaalipolitiikkaa, niin filosofi kuin olikin.
Euroopassa siis kiehui samaan aikaan: Kirjoja, artikkeleita, vihkosia kirjoitetaan ranskaksi, saksaksi, englanniksi; pidetään puheita, aseita kiilloitetaan… Yksi asia kuitenkin unohdetaan: Venäjän kunnollinen tutkiminen. Rajoitutaan vain innokkuuteen, tulisuuteen, tunteiden ylevyyteen. Oletetaan, että säälin tunteminen Puolaa kohtaan merkitsee Venäjän tuntemista.
Herzenin mielestä lännessä ei tunnettu Venäjää eikä Puolassa taas haluttu tuntea sitä. Moni teki sen virheen, että uskoi puolalaisten olevan parhaita Venäjän tuntijoita.
Venäjää muuten yritettiin myös kaikin tavoin loukata, jopa ajamalla se pois niin sanottujen iranilaisten kansojen perheestä. Muuan Duchinski esitti, että isovenäläisten raakalaisuus pohjautui nimenomaan suomalaiseen verenperintöön. Oikeita slaaveja moskoviitit eivät olleet.
Herzen kertoi venäläisten suhtautuvan rauhallisesti väitteisiin puutteellisesta rotupuhtaudestaan: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri; se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja. Emme valita myöskään turanilaisesta elementistä. Olemme saavuttaneet enemmän kuin Bulgarian, Serbian ja muiden maiden puhdasveriset slaavilaiset.
Muuten, nuori Venäjä ei enää rajattomasti ihaillut Eurooppaa. Se arvosti siinä vain tiedettä. Ja juuri tätä nuorta Venäjää Euroopan olisi tullut lähestyä, eikä tehdä myös sitä vihollisekseen, selitti Herzen. Hänen mielestään venäläiset tunsivat Euroopan ja rakastivat sitä, eurooppalaiset taas eivät tunteneet Venäjää ja kielsivät sen.
Herzenin mielestä venäläiset kuitenkin olivat pohjimmiltaan valmiimpia astumaan uuteen, entistä vapaampaan maailmaan kuin eurooppalaiset. Käsitys työn arvosta oli siellä säilynyt. He olivat viljelijäkansaa eivätkä korskeita valloittajia: Tässä syntyperässä ei ole mitään sankarillista tai eeppistä –uudismaan raivausta, työtä ja sekoittumista säälittäviin turanilaisiin, joita kohtaan länsimaiden lehtimiehet tuntevat niin suurta vastenmielisyyttä
Itse asiassa, väittää Herzen, vuonna 1861 –siis suurena maaorjien vapautuksen vuonna- Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Nyt asiaan sekaantui kuitenkin Euroopan käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan.
Vasta nyt hallitus tunsi olevansa kyllin vahva aloittaakseen kauhean prosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa perään, levisi koko maahan ja jatkuu yhä vieläkin (1867).
Ongelman ydin oli siinä, että länsi tyrkytti Venäjälle omaa vapauttaan, kykenemättä ymmärtämään sitä, että asiat olivat siellä toisella tavalla ja niiden tulikin olla. Herzenin mielestä se Venäjän länneltä salattu ydin, joka teki siitä toisenlaisen, oli venäläinen kyläyhteisö, mir, jossa vallitsevat periaatteet olivat kaukana läntisestä roomalaisesta oikeudesta.
Mutta entäpä se onneton Puola? Eikö Venäjä nyt joka tapauksessa raa’asti sortanut sitä ja eikö Puola joka tapauksessa kuulunut perinteidensä puolesta länteen? Melko läheinen kielellinen sukulaisuus ei tässä ollut olennaista eikä ainakaan syy tuhota kansakuntaa.
Mikäli Venäjä nyt halusi olla osa sivistynyttä maailmaa eli Eurooppaa, sen kai kuitenkin olisi ollut hyväksyttävä siellä vallitsevat arvot. Vai eikö se halunnutkaan? Ehkä sitä ei olisi kuitenkaan otettu vastaan mistään hinnasta?
Näitähän sitä joutuu kyselemään myös tämän uuden Ukrainan kriisin vuosina. Lännen kiivas reagointi siihen, että Venäjä, omia sääntöjään soveltaen, otti sen, mitä katsoi itselleen kuuluvan, oli tietenkin mitä eurooppalaisinta. Ja Venäjällä se aiheutti taas isänmaallisuuden myrskyn.
Vuonna 1867 Venäjä näyttikin olevan jonkinlainen hylkiö Euroopassa, mutta eihän se tilanne kauan kestänyt.
Kun Ranska tarvitsi kumppania uhatakseen yhdistynyttä Saksaa ja suorittaakseen kerran suuren kansakunnan arvoisen revanssin (Saksalta aikoinaan ryöstettyjen alueiden uudelleenpalautuksen alkuperäiselle ryöstäjälle), kelpasi venäläinen apu mitä mainioimmin.
On opettavaista lukea, miten hurmoksellisesti Venäjän ja Ranskan ystävyyttä juhlittiin 1890-uvulla. Siinä sai myös maanmiehemme, amiraali Avellan, opetella korkealentoista puheenpartta päästäkseen samalle tasolle innostuneiden ranskalaisten kanssa.
Sellaista se on, kansojen ystävyys.

48 kommenttia:

  1. Kieltämättä ei voi olla näkemättä tiettyä analogiaa Herzenin ajan Puolankysymyksen ja tämänhetkisen Kriminkysymyksen välillä - ja sen, että tarpeen tullen Venäjän apu on kelvannut ja silloinvanhat unohtuneet.

    VastaaPoista
  2. Pietarissa on Stremjannaja ulitsalla Adam Mickiewiczin rintakuva, ja isopäinen onkin. Mitä se on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se. Hän oli paljon Pietarissa. Se on kaunis ele, etenkin kun ajattelee, mitä mieltä oli Venäjästä.

      Poista
  3. Sitaattitiede eli filosofia on kuin kuusi johon kiipeää sata filosofianopiskelijaa alasti. Latvuksessa jo olijat näkevät alas katsoessaan hymyileviä kasvoja, joskin ylös kiipeävät näkevät vain persereikiä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on sanoo runoilija psykiatri jätkän saaresta.

      Poista
    2. Juuri näin, kiitos pikku psykiatri trolliseni, havaintoesityksestäsi miten strategisella harhautuksella vaihdetaan puheenaihetta.

      Poista
  4. ”Herzenin mielestä venäläiset kuitenkin olivat pohjimmiltaan valmiimpia astumaan uuteen, entistä vapaampaan maailmaan kuin eurooppalaiset.”

    Huomioiko Hertzen ollenkaan, miksi Venäjällä oli 1860-luvun alkaessa valmius astua uuteen aikaan? Taustallahan oli ”kauhia sota”, jonka tuloksena oli paljastanut, että Venäjän talouden takapajuisuus ei mahdollistanut sotilaallista menestymistä johtavia länsivaltoja vastaan. Päätökset maaorjuuden lakkauttamisesta ja elinkeinovapauden sallimisesta perustuivat tarpeeseen kehittää sotavoimien taistelukykyä samoilla keinoin kuin kilpailijamaatkin olivat tehneet.

    Muuten tuo Krimin sota oli varsinainen onnenpotku Suomelle, keisarin päätös vapauttaa elinkeinotoiminta tuli voimaan myös täällä. Ja täällähän se todella lankesi hedelmälliseen maaperään.

    VastaaPoista
  5. Ennen vuotta 2014 Venäjä oli moninkertaisesti taannut Ukrainan alueellisen koskemattomuuden, mm. YK:n ja ETYJin puitteissa sekä Ukrainan ydinaseriisuntasopimuksessa. Sittemmin tapahtunut tuo mieleen vuoden 1939, jolloin Venäjän edeltäjävaltio lavastamiensa Mainilan laukausten varjolla rikkoi erään luoteisen naapurimaansa kanssa omasta aloitteestaan solmimansa keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen.

    EU-Euroopassa väkivaltaiset rajamuutokset ovat tabu siksi, että irredentistiset sodat tietäisivät loppua koko EU-rauhanprojektille ja sen mahdollistamalle maanosan historian uudelle vaiheelle. EU:n sisällä monetkin valtioiden väliset rajat ovat, mm. Stalinin kädellä piirrettyinä, kummallisissa paikoissa, ja niiden loukkaamattomuus perustuu "jaetun onnettomuuden logiikkaan": keskinäiset sodat luokitellaan yhteiseksi onnettomuudeksi, ja nyt sitten puolin ja toisin nuollaan omat haavat eikä käydä enää raatelemaan naapuria, vaikka siihen historiallisia tmv. perusteita helposti löytyisikin. Samaan suostuminen on ollut entisten itäblokin maidenkin EU:hun hyväksymisen edellytyksenä ja osaltaan ehkäissyt niiden väliset aluekonfliktit neuvostomiehityksen päätyttyä. Rajamuutoksia on silti voitu tehdä rauhanomaisesti, kuten Tšekkoslovakian jakautuminen kahdeksi valtioksi.

    Blogiartikkelin mukaisesti Venäjä sen sijaan Krimillä "omia sääntöjään soveltaen otti sen, mitä katsoi itselleen kuuluvan", ja Eurooppa näyttää tällä kertaa reagoineen nimenomaan siihen, että sanottu menettely rikkoo yhdessä sovittuja sääntöjä räikeästi – epäolennaiselta vaikuttaa se, mikä taho niitä nyt on rikkonut: ei ole kuviteltavissa, että vaikkapa Saksa olisi voinut toivoa mitään hyväksyntää muulta EU:lta, jos se olisi yksipuolisin toimin pyrkinyt työntämään itärajaansa Oder-Neisse-linjan taakse vähimmässäkään määrin (eipä edes se, että se olisi käynyt sellaista yrittämäänkään).

    Toinen juttu sitten on venäläisten ymmärtämisen yleisvaikeus: miksi esim. Stalin sijoittui "suurin venäläinen" -äänestyksen mitalisijoille olematta edes etninen venäläinen ja sitä paitsi otatettuaan venäläisiä(kin) hengiltä aikalaisistaan ehkä eniten? Tämä kummastelu ei kuitenkaan ole ollut perusteena minkäänlaisten Venäjän-vastaisten läntisten sanktioiden ehdottamisellekaan, saati asettamiselle.

    Loppuhenkosena vielä sellainen näkökohta, että kun "lännen kiivas reagointi – – Venäjällä – – aiheutti taas isänmaallisuuden myrskyn", niin tätäkään en ole huomannut lännessä käytettävän perusteena erityiselle Venäjän toiseuttamiselle, vaan pakotteistaan kiinni pitämällä länsi nimenomaan kohtelee Venäjää olennaisesti samoin kuin mitä muuta ETYJ-maata hyvänsä vastaavassa tilanteessa kohdeltaisiin.

    Venäjällä tätä ei tunnu ymmärrettävän vaan näköjään haluttaisiin paluuta 1800-lukua muistuttavaan "imperialistiseen kollegiaalisuuteen", jonka puitteissa suurvallat jakavat keskenään muuta maailmaa "sulle, mulle" -ehtoisesti ja puuttumiset toisen suurvallan etupiirin sisäisiin asioihin ovat perusteena puuttumisen kohteeksi joutuneen loukkaantumiseen ja väkivaltaisiin otteisiin omana pidetyn valtapiirin sisällä.

    Myönnän senkin, ettei kansainvälisen politiikan suuri kuva välttämättä nytkään ole kovin kaukana 1800-luvun meiningistä. ETYJ on kuitenkin pyrkinyt olemaan myönteinen poikkeus "ulkoisesta normaalista". Mainilan laukausten jälkeen silloinen Kansainliitto osoittautui yleisen tulkinnan mukaan hampaattomaksi: sehän vain totesi Neuvostoliiton hyökkääjäksi – näin ollen Kansainliiton sääntöjen rikkojaksi – ja erotti sen jäsenyydestään. Entä jos enimmät ETYJ-maat nyt toteaisivat Venäjän ETYJ-sääntörikkuriksi ja kävisivät puuhaamaan sen erottamista ETYJistä? Kuviteltavissa oleva venäläisreaktio: "Miksi meidän ei anneta soveltaa omia sääntöjämme, vaikka pikkuvaltioiden tietysti onkin noudatettava yhdessä sovittuja sääntöjä? On se niin väärin! Eivätkö nuo russofobit ikinä opi, että kaikki maat ovat tasa-arvoisia – Venäjä sentään vielä muita tasa-arvoisempikin? Uutta maailmansotaako siellä ollaan hakemassa?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäys edellispuheenvuoroon:

      Filosofiasta tunnetun Humen giljotiinin mukaan "siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä, miten niiden tulisi olla"; näin ollen näistä kahdenlaisista kysymyksistä on syytä puhua aina erikseen.

      "Miten asiat ovat" -suunnasta annankin tunnustusta blogiartikkelin tuomasta historiallisesta näkökulmasta, joka auttaa tietysti jossain määrin ymmärtämään Venäjällä nykyään vallitsevan mielipiteen mukaista Krim-meininkiä.

      Näiden kommenttieni pääajatuksena on kuitenkin esittää "miten asioiden tulisi olla" -suunnasta kysymys, tulisiko tällaisella venäläismentaliteetin lisäymmärtämisellä kuitenkaan olla mitään tekemistä vaikkapa läntisen pakotepolitiikan tulevaisuuden kanssa. Ei kai kukaan asioista perillä oleva venäläinenkään voine väittää, etteikö Venäjä olisi omat sääntönsä Krim-operaation pohjaksi valitessaan samalla antanut palttua itse omaksumilleen kansainvälisille velvoitteille ja etteivätkö kaikkiin piittaamattomiin velvoiterikkojiin kohdentuvat sanktiot ole paikallaan kaikissa niissä tapauksissa, joissa velvoittautumisia ylipäänsä pidetään velvoittavina?

      Vanhan oikeusperiaatteen mukaanhan "väärin saatu ei ole saatua" eli ajan kuluminen sinänsä ei koskaan legitimoi anastuksella aikaansaatua asiaintilaa, joten pakotteiden pitkittäminen yhtä kauan kuin ne aiheuttanut asiaintilakin kestää, vaikuttaa itsestäänselvältä lähtökohdalta.

      Sitten taas "miten asiat ovat" -suunnasta voi tietenkin todeta, että voihan tulevaisuudessa tapahtua jotain sellaistakin, että Venäjän mahdollisia "hyviä palveluksia" voidaan Euroopassa päätyä pitämään oikeusperiaatteista kiinnipitämistä parempana reaalipolitiikkana. Tässä kuitenkin siis on jo vaihdettu näkökulmaa. Itseäni kiinnostaisi kuitenkin, onko nykyiselle läntiselle pakotepolitiikalle (siis sen takana olevalle periaatteelle, jota olen tuossa edellisviestissänikin pyrkinyt selvittelemään) tällä hetkellä olemassa tunnettuja "miten asioiden tulisi olla" -ehtoisia vaihtoehtoratkaisuja. Millaisia ne ehkä voisivat olla?

      Poista
    2. Hämmentävän selväjärkistä puhetta tähän paikkaan.

      Hieman samoista alkuperäisen blogitekstin hyvien puolten arvostamiseen liittyvistä syistä en jaksanut lähteä purkamaan omia mietteitä tästä, mutta jotenkin tuli juuri se olo, että Venäjän valtapolitiikka ja tuo mainittu "viljelijöiden mir" ovat ensinnäkin sympatian ja antipatian akselilla täysin eri asioita - toisaalta objektiivisessa maailmassa ei välttämättä niinkään: porvarillinen kansallisvaltio edellyttää hyvässä ja pahassa yksilöllisyyttä, eräänlaista yhteisön sisäisen vallan jatkuvaa haastamista. Länsimainen elämänasenne on ainakin ihannetapauksessa kriittinen, yksilöllä on miltei velvollisuus olla jatkuvasti ainakin jonkinasteissa kriisissä (huom. sanojen yhteinen muinaiskreikkalainen kanta).

      Stalin-kultti voi olla lopulta vähän samanlainen juttu kuin se, että venäläisillä futistähdillä on näinä tatuointien, mohikaanikampausten ja neonväristen kenkien aikoinakin usein kuin äitinsä leikkaaman näköiset hiukset: perheestä ja sukuklaanista nousevan vallanlegitimaatioperiaatteen taakse ja ohi ei vieläkään ehkä täysin nähdä. Tässä mielessä tuo Venäjän perussympaattisuus siis taas olisi itse asiassa sittenkin lopulta osa ongelmaa.

      Poista
  6. Nimimerkit Petri ja Lahjattomuustutkimuslaitos,

    Puhutte viisaita ja tuokin näkökulma on varmaan on relevantti. Sikäli kun sen edes oikein ymmärrän.

    Itse kovin yksikertaisena henkilönä ajattelen niin, että Nato Sevastopolissa olisi ollut sellainen maailman mullistus ja myös välipuheiden ja aiemman yhteisymmärryksen rikkomus venläisten näkökulmasta, että se oli aivan mahdoton asia.

    Ja Natohan olisi Sevastpolissa, jos Venäjä ei olisi jarruttanut. Varaa odotteluun ei ollut.

    Se mitä joissakin kupongeissa lukee, ei tuossa tilanteessa enää paljon paina, kun kyse on suuremmista asioista.

    Voiko siis asioiden perimmäinen selitys olla joskus yksinkertainenkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt siis hypättiin aivan toiseen keskusteluun, eli enää ei katsota asiaa lännestä itään vaan idästä länteen päin.

      Matias K:n ehdotuksen ymmärrän sisältävän ajatuksen, että Krimin anastus olisi Sevastopolin laivastotukikohdan hallinnan takia ollut Venäjän etujen näkökulmasta hyödyllinen, ehkä jopa jollain tapaa elintärkeä tai vähintäänkin polttavan kiireellinen siirto. Ottaen huomioon sen, että anastushetkellä voimassaolleen sopimusjärjestelyn mukaan kyseinen tukikohta oli vuokrattuna Venäjälle vielä yli neljännesvuosisadan ajaksi eli aina vuoteen 2042 asti
      ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Sevastopol#Ven%C3%A4j%C3%A4n_laivastotukikohta_ja_Ukrainan_asevoimien_yksikk%C3%B6j%C3%A4 ), ainakaan tuohon kiireellisyyskantaan yhtyminen vaikuttaa kylläkin kovin vaikealta.

      Anastuksen hyödyllisyydestä puhumisen taas voi aloittaa tunnetulla toteamuksella: "Kun on valittava kahdesta pahasta, Venäjä valitsee ne molemmat."

      Krim-operaatiohan on käytännössä tuottanut Venäjälle lännen kauppakumppanina eräänlaisen "epäsuosituimmuusaseman", niin että Venäjältä tuotaville tuotteille (lähinnä hiilivedyille) etsitään nyt aktiivisesti korvaavia tuotteita muualta. Läntiset sanktiot ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että Venäjän puskurirahastot ovat kuluneina vuosina huvenneet niin vähiin, että nyttemmin Putin on budjettitasapainon vuoksi joutunut kajoamaan jopa "pyhään lehmäänsä" eli sotavarustelumenoihin.

      Lännen markkinoiden hupenemisen vastapainoksi Putinin hallinto on pyrkinyt käynnistämään massiivisia putkihankkeita hiilivetyjen viemiseksi Kiinaan, joka puolestaan on hyödyntänyt "ostajan markkinat" -etuaan (myyjäpuoli on ostajaa innokkaampi ja siis myös neuvotteluissa joustohaluisempi) siten, että lainoitettuaan ensin uuden infran rakentamisen se sitten ottaa lainojensa korot ja kuoletukset "luonnossa", eli öljy ja maakaasu on sille ilmaista tai ainakin puoli-ilmaista siihen asti, että niiden siirtovälineistön rakennuslainat on korkoineen ja kuoletuksineen kuitattu. Vasta tämän jälkeen Venäjä voi toivoa kaupan kääntyvän omaltakin kannaltaan jotenkin kannattavaksi. Kun sitä paitsi näiden hiilivetyjen hinta on alastingitty, Pekingissä on kyseisten sopimusten osalta syytä paljon leveämpään hymyyn kuin Moskovassa.

      Ei tässä kuitenkaan vielä kyllin, vaan lisäksi on yleistynyt ilmiö, että kiinalaismiehet ottavat itselleen siperialaisen vaimon. Kiinan perhepolitiikan aiheuttama miesylimäärä on tähän ilmiöön sinänsä luonnollinen osaselitys, mutta selväähän on, että se osaltaan vähentää syntyvyyttä Siperiassa ja toisaalta lisää sellaisten kiinalaisten määrää, joilla on toinen puoli sukujuurista Siperian puolella. Yhdessä äskenmainittujen rajanylittävien putkistojen rakentamisen kanssa tämä ilmiö (etenkin näistä seka-avioliitoista syntyneen sukupolven vartuttua täysi-ikäiseksi eli vaikkapa tuohon vuoteen 2042 mennessä) on omiaan vetämään Siperiaa Moskovan kiertoradalta Pekingin kiertoradalle. Tässä geopoliittisessa pelissä ei Krim-seikkailun köyhdyttämällä ja lännestä etäännyttämällä Venäjällä näyttäisi olevan kummoisiakaan valtteja hallussaan; valtiollinen hajaantuminenkaan ei vaikuta ajan oloon mahdottomalta lopputulokselta (vrt. entinen Neuvostoliitto). Paljonko se ehkä yhä hallussa pysynyt Sevastopolin laivastotukikohta mahtaa siinä tapauksessa enää kenenkään "vanjan" mieltä lämmittää?

      Krim-anastuksen "itäinen kokonaissaldo" näyttäisi siis siltä, että Venäjällä on nyt, paitsi entistä enemmän syytä pelätä kuluvan vuosisadan mittaan menettävänsä Siperian Kiinalle, myös entistä rajallisemmat mahdollisuudet torjua tällaista tulevaisuusvaihtoehtoa sen enempää omien kansalaistensa aineellista hyvinvointia kuin omien sotavoimiensa suorituskykyäkään nostamalla.

      – Mitähän Nato muuten olisi tuollaisella "pussimeren" rannikon laivastotukikohdalla edes tehnyt? Mihin tarkoitukseen se sitä olisi voinut ajatella käyttävänsä?

      Poista
  7. Pakko yhtyä Petrin ja Lahjattomuustutkimuslaitoksen kommentteihin. Vastentahtoisesti ymmärrän myös Matias K:n reaalipoliittisen argumentin venäläisesti näkökulmasta katsoen, vaikkakaan en täysin osta ajatusta, että Ukraina olisi ollut liittymässä NATO:on taikka että olisi ollut kiire. Prosessi kun on hidas edellyttäen yksimielisyyttä ja uskon jopa, että ei NATO:aan riemusta kiljuen olisi ollut valmis sitä jäseneksi ottamaan, osataan sitä reaalipolitiikkaa sielläkin.

    Sen haluaisin tietää, miten uhkaavana NATO:a oikeasti tiedusteluelimien ja yleisesikunnan piirissä pidetään. Uskon nimittäin, että siellä on niin fiksua ja ammattitaitoista porukkaa, että ryhmityksistä pystyttäisiin päättelemään ja välitöntä Barbarossaa ei ole tulossa. Toki tietynasteinen paranoija on noiden tahojen (suotava) ammattitauti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silläkin uhalla, että sorrun jankuttamaan tai että minut jopa leimataan Putinin kätyriksi, esitän vielä lyhyesti seuraavaa:

      1) Kun tuli näkyviin se, että Ukraina on liukumassa lännen etupiiriin (USA oli ja on Ukrainassa kovin aktiivinen myös) ja samalla Ukraina oli pikku hiljaa liukumassa myös Natoon, Venäjä näki, että on toimittava juuri nyt ja heti. Näin siitä huolimatta, että siirrolle tulee hintansa.

      Viivyttelemällä hinnasta tulisi nimittäin myöhemmin vain paljon korkeampi, koska silloin Ukraina olisi jo integroituneempi länteen ja Natoon ja poru ja vastatoimet olisivat vielä ankarammat.

      2) Vuorasopimus vuoteen 1942 ei merkitse mitään, jos näkymä on asemien menetys silloin. Mikään rationaalinen toimija ei voi tuudittautua siihen, että "eihän tässä vielä ole mitään tapahtunut", jos synkkä lopputulos pidemmän päälle on varma. On siis toimittava nyt.

      3) En ole sotilasstrategian(kaan) suuri guru, mutta arvelen, että ei Venäjä ensisijaisesti Naton suoraa hyökkäystä pelkää.

      Se pelkää sitä, että änkeämällä iholle ja tuomalla hyökkäys- ja varsinkin ohjuspuolustusohjuksensa muutaman minuutin päähän Pietarista tai Moskovasta Nato voisi eliminoida oleellisen osan Venäjän sotilaallisesta pelotteesta ja näin lisätä poliittista ja sotilaallista painostuspotentiaaliaan Venäjää kohtaan.

      Tämä uhka on torjuttava päättäväisesti ja ajoissa.

      Jos edellä sanottu tuntuu jotenkin vaikealta ymmärtää, menkää ja eliminoikaa kohtalainen osa USA:n tai Kiinan sotilaalliseta potentiaalista ja viekää ohjuksenne vaikka Kuubaan tai Vietnamiin. Ja katsokaa, miten käy.

      Arveletteko, että USA/ Kiina katsoo moista tumput suorina rauhallisesti sivusta?

      Mutta kuten sanottu, olen todennäköisesti liian yksinkertainen näin isoihin geopoliittisiin kuvioihin ;)

      Poista
    2. Et Sinä mikään Putinin kätyri ole vaan ihan perinteiseen paasikiven-kekkosen linjan kannattaja. Se linja kantoi pitkälle kun länsi oli käytännössä hylännyt meidät silloisen NL:n etupiiriin: säilyimen demokraattisena markkinatalousmaana. Itse en ole varma johtaako nykyinen länsilinja parempaan - vai ensi-iskun kohteeksi. Kohtaa taas harjoitellaan Venäjän läheisyydessä ilmavoimilla, ilman NATO:n turvatakuita.

      Poista
  8. Saksalaisen riippumattoman tutkimuslaitoksen mukaan vuonna 2015 haastatelluista Krimin asukkaista vain 2% olisi halunnut pysyä osana Ukrainaa, 2% ei osannut sanoa mielipidettään, 11% oli melko tyytyväisiä Venäjään kuulumisesta ja peräti 84% erittäin tyytyväisiä. Kiistatta ylivoimaisen murskaava enemmistö Krimin asukkaista haluaa kuulua Venäjään. Forbes-lehti toisessa tutkimuksessa päätyi vastaavaa tulokseen. Näistä kahdesta mielipidemittauksesta lännen media ei tietenkään halua kirjoittaa mitään.

    Summasummarum. EU:n on otettava lusikka kauniisti käteen ja tunnustettava reaaliteetit. Krimi on ja pysyy osana Venäjää. Jäkättäminen ei auta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten olen aikaisemmin kommentoinut,tuohon pitäisi löytää jokin kunniallinen tapa, joka säilyttää edes jollain tavoin kansainvälisen oikeuden viikunanlehden (rajoja ei muuteta sodalla -periaatteen).

      Poista
    2. V. 2014 Putin lähetti erikoisjoukkonsa Krimille ilman kansallisia tunnuksia; kansainvälisen sotalain mukaan nämä olisi parhaan tietoni mukaan saatu ampua paikan päälle vakoojina, ts. sotavankien kohtelua koskevat kansainväliset sopimukset eivät mitenkään suojele tällä tavoin toimivia joukkoja.

      Ukrainassa on nyttemmin pantu Venäjän laskuun toimimisesta syytteeseen silloinen puolustusvoimain komentaja, joka oli kieltänyt Ukrainan armeijan yksiköitä avaamasta tulta rajan yli tunkeutuneita, venäläisiksi tunnistettavissa olevia asemiehiä vastaan.

      Tilanteen ollessa kesken Putin kategorisesti kiisti lähettäneensä kyseiset asemiehet Krimille. Kun operaatio oli valmis, hän julkisesti palkitsi nämä erikoisjoukkonsa Krimin valtaamisesta.

      Tällainen toiminta oli Venäjän taholta räikeää ja piittaamatonta kansainvälisten velvoitteidensa pilkkanaan pitämistä. Matias K:n tässä keskustelussa käyttämää ilmausta siteeraten: "Se mitä joissakin kupongeissa lukee, ei tuossa tilanteessa enää paljon paina, kun kyse on suuremmista asioista." Tämän mukaan kansainväliset sopimukset ovat nyky-Venäjälle pelkkiä "kuponkeja", ja tämä juuri on se perustava suhtautumistapaero, joka on tuottanut Venäjään kohdistetun läntisen pakotepolitiikan: v. 2006 painetun WSOY:n Suomi–latina–suomi-sanakirjan (s. 616) mukaan yksi diplomatian perussääntöjä on, että pacta sunt servanda eli että sopimukset on pidettävä. Siinä eivät selittelyt auta.

      Heti tuoreeltaan, Krim-huuman velloessa maassa ylimmillään, muuan venäläisprofessori vertasi Krimin tapahtumia Itävallan Anschlussiin vm. 1938: tuolloin Hitler oli saanut aikaan kansallisen hurmion silloisen entisen Saksan–Itävallan välisen rajan molemmin puolin marssittamalla joukkonsa Itävallan puolelle ja panettamalla rajan kummallakin puolella toimeen Itävallan Saksaan liittymistä koskevan kansanäänestyksen, jossa kannatusprosentti oli muistaakseni luokkaa 99% liittymisen puolesta silloisen entisen Itävallan alueella ja 98% koko silloisen suur-Saksan rajojen sisällä. Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin mielialat olivat kuitenkin kovin toisenlaiset, ja samaa kyseinen – vähän myöhemmin tietysti virastaan pois potkittu – venäläisprofessori ennusti Krim-operaationkin pitkän aikavälin lopputulokseksi.

      Markus täällä ennustaa kuitenkin päinvastaista tulosta. Itse en ota ennustaakseni nyt mitään, vaan tyydyn vain toteamaan: "Aika näyttää."

      Poista
    3. Kupongeista" nyt sen verran vielä, tottakai olisi hyvä, että niitä noudatettaisiin. Ja monesti niitä pitkään noudatetaankin. Hyvä niin.

      Mutta aina kun jokin sopimus on ristiriidassa jonkin ison tai sellaiseksi itsensä kuvittelevan tahon riittävän suuren kansallisen edun kanssa ("national interest"), sopimus häviää: Venäjä meni Krimille, USA meni Irakin öljykentille ja ties minne ilman mitään kansainvälistä mandaattia ja jopa Saksa heitti itse EU:n perussopimuksiin vaatimansa ehdottoman beilauskiellon yli laidan heti, kun sen omat pankit piti pelastaa.

      Väärin suhteessa sopimuksiin Venäjä teki, kun se Krimille meni. Mutta ainakin näin jälkikäteen näyttäisi olevan täysin selvää, että juuri noinhan sen oli rationaalista tehdä.

      Jotta ei mene liian vakavaksi, loppuun kevennys: "Realpolitik, sanoi ryssä kun Naton näki."

      Poista
    4. Tässä Petrin ja Matias K:n väittelyssä kiteytyy hyvin vuosisatainen vaihtelu realipolitiikan ja kansainvälisen oikeuden välillä. Selvää on, että lyhyellä välillä reaalipolitiikka voittaa. Miten käy pitkällä aikavälillä näyttää todelakin aika. Sellaisen säännön olen näkevinäni, että kun valtio tai jokin yhteiskuntaryhmä valtaa itselleen uusia resursseja, laeista ja säännöistä ei piitata. Kun saavutettu asema on sitten saavutettu, aletaan huutaa oikeusjärjestyksen perään legitimoimaan nuo saavutukset. Tätä jatkuu kunnes nousee uusi...

      Itse pidän tärkeänä, että Suomi toimii tässä miinakentässä äärimmäisen varovaisesti, mutta samalla päättäväisesti (itsenäisyyden säilyttämiseksi).

      Poista
    5. "...kun valtio tai jokin yhteiskuntaryhmä valtaa itselleen uusia resursseja, laeista ja säännöistä ei piitata. Kun saavutettu asema on sitten saavutettu, aletaan huutaa oikeusjärjestyksen perään legitimoimaan nuo saavutukset. "

      Erinomainen synteesi Hegelin hengessä tämä.

      Sitä vain vielä jäin miettimään, että onko toinen tilanne, jossa säännöt lentävät romukoppaan, se, kun jonkin valtion perinteinen asema alkaa olla uhattuna?

      USA/ Trump kouristelee ja rikkoo pelisääntöjä Kiinan mahdin vääjäämättä koko ajan kasvaessa. Venäjä/ Putin koki, että nyt menevät kasvot, liikumavara ja viimeisetkin siemenperunat, jos länsi ja Nato kaappaavat Krimin/ Ukrainan, Saksa/ Merkel kauhistui, että herra jumala, nyt kaatuvat Saksan pankit!

      - Se, mitä eri "kupongeissa" lukee, ei tule hädän hetkellä ensimmäiseksi mieleen?

      Poista
    6. "onko toinen tilanne, jossa säännöt lentävät romukoppaan, se, kun jonkin valtion perinteinen asema alkaa olla uhattuna?"

      Onpa hyvinkin. Säännöt toimivat parhaiten maailmassa, jossa saallistajat ovat kylläisiä ja vahvoja eikä nälkäisiä ja lähes yhtä vahvoja haastajia ole noussut. Ikävä kyllä se on ns epävakaa tasapainotila. USA:n, Venäjän ja Kiinan kolmijalka on juuri tuollainen.

      Me pienet maat kannatamme parhan kykymme mukaan tasapainoa.

      Poista
    7. Konsensusta pukkaa nyt siitä, että Krim-asiassa Venäjä petti sitoumuksensa ja rikkoi kansainvälistä oikeutta. Olennaisena erona muihin esille otettuihin tapauksiin (Saksan Merkel & Kreikan lainat, USA:n GWB & Irak, USA:n Trump & Kiina) on Venäjän pyrkimys muuttaa kansainvälisesti tunnustettuja valtionrajoja väkivalloin. Toisena erona on Venäjän joutuminen kansainvälisten (läntisten) pakotteiden kohteeksi. Tässä näkyy selvä asiayhteys: juuri väkivaltaisen rajansiirron yrittäjänä (eikä "toiseutensa" takia) Venäjä joutui läntisten talouspakotteiden kohteeksi.

      Toinen asia: Venäjän motiivi Krim-menettelylleen. Siltä osin minulla ei ole jo sanottuun paljoa lisättävää: epäilemättä pyrittiin hankkimaan itselle etua ja/tai torjumaan uhkia. Niinhän ne muutkin tekevät – maa-alueita kuitenkaan anastamatta (poikkeuksena tästä Kiinan toiminta eräillä Etelä-Kiinan meren saarilla ETYJ-alueen ulkopuolella).

      Kolmas: läntinen pakotelogiikka. Sen kannalta Venäjän motiivit ovat aivan toissijaisia, jopa merkityksettömiä. EU tuskin voisi nyt toimia toisin: Krimin väkivaltaisen anneksoinnin onnistuminen olisi sellainen ennakkotapaus, jollaiseen myöntymiseen Euroopalla ei kerta kaikkiaan näytä olevan varaa. Rajoja on kunnioitettava ihan vain siitä syystä, että niiden kunnioittaminen estää sotien syttymisen. Vain yhteisestä sopimuksesta niitä voidaan muuttaa. Muutenhan Euroopan tulevaisuuden malliksi voisi osoittautua vaikka entisen Jugoslavian hajoamissotien historia. – USA puolestaan on Ukrainan ydinaseriisuntasopimuksessa ottanut vielä aivan erityisellä tavalla taatakseen Ukrainan rajat, eikä sillä geopoliittisen sopimusosapuoliuskottavuutensa nimissä ole varaa jättää tätä sitoumustaan pelkäksi kuolleeksi kirjaimeksi.

      Neljäs: Venäjän toimien väitetty voimapoliittinen rationaalisuus. Tältä osin en ole onnistunut mistään käytetystä puheenvuorosta löytämään mitään konkreettista etua, jonka Venäjä olisi Krimillä (tai itä-Ukrainassa) saavuttanut: valtausta ei ole kansainvälisesti tunnustettu, ja Sevastopolkin olisi ilmankin pysynyt Venäjän hallussa ainakin vuoteen 2042 asti. Hinta taas on ollut kova: talouspakotteita lätkäisty, lisätty ja toistuvasti uusittu – sitä paitsi kansainväliset investoinnit Venäjälle ovat romahtaneet, Venäjän talouskehitys ja sotavarustelu hidastunut, valtiollisen hajaantumiskehityksen uhka pikemminkin lisääntynyt kuin vähentynyt...

      Jos tuota valtauspolitiikkaa tarkastellaankin Venäjän nykyjohdon aseman turvaamisen kannalta, niin kuva muuttuu: Krim-tapahtumien myötä Putinin kotimainen suosio nousi uusiin korkeuksiin ja lisääntynyt länsi-vastakkaisuus antoi uskottavuutta viholliskuvalle. Sitä voi käyttää länsimaistyyppiseen demokratiaan siirtymisen vastustamiseen. Täällähän vaalit usein johtavat vallankäyttäjien vaihtumiseen eikä vain näiden aseman legitimoitumiseen taas muutamiksi vuosiksi eteenpäin. Myönnettäkoon, että tässä suhteessa Krim-toimissa voisi rationaalisuutta nähdäkin.

      Viides kysymys: Suomen omat politiikkavaihtoehdot. Meillä on siis nyt itänaapuri, jonka suunnasta maahamme kohdistuvan sotilaallisen ensi-iskun mahdollisuutta on tälläkin palstalla väläytetty. EU-jäsenyys on alusta alkaen ollut maallemme myös turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Nato-jäsenyyteen etsiytyminen "hyvän sään aikana" olisi voinut olla vielä parempi – joko EU-jäsenyyden ohella (Baltian malli) tai vaikka ilmankin (Norjan malli) – mutta se juna meni jo. Nyt on pelattava niillä korteilla, jotka meillä on. Suomen kannalta tuskin voinee kuvitella mitään tyhmempää siirtoa kuin se, että Krim-pakotteista luopumista tai tinkimistä kannattamalla vähennettäisiin Venäjän riskiä joutua mahdollisen Suomeen kohdistetun sotilaallisen aggressionsa myötä täyteen läntiseen kauppasaartoon. Venäjän kansat sellaisen saarron varmaan kestäisivät, Venäjän valtiollisen yhtenäisyyden säilyminen olisi olennaisesti uhanalaisempaa, Putinin hallinnon pysyvyys jo aivan veitsenterällä – ja sitä riskiähän siellä ei tahdota ottaa.

      Loppukevennys: "'Realpolitik', sanoi finski, kun ryssän näki."

      Poista
    8. Petrin kommentti on kaunopuheinen ylistys sääntömääräiselle järjestelmälle. Se pitäisi vain myydä Venäjän johdolle, joka noudattaa toisenlaista, Matias K:n logiikkaa. Meidän pitäisi välttää projisoimasta omaa logiikkaamme ja toiveitamme Venäjään. Sen sijaan keskustelua sen kanssa pitää jatkaa, silloin voidaan joskus saada toinen jopa ymmärtämään.

      Poista
    9. "Viides kysymys: Suomen omat politiikkavaihtoehdot. Meillä on siis nyt itänaapuri, jonka suunnasta maahamme kohdistuvan sotilaallisen ensi-iskun mahdollisuutta on tälläkin palstalla väläytetty. EU-jäsenyys on alusta alkaen ollut maallemme myös turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Nato-jäsenyyteen etsiytyminen "hyvän sään aikana" olisi voinut olla vielä parempi – joko EU-jäsenyyden ohella (Baltian malli) tai vaikka ilmankin (Norjan malli) – mutta se juna meni jo." 

      Tästä keskusteltiin joku blogi sitten (10.4.). En malta olla muokaten toistamatta silloista kommenttiani (klo 18.38):

      Entäs sitten kova turvallisuus eli NATO. En osaa sanoa, koska ei ole tarvittavia tietoja. Toisaalta NATO on ainoa paikka, josta saa sitovia turvallisuustakuita (5 artikla), mutta pitävätkö ne tiukan paikan tullen - varsinkin Trumpin kaudella - ja sitten ne viimeistään tekevät meistä ensi-iskun kohteeksi Venäjän silmissä. Olisiko siis viisainta pysytellä puolueettomana/liittoutumattomana, onnistuisiko se myös kriisin aikana (vrt Talvisota). Suurin ongelma tuossa pohdinnassa on se, että emme pohjimmaltaan tiedä mitään Venäjän ylimmän valtiojohdon todellisesta tahtotilasta, ainakin päätös Krimistä tehtiin pienessä piirissä ja on koettu yllättävänä.

      Vaarallisimpana nykypolitiikassa pidän sitä, että harjoitellaan Suomen alueella jenkkien kanssa omaamatta kuitenkaan turvallisuustakuita pahan paikan tullen. Suomen kannalta paras olisi, että syntyisi itsenäinen eurooppalainen puolustus Saksan ja Ranskan johdolla: se olisi riittävän heikko ollakseen Venäjälle uhka, mutta riittävän vahva pelottaakseen sitä hyökkäämästä.

      Juuri viimeksi mainitusta äänestetään nyt.

      Poista
    10. Muistettakoon, että vuonna 1914 kaikilla oli hyvät turvallisuustakuut.

      Poista
    11. Juuri älyttömien turvatakuiden jakelu ajoi mekanismiin joka laukaisi elokuun 1914 tykit laulamaan. Kun kuulen sanan turvatakuut haistan verta nenässäni.

      Poista
    12. "Juuri älyttömien turvatakuiden jakelu ajoi mekanismiin joka laukaisi elokuun 1914 tykit laulamaan"; Britannian plus Ranskan turvatakuut Puolalle vm. 1939 aloittivat puolestaan toisen maailmansodan, ja Ukrainan ydinaseriisunnan yhteydessä maalle annetut turvatakuut synnyttivät nykyisen lännen–Venäjän-kriisin – jos sen niin tahtoo nähdä.

      Vaihtoehtohistoriassa Venäjä sen sijaan olisi kaikessa rauhassa saanut käydä panslavistisen valloitussotansa Itävalta-Unkaria vastaan, Hitler ja Stalin olisivat voineet muina miehinä jakaa keskenään väli-Euroopan maat (Suomea myöten) ja nyt Putin olisi voinut astella "kuivin jaloin" uljaaseen uuteen panvenäläiseen tulevaisuuteen omien epäkonventionaalisten Ukraina-kaappausoperaatioidensa sulat hatussaan ja mahdolliset jatko-operaatiot valmisteilla.

      Eihän edes ydinasepelote riitä estämään hyökkäystä, jos hyökkääjä elää jonkinlaisessa vaihtoehtotodellisuudessa tai on itsetuhoinen.

      Mitä Suomen turvallisuuspoliittisiin vaihtoehtoihin tulee, niin kaikessa päätöksenteossa on kuitenkin pakko lähteä siitä, että muutkin osapuolet elävät tässä todellisuudessa eivätkä ole itsetuhoisia; muuten ei voida asettaa vaihtoehtoja oikein minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen.

      Siinä mielessä vaihtoehtojen paremmuusvertailun lähtökohtana voi pitää tietynlaista peliteoreettista ideaa: järkeviä siirtoja ovat ne, jotka todennäköisesti parantavat pelaajan kokonaisasemaa siirtoa edeltävään tilanteeseen verrattuna. Todennäköisyyslaskennan näkökulmasta asetelma pelkistyy odotusarvon ideaan: kunkin mahdollisesti saavutettavissa olevan edun arvo kerrotaan sen saavuttamisen todennäköisyydellä, nämä tulot lasketaan yhteen ja näin saadusta summasta vähennetään se summa, joka saadaan laskemalla kunkin mahdollisesti kärsittäväksi tulevan vahingon arvo kerrottuna sen toteutumisen todennäköisyydellä. Jos saatu erotus on positiivinen, niin kyseistä siirtoa on pidettävä omalle puolelle kannattavana, jos taas negatiivinen, niin kyseinen siirto näyttäytyy huonona ja siksi vältettävänä.

      Näin lähestyen nykyisenlaisia läntisten voimien ja suomalaisten omalla alueellamme toimeenpantavia yhteisharjoituksia voi pitää hyvinkin järkevinä: nehän lisäävät Venäjän epävarmuutta siitä, mitä Suomeen hyökkäämisestä seuraisi. Sellaisessa tilanteessa hyökkäämällä mahdollisesti saavutettavissa olevia etuja ei voi pitää kovinkaan suurina eikä varsinkaan todennäköisinä eikä mahdollisia vahinkoja kovinkaan pieninä eikä välttämättä epätodennäköisinä.

      Tällaista logiikkaa Stalinkin näyttäisi noudattaneen: jo pelkkä mahdollisuus länsimaisten apujoukkojen tulemisesta Suomen puolustusta tukemaan talvisodan pitkityttyä riitti Terijoen hallituksen hyllyttämiseen ja rauhantekoon Helsingin hallituksen kanssa.

      "Venäjä ei ole itsetuhoinen", sanoi Sergei Ivanov. Hänet tosin sitten pikapuoliin alennettiinkin, mahdollisesti valtiosalaisuuden paljastajana. Putin ehkä arvioi, että olisi Venäjän etujen mukaista, ettei länsi voisi varmasti tietää, onko se itsetuhoinen vai ei. Mitä vähemmän tiedetään, sitä vähempään ryhdytään.

      Poista
    13. Kyllä turvatakuiden merkitys on siinä muodostavatko ne uskottavan ennaltaehkäisyn vai syyn ennaltaehkäisevään iskuun. Uskottavuuteen vaikuttaa uskoko vastapuoli niitä noudatettavan vai tiukan paikan tullen luistettavan. Fakta kuitenkin on, että koko kylmän sodan NL ei pannut NATO:a koetukselle, vaikkakin aina spekuloitiin, onko kukaan USA: presidentti loppupeleissä valmis aloittamaan ydinsodan Euroopan vuoksi. Trumpin valinta lisäsi tätä kysymystä.

      Toinen lähestymiskulma on itsenäinen, uskottava puolustus. Sitä vaikeuttaa asejärjestelmien hinta, mutta vastaavasti helpottaa se, että tuolaiseen maahan tapahtuvan hyökkäyksen hinta ei vastaa arvioitavia hyötyjä, jos puolueettomuuteen uskotaan.

      Poista
    14. "Näin lähestyen nykyisenlaisia läntisten voimien ja suomalaisten omalla alueellamme toimeenpantavia yhteisharjoituksia voi pitää hyvinkin järkevinä: nehän lisäävät Venäjän epävarmuutta siitä, mitä Suomeen hyökkäämisestä seuraisi."

      Tästä olen eri mieltä harjoittelu ilman turvatakuita lisää epäluuloa, että sodan tullen liittoudutaan ja siten lisää ennaltaehkäisevän iskun mahdollisuutta. Siksi vaihtoehdot ovat liittoutuminen tai uskottava puolueettomuus.

      Poista
    15. Erimielisyys on oikein käytettynä aivan mainio asia: aidon keskustelun mahdollistaja.

      Keskustelun etenemiseksi olisi tarpeen ymmärtää toisensa lähtökohtakannat. Siinä tarkoituksessa luotaan nyt edellä sanottua:

      Anonyymi: "[H]arjoittelu ilman turvatakuita lisää epäluuloa, että sodan tullen liittoudutaan ja siten lisää ennaltaehkäisevän iskun mahdollisuutta. Siksi vaihtoehdot ovat liittoutuminen tai uskottava puolueettomuus."

      Totta kai tuollainen harjoittelu lisää arvioitua todennäköisyyttä, että Venäjän hyökätessä Suomeen saisimme nopeaa ja tehokasta länsiapua, jolloin toimisimme osana läntistä sotilasliittoa (onhan meillä aivan julkilausuttuna tavoitteenakin Nato-yhteensopivuus) ja mahdollisesti myös hakisimme ja saisimme sen virallisenkin jäsenyyden. Aiemmin esittämässäni analyysissä tällainen mahdollisuus merkitsisi sitä, että rationaalisen Venäjän ei kannattaisi hyökätä Suomeen, koska kokonaistilanne sen kannalta tällaisen hyökkäyksen johdosta todennäköisesti pikemminkin huononisi kuin paranisi.

      Anonyymi kuitenkin arvelee Venäjän taholta jonkinlaisen "ennaltaehkäisevän iskun" meitä nyt uhkaavan. Tätä en oikein ymmärrä:

      Ennaltaehkäiseväksi iskuksi olen oppinut mieltämään sellaisen toiminnan, jota esim. Israel on käyttänyt ottaessaan muiden valtioiden jo päättämässä sodassa aloitteen iskemällä vihollisvaltojen hyökkäykseen koottuja sotavoimia vastaan ennen kuin ne ehtivät käynnistää oman hyökkäyksensä. Näin ennaltaehkäistiin se, että vihollinen voisi käydä sellaista sotaa, jota oli suunnitellut käyvänsä.

      Mitä vastaan ja miten Venäjä nyt voisi tuon "ennaltaehkäisevän iskunsa" suunnata, mitä se sillä yrittäisi ennaltaehkäistä, ja millä tavalla tällainen isku voisi todennäköisesti edistää sillä tavoitellun ennaltaehkäisyvaikutuksen toteutumista?

      Siksi toisekseen emme ole EU-maana puolueettomia (paitsi korkeintaan aivan epäuskottavasti "puolueettomia"): olemmehan EU:n yhteisten päätösten takana, myös Venäjä-pakotteissa. Ovatko siis joko välitön Nato-liittoutuminen tai välitön EU-ero nyt Anonyymin mielestä ainoat vaihtoehtomme?

      Uskottavan puolustuksen tarpeellisuudesta sinänsä lienemme Anonyymin kanssa samaa mieltä, mutta minusta "itsenäinen uskottava puolustus" on jotenkin sisäisesti jännitteinen käsite hieman samaan tapaan kuin "halpahintainen uskottava puolustus": mitä enemmän ja paremmin voimme mahdollisissa sotilaallisissa kriiseissämme apua saada ja vastaanottaa, sitä uskottavampi puolustuksemme on (kuten talvisodan loppuvaiheessakin puolustuksemme uskottavuus Stalinin silmissä koheni kummasti, kun tuli tietoon, että länsivallat suunnittelivat sotilasapua Suomelle).

      Anonyymi: "[Itsenäistä, uskottavaa puolustusta] vaikeuttaa asejärjestelmien hinta, mutta vastaavasti helpottaa se, että tuolaiseen maahan tapahtuvan hyökkäyksen hinta ei vastaa arvioitavia hyötyjä, jos puolueettomuuteen uskotaan."

      Tulen mielelläni oikaistuksi, jos olen käsittänyt väärin, mutta ensi näkemältä tämä analyysi kuitenkin vaikuttaisi lähtevän siitä oletuksesta, että Venäjän geopoliittinen asennoituminen olisi olennaisesti puolustuksellinen ("ellei mikään uhkaa meitä Suomesta eikä Suomen kautta, meillä ei ole mitään syytä hyökätä Suomeen eikä Suomen kauttakaan"). Tällainen mahdollinen oletus olisi minusta vaarallisen naiivi (Mannerheim olisi muistaakseni tahtonut osallistua talvisodan alla Neuvostoliiton kanssa käytyihin neuvotteluihin, koska entisenä tsaarinupseerina katsoi ymmärtävänsä suurvaltaosapuolen ajattelutavan, mitä siis hänen mielestään tuolloisten, maamme puolueettomuutta itänaapurille vakuuttaneiden, poliittisten päättäjiemme oli ilmeisen vaikea ymmärtää). Ehkä kuitenkaan en vain vielä ole käsittänyt kirjoittajan tarkoitusta oikein.

      Poista
    16. Petri: "Totta kai tuollainen harjoittelu lisää arvioitua todennäköisyyttä, että Venäjän hyökätessä Suomeen saisimme nopeaa ja tehokasta länsiapua"

      Tässä on ehkä näkemystemme ero. NATO on monessa yhteydessä korostanut, että sen V artiklan turvatakuut koskevat vain sen jäseniä. Niinpä harjoittelu ilman jäsenyyttä lisää vain riskiä, että Venäjä arvioi meidän sen ja NATO:n välisessä konfliktissa tukevan jälkimmäistä ja luovuttavan aluemme sen käyttöön. Tuo puolestaan lisää minusta riskiä siihen, että Venäjä tilanteessa, jossa se arvelee tuollaisen aseellisen konfliktin olevan väistämätön - esimerkiksi Baltiassa - ottaa alueemme "ennalta-ehkäisevästi" ts ensi-iskuna haltuunsa. Se on sille sitäkin turvallisempaa, koska meillä ei ole turvatakuita, jotka pakottavat NATO:n reagoimaan - muuten kuin sanallisen valittelun tasolla.

      Siksi näen Suomen ainoina vaihtoehtoina NATO-jäsenyyden taikka puolueettomuuden/liitoutumattomuuden yhtyneenä uskottavaan puolustukseen, joka nostaa Venäjän hinnan ottaa tuollainen "takamaa" haltuunsa liian korkeaksi, joukot kun kannattaa suunnata painopistesuuntiin. Tuossa on kaksi ongelmaa: jo viitttamaani asejärjestelmien hinta sekä "yliuskottavan" puolustuksen välttäminen, ts niin tehokkaan, että se on murskattava joukkotuhoasein.

      Sinällään uskon, että nyky-Venäjän intressit Suomen suunnassa ovat puolustuksellisia ja mahdolliset aseelliset uhat liittyvät lännen ja Venäjän laajempaan konfliktiin. Putinin Venäjä ei levitä mitään maailmanvallankumousta enkä usko Suomen olevan mikään Venäjän imperiumin kadonnut kruununjalokivi. 

      Poista
    17. Yhä mielenkiintoisempaa keskustelua...

      Anonyymi: "NATO on monessa yhteydessä korostanut, että sen V artiklan turvatakuut koskevat vain sen jäseniä. Niinpä harjoittelu ilman jäsenyyttä lisää vain riskiä, että Venäjä arvioi meidän sen ja NATO:n välisessä konfliktissa tukevan jälkimmäistä ja luovuttavan aluemme sen käyttöön."

      En ole väittänyt, että meillä Naton ulkopuolella olisi sen V artiklan antamat turvatakuut; sen sijaan olen sillä kannalla, että Nato-maiden ja Suomen yhteisharjoitukset maamme alueella signaloivat Naton intressejä maamme itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden turvaamiseen osana V artiklansa mukaisia, jäsenistönsä keskinäisiä turvatakuita Baltiassa.

      Anonyymi näkee nuo harjoitukset pelkästään riskinä, koska Baltia-valtaukseen valmistautuvan Venäjän olisi näissä oloissa hyökättävä Suomeenkin. Baltia-yhteyttä en kiistä: epäilemättä Nato-yhteisharjoituksemme mutkistavat Venäjän Baltia-valloitussuunnittelua. Kiistän sen sijaan sen skenaarion, että Nato olisi niin tyhmä tallukas (tai että oletettu rationaalinen Venäjä voisi erehtyä pitämään Natoa niin tyhmänä tallukkaana), että, Venäjän pyrkiessä Suomeen hyökkäämällä viemään Baltialta tehokkaan Nato-puolustuksen, Nato saisi aikaan pelkän "sanallisen valittelun": Suomen tukeminen puolustussodassa olisi tuolloin juuri Baltian puolustettavuuden ylläpitämiseksi Nato-prioriteetti. EU-Suomeen suunnatun operaation onnistuttua Nato-Baltia olisi Venäjän tähtäimessä. Siksi Suomen välitön puolustaminen olisi Natolle Baltian "ennaltaehkäisevää puolustamista".

      Yhteinen EU-jäsenyys velvoittaa Suomea Baltian maiden turvallisuuden tukemiseen. EU-maa ei ole puolueeton: EU-maa on kaikkien EU-maiden puolella mitä hyvänsä ulkopuolista hyökkääjää vastaan.

      Anonyymi: "Tuo puolestaan lisää minusta riskiä siihen, että Venäjä tilanteessa, jossa se arvelee tuollaisen aseellisen konfliktin olevan väistämätön - esimerkiksi Baltiassa - ottaa alueemme 'ennalta-ehkäisevästi' ts ensi-iskuna haltuunsa."

      No, eipä Anonyymi näy nykypuolustustamme kovinkaan uskottavana pitävän: maamme alueen haltuunotto on hänestä Venäjälle pelkän yhden "ennaltaehkäisevän iskun" asia! Noin pessimistinen en itse ole, mutta edellispuheenvuoron luettuani ajattelen yhä vahvemmin, että puolustuskykymme uskottavuutta kannattaa kaikella muotoa kasvattaa myös Nato-yhteyksiämme parantamalla. Näin Anonyymin olettama Venäjän hinku maahamme kohdistuviin "ennaltaehkäiseviin" valloitusoperaatioihinkin pysyy paremmin aisoissa: se ei voi etukäteen tietää, keitä kaikkia täällä olisi vastassa tuollaista valtausta yritettäessä; onhan harjoitusten tarkoituksena yleensä tositilanteisiin varautuminen.

      Nato-jäsenyyttä en nykytilanteessakaan vastusta: kyllähän ne V artiklan turvatakuut minustakin tilannettamme selkeyttäisivät ja voisivat itänaapurimme Baltia-nälkääkin hillitä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä sekin, että kylmän sodan aikana Natolla ja Ruotsilla oli saadun tiedon mukaan "kassakaappisopimus": mahdollisen neuvostohyökkäyksen ensi päivästä asti Ruotsia pidettäisiin Nato-maana. Nythän Suomi on Ruotsin ohella Naton "erityisrauhankumppanimaa" eli niin läheisissä keskinäissuhteissa kuin täyttä jäsenyyttä vailla oleva maa ylipäänsä pystyy olemaan. Mahdollisista uusista "kassakaappisopimuksista" on nyt tietysti paha mennä mitään sanomaan – Kremlissäkään. Tämä lisää siellä hyökkäyssuunnittelussa huomioon otettavia riskejä, mitä pidän maamme turvallisuuden kannalta puhtaasti myönteisenä asiana.

      Anonyymi: "... 'yliuskottavan' puolustuksen välttäminen, ts niin tehokkaan, että se on murskattava joukkotuhoasein.
      Sinällään uskon, että nyky-Venäjän intressit Suomen suunnassa ovat puolustuksellisia..."

      "Puolustukselliset intressit" voisivat siis Anonyymin mielestä edellyttää alueemme haltuunottoa tai Suomeen kohdistettavaa joukkotuhoaseiskuakin?? Olisivatko ne nyky-Venäjän Suomen suunnassa oletetusti olemattomat "hyökkäykselliset intressit" sitten voineet ilmetä tätä pahemminkin? Miten?

      Poista
    18. Petri: "sen sijaan olen sillä kannalla, että Nato-maiden ja Suomen yhteisharjoitukset maamme alueella signaloivat Naton intressejä maamme itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden turvaamiseen osana V artiklansa mukaisia, jäsenistönsä keskinäisiä turvatakuita Baltiassa ... Venäjän pyrkiessä Suomeen hyökkäämällä viemään Baltialta tehokkaan Nato-puolustuksen, Nato saisi aikaan pelkän "sanallisen valittelun": Suomen tukeminen puolustussodassa olisi tuolloin juuri Baltian puolustettavuuden ylläpitämiseksi Nato-prioriteetti."

      Tähän kiteytyy näkemyseromme: minusta harjoittelu ilman NATO-jäsenyyttä lisää riskiä, koska NATO on SITOUTUNUT puolustamaan VAIN jäseniään. En konfliktitilanteessa halua jättäytyä sen hyväntahtoisuuden tai järkevyyden varraan.

      EU ehkä destää meiltä täyden puolueettomuuden, mutta ei sotilaallista liittoutumattomuutta. Lisäksi voisimme erikseen vakuuttaa Venäjän johdolle tuota.

      Puolustuksen uskottavuuden osalta uskon, että voimme liittoutumattomana vakuuttaa Venäjän johdon siitä, että voimme nostaa hyökkäyksen hinnan niin korkeaksi, ettei sitä liitoutumattomasta takamaasta kannata maksaa. Yhtenä aitona ongelmana pidän sitä, että Venäjä kehittää ammattiarmeijan nopeaa reagointikykyä, johon meidän asevelvollisuusarmeijamme on vaikea keksiä vastaus; talvisotahype hämää.

       Puolustuksellisilla intresseillä tarkoitan sitä, että en usko Venäjän tavoittelevan Suomea sinällään "kruununjalokivenä", mutta haluavan aseellisessa konfliktitilanteessa estää alueemme käytön sitä vastaan - taikka jopa käyttää aluettamme Baltian "saartamiseen": ilmatorjuntaohjukset Suomen etelärannikolla tai Ahvenanmaalla estävän Baltian huollon ja puolustamisen ja saavat sen tippumaan Venäjän syliin kuin kypsän omenan - ilman suoraa voimankäyttöä siellä oleviin joukkohin, mikä aiheutttaisi V artiklan laukeamisen. Tuota tiivistetysti pelkään.

      Poista
    19. Jos ajatellaan Anonyymin tavalla "Venäjän – – haluavan aseellisessa konfliktitilanteessa – – jopa käyttää aluettamme Baltian 'saartamiseen': ilmatorjuntaohjukset Suomen etelärannikolla tai Ahvenanmaalla", niin minun on todella vaikea nähdä, miten voitaisiin järkevästi kiistää se käsitykseni, että paras keinomme tämän ehkäisemiseksi (varsinaisen Nato-jäsenyyshakemisen "pehmeämpänä" vaihtoehtona) on ylläpitää mahdollisimman uskottavan oman puolustuskykymme ohella läheisiä Nato-erityisrauhankumppanuussuhteita isäntämaasopimuksineen ja Suomen alueella toteutettavine yhteisharjoituksineen. Tällöin sekä oma että Naton puolustuskyky ovat jarruttamassa Venäjän sanotunlaisten halujen toteuttamispyrkimyksiä.

      Tämä ei tietenkään tarkoita mitään "Naton hyväntahtoisuuden tai järkevyyden varaan jättäytymistä" vaan yhteisten intressien tunnustamista: Suomi tahtoo ennen muuta säilyttää itsenäisyytensä ja alueellisen loukkaamattomuutensa, Nato taas kykynsä vastata velvoitteisiinsa Baltian puolustamiseksi. Venäjän sanotunlaisen halun toteutumisen estäminen on siis kummankin osapuolen intressissä, jos kohta osittain eri syistä.

      Olennaista tässä ei nähdäkseni ole sekään, miten suuriksi Venäjän mainitunlaiset halut nyt tai tulevaisuudessa arvioidaan, vaan se, että yhteisharjoituksilla joka tapauksessa korotetaan sellaisten toteutuskynnystä: Venäjä ei voi järkevästi luottaa sellaiseen ajatukseen, että nopeasti iskemällä sillä voisi olla todellinen mahdollisuus päästä ensin Suomea valloittamaan ja sitten Anonyymin kaavailemalla tavalla "kaikessa rauhassa" Baltiaa saartamaan. Sen sijaan se joutuu varautumaan siihen, että Naton sotilaallinen voima olisi sitä vastassa jo sen yrittäessä Suomen tai sen osa-alueiden valtausta. Näin Nato-pelote tukee oman puolustuksemme potentiaaliselle hyökkääjälle tuottamaa pelotetta, ja viimeistäänkin tämä laajennettu pelote toivottavasti riittää ennaltaehkäisemään koko hyökkäyksen.

      Turvallisuus- ja puolustuspolitiikkahan on parhaimmillaan juuri silloin, kun se näyttää tekevän itsensä tarpeettomaksi (koska mitään hyökkäystä ei käydä yrittämäänkään).

      Poista
    20. "miten voitaisiin järkevästi kiistää se käsitykseni, että paras keinomme tämän ehkäisemiseksi (varsinaisen Nato-jäsenyyshakemisen "pehmeämpänä" vaihtoehtona) on ylläpitää mahdollisimman uskottavan oman puolustuskykymme ohella läheisiä Nato-erityisrauhankumppanuussuhteita isäntämaasopimuksineen ja Suomen alueella toteutettavine yhteisharjoituksineen." 

      Siksi, että tuo harjoittelu ei VELVOITA NATO:a tilanteen kiristyessä auttamaan meitä. Uskon nimittäin, että suhteiden jännyttyessä NATO pyrkii välttämään tilanteen kiristämistä tuollaisilla provokatiivisilla eleillä; palovakuutusta ei voi ottaa (enää) talon palaessa.

      "Venäjä ei voi järkevästi luottaa sellaiseen ajatukseen, että nopeasti iskemällä sillä voisi olla todellinen mahdollisuus päästä ensin Suomea valloittamaan"

      Juuri noin se voi perustellusti luottaa: iskemällä ennenkun jäsenyys- tai apuhakemuksia on ehditty tehdä taikka apua saatu, se voi saada sotilaallisen yliotteen ts sivustavarmistuksen, joka mahdollistaa Baltian vähempiriskisen epäsuoran saarron.

      Viimeisestä kpl:sta on täysin samaa mieltä: minun välineeni siihen vaan ovat kuten olen moneen kertaa todennut NATO-jäsenyys taikka liittoutumattomuus ja oma uskottava puolustus, ei puolittainen, Venäjää provosoiva "flirtailu" NATO:n tai USA:n kanssa. Toki toivoisin, mutten usko, että kansainvälinen sopimusjärjestelmä saataisiin kuntoon.

      Poista
    21. Tällä hetkellä kansainvälinen sopimusjärjestelmä toimii mm. siten, että Venäjään on kohdistettu talouspakotteita sen oikeudettoman Krim-valtauksen ja -miehityksen takia. Ei siis ole nähdäkseni asianmukaista pitää vallitsevaa sopimusjärjestelmää pelkkänä utopiana, vaan sillä on myös kovan realiteetin piirteitä: sen rikkurit eivät pääse kuin koira veräjästä.

      Pääkysymyksenä tässä nyt näyttäisi kuitenkin olevan erilainen käsityksemme länsiliittoutumisen asteista ja vaikutuksista: Anonyymi on täällä toistuvasti signaloinut "kaikki tai ei mitään" -kantaa, jonka mukaan Natosta ei olisi mitään turvallisuus- ja puolustuspoliittista hyötyä paitsi jäsenilleen – muille Nato-suhteista koituisi pelkkää haittaa.

      Tämä näkemys vaikuttaa syvään juurtuneelta, mutta toistaiseksi en ole huomannut sille esitetyn muuta perustetta kuin että ne Naton peruskirjan V artiklan turvallisuustakuut koskevat vain Naton jäsenmaita. Tästähän ei ole mitään erimielisyyttä, joten asian toistelu ei vie keskustelua eteenpäin. Anonyymiltä vaikuttaisi kuitenkin jääneen huomaamatta se, että hän tuskin sentään on ainoa ihminen, jolle on mieleen juolahtanut, että Venäjä voisi haluta saartaa Baltiaa Suomen alueelta käsin – ja että Natolla siksi on tarve pyrkiä estämään tällaisen asiaintilan syntyminen.

      Miksi Suomen Naton kanssa solmimaa isäntämaasopimusta ja alueellamme järjestettyjä yhteisharjoituksia ei voitaisi käsittää juuri tästä näkökulmasta: että Suomen alueelta käsin tapahtuvaksi aiotun Venäjän Baltia-saarron ennaltaehkäisy on Suomen ja Naton yhteinen intressi? Tästä näkökulmasta arvioiden kyse siis ei luultavasti ole ollut mistään Venäjän härnäämiseksi toteutetuista "provokatiivisista eleistä" tai "flirttailuista", vaan konkreettisesta yhteisen pelotteen rakentamisesta tällaista Venäjän mahdollista aietta vastaan.

      Anonyymin huoli siitä, ettei apuhakemuksia tositilanteessa ehdittäisi tekemään, on tässä tapauksessa turha: Nato ei tahdo jättää Baltiaa Venäjän saartoon vaan etsiytyy tarvittaessa oma-aloitteisestikin paikalle auttamaan Venäjän hyökkäyksen torjumisessa, ja kaikki tämä tehdään molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä (syntynyt tilanne valtionjohtotasolla yhdessä todeten), selkeissä puitteissa (Suomen solmiman isäntämaasopimuksen mukaisesti) ja käytännön tasolla hallitusti (yhdessä harjoiteltuja käytänteitä soveltaen).

      Tätä mallia vastaan en ole täällä nähnyt mitään varteenotettavaa perustetta. Viime aikoina on sitä vastoin ruvennut Ruotsista kuulumaan kummia: sieltä valmistauduttaisiin lähettämään apuprikaati Suomelle tarvittaessa. Neuvostoliiton hajottua Ruotsi oli jo ehättänyt kuihduttamaan armeijansa "historian lopun" huumassa. Moiset puheet vaikuttavatkin järjenvastaisilta ("itseämme emme tosin pysty maalla tehokkaasti puolustamaan, mutta Suomen auttamiseksi armeijastamme toki voidaan voimia irrottaa") – paitsi siinä tapauksessa, että jotkut muut ovat luvanneet kriisitilanteessa tukea Ruotsin maavoimia, missä tapauksessa kysymys on vain järkevästä kokonaislogistiikasta ("Venäjän hyökätessä Suomi puolustautuu, Ruotsi auttaa Suomea puolustautumaan ja Nato puolestaan auttaa Ruotsia puolustautumaan").

      Aiemmin Nato-jäsenyytemme puolesta puhunut nykyinen presidenttimmehän taas veti vaalikeskusteluissa sellaista linjaa, että nykytila on kannaltamme hyvä ja että liittoutua ehtisimme vielä kriisiytyneessä tilanteessakin; ehkä hän nyt tietää jotain sellaista, mitä me emme voi vielä tietää – vaikkakin jo arvailla.

      Anonyymi muuten yhtäältä olettaa Venäjän nyt pystyvän yhdellä "ennaltaehkäisevällä" iskulla valtaamaan koko etelä-Suomen, toisaalta kannattaa "itsenäistä uskottavaa puolustusta" (paljonkohan nykytilaa kalliimmaksi sellainen hänen arvionsa mukaan tulisi?) ja sitten vielä kantaa huolta siitäkin, että jos itsenäisestä puolustuksestamme tulisikin liian vahva, niin sittenhän se Venäjä ottaisi iskeäkseen tänne joukkotuhoaseilla. Nykylinjallemme tästä ei oikein johdonmukaista myönteistä vaihtoehtoa tuntuisi vielä hahmottuneen, mutta ainahan kuvaa voi tarkentaa.

      Poista
    22. Pääajatukseni on se, että Suomen turvallisuutta kriisissä ei jätetä roikumaan NATO:n tai Ruotsin OMISTA intresseistä tapahtuvaan (mahdolliseen) avunantoon vaan MOLEMPIEN intresseistä lähtevään etukäteiseen, sitovaan sopimussuhteeseen.

      (Sivuheitto: prikaatista, joka valmistautuu avustamaan Suomea, sijasta olisin ihastetuneempi Ruotsin SITOUMUKSEEN hyökkäyksen sattuessa lähettämään heti 100 hävittäjää avuksi; Ruotsin kanssa juuri nuo sitoumukset ovat ongelma.)

      Uskottavan puolustuksen ero tulee siitä, että näen sen hyökkäyksen hintana, joka on erilainen niissä tilanteissa, olemmeko puolustusliiton jäsen vai liittoutumaton: toistan, että liitoutuumattomasta takamaasta ei kannata maksaa sitä hintaa, jota ensiksimainitusta. Sinällän en usko, että voimme torjua Venäjää omin voimin, aiheuttaa vain tavoitteisiin nähden liian suuret tappiot.

      Venäjän reagointikyvyllä tarkoitan sitä, että Venäjän reagointikyky ehkä sittenkin tekee itsenäisen puolustuksen meille mahdottomaksi, koska meille ei jää talvisotamaista liikekannallepanoaikaa. Tälllöin ainoaksi mahdollisuudeksi jää sitova liitoutuminen. En todellakaan näe mitään yksiselitteistä "varmaa" toimintatapaa: kaikkiin sisältyy riskejä. Tiedostann myös sen, että tietoni eivät ole yhtä hyvät kuin maan sotilas- ja poliittisen johdon, ehkäpä Niinistökin on tehnyt jonkin "kasssakaappisopimuksen".

      Tiivistys: kantava ajatukseni on siis vastustaa puolinaisuutta, ts Venäjää provosoivaa harjoittelua ilman turvatakeita, joka NATO-jäsenyytenä tai muuten.

      Poista
    23. Kiitos selvennyksistä. Niiden pohjalta esitän seuraavat näkökohdat:

      Jos meillä nyt on Natolta salaiset turvatakuut eli ns. kassakaappisopimus, niin yhteisharjoitukset eivät ole mitään puolinaisuutta vaan lisäävät turvallisuuttamme kolmellakin tavalla:

      (1) Mitä enemmän on harjoiteltu yhdessä, sitä paremmin pystytään toimimaan yhdessä, ja sitä vaikeampi Venäjän olisi tositilanteessa onnistua saavuttamaan hyökkäystavoitteitaan.

      (2) Yhteisharjoitukset signaloivat ulospäinkin, että tositilanteessa Suomi saisi länsiapua, mikä alentaa Venäjän hyökkäyksen todennäköisyyttä.

      (3) Samaa yhteisharjoitukset signaloivat myös meille suomalaisille: ei tarvitse pelätä joutuvansa yksin Venäjää vastaan, joten aseellinen vastarinta hyökkäyksen kohteeksi jouduttaessa sitäkin varmemmin kannattaa; näin maanpuolustushenki ja sen myötä omakin sotilaallinen suorituskykymme paranee entisestään.

      Virallisen Nato-jäsenyyden tuottamia julkisia turvatakuita en kyllä millään muotoa vastusta: jos Natoon liittymisestä järjestettäisiin nyt kansanäänestys, kannattaisin Anonyymin tavoin liittymistä. Tältä osin emme siis ole "napit vastakkain". Syy siihen, ettei ulko- ja turvallisuuspoliittinen johtomme näy olevan Nato-jäsenhakemustamme nyt kiirehtimässä, voi kuitenkin olla se, että meillä on jo salaiset turvatakuut. Siinä tapauksessahan tilanteemme onkin jo yhtä hyvä kuin Ruotsilla kylmän sodan aikana.

      Erimielisyyden alueita meillä Anonyymin kanssa on ollut ainakin seuraavat kaksi:

      (a) Anonyymistä nykyisenlainen sotilaallinen länsiyhteistyömme (Naton ja Ruotsin kanssa) näköjään vaikuttaa turvallisuuttamme heikentävältä – minusta se kaikissa tapauksissa vaikuttaa sitä lisäävän:
      (a.1) Jos meillä jo on Naton salaiset turvatakuut, niin yhteisharjoittelu lisää niiden konkreettista arvoa meille.
      (a.2) Vaikkei vielä olisikaan, niin yhteisharjoittelu lisäisi
      (a.2-1) myöhemmän "kassakaappisopimuksen" tai myös
      (a.2-2) ennalta sopimattoman "ad hoc" -kriisiavun saamisen todennäköisyyttä:
      jättämällä auttamatta Nato menettäisi ne mahdollisuutensa, jotka se on yhteisharjoituskokemustensa myötä itselleen kehittänyt ja tullut läheisesti tuntemaan.
      Näin ollen Nato-yhteisharjoittelumme on kaikissa tapauksissa nostamassa Venäjän hyökkäämiskynnystä maahamme – tai maamme kautta muuallekaan.

      (b) Anonyymi näkee vain omin voimin tapahtuvan puolustuksen jotenkin nykysuuntausta parempana vaihtoehtona, koska Venäjä hänen mielestään antaisi siinä tapauksessa meille jonkinlaista "tasoitusta" vähintäänkin siten, ettei voisi sietää yhtä suuria menetyksiä kimppuumme hyökkäämisestä.
      (b.1) En näe, mihin tuollainen "tasoitus" voisi perustua: jos mukaan liittyy muitakin maita, niin Venäjältä ei sota loppuisi siihenkään, jos se vaikka saisikin sotilaalliset tavoitteensa Suomen osalta toteutumaan; jos taas Suomi olisi yksin, niin tässä tilanteessa Venäjä pääsisi "haavojaan nuolemaan". Niinpä tuo mahdollinen "tasoitus" voisi vaikuttaakin toiseen suuntaan: liittoutuneen Suomen aiheuttamia menetyksiä hyökkääjä-Venäjä ehkä kestäisi vähemmänkin kuin liittoutumattoman aiheuttamia.
      (b.2) Koska Venäjä ei missään tapauksessa pysty etukäteen tarkkaan tietämään hyökkäyksensä itselleen aiheuttamia menetyksiä, olennaista nähdäkseni on se, kumpaan suuntaan se länsiyhteistyömme lisääntyessä joutuu tappioarvioitaan rukkaamaan. En kyllä keksi mitään perustetta sille, etteikö niitä tässä tilanteessa olisi rukattava nimenomaan ylöspäin. Tällöin siis Nato-yhteisharjoittelumme nostaa Venäjän hyökkäyskynnystä maahamme.
      (b.3) Kun joka tapauksessa jo harjoittelemme yhdessä Naton kanssa, niin suunnan vaihtaminen "impivaarapuolustukseen" vaikuttaisi lähestulkoon Venäjän härnäämiseltä hyökkäämään:

      "Nääthän, otsoseni:
      hyvä hetki tulla,
      kun ei enää yhtään
      auttajaa oo mulla.

      Ethän voine tietää,
      kauanko tää kestää;
      siis nyt hihas kääri,
      älä anna estää!"

      Sellainen nyt ainakin vaikuttaisi maamme johtajien vastuuttomalta seikkailupolitiikalta.

      Poista
    24. "Jos meillä nyt on Natolta salaiset turvatakuut eli ns. kassakaappisopimus, niin yhteisharjoitukset eivät ole mitään puolinaisuutta vaan lisäävät turvallisuuttamme kolmellakin tavalla"

      Tästä olemme samaa mieltä, seuraavista kohdista eri mieltä: harjoittelu ei velvoite NATO:a antamaan meille apua eikä signaloi sitä, vaan ainoastaan sitä, että olemme sen tarpeista lähtien valmis ryhtymään sen astinlaudaksi Venäjää vastaan.

      Kohdasta a ja a1 olemme samaa mieltä, kohdista a.2. emme, harjoittelu ei takaa, ainakaan riskeihin nähde riittävästi, avun saantia pahan paikan tullen.

      Kohdasta b olemme eri mieltä, kyse ei minusta ole mistään "tasoituksesta" vaan hinnasta: NATO:n jäsen taikka sen "passaripoika" Suomesta Venäjän kannattaa maksaa korkeampi hinta kuin liittoutumattomasta takamaasta, koska en usko Suomeen kohdistuvaan erilliseen strategiseen hyökkäykseen vaan, että tuollainen liittyy vain ja ainoastaan laajempaan NATO:n ja Venäjän väliseen konfliktiin, jossa Suomen suunta kannattaa varmistaa, mieluiten etukäteen. Tuollaisessa tilanteessa Venäjä ei tuhlaa voimiaan toisarvoisiin kohteisiin (vrt Stalin "sota ratkaistaan Berliinissä, ei Helsingissä"). Kohdasta b3 totean, että juuri tuota harjoittelua ilman turvatakuita vastustan, se on juuri clouni:joko harjoitellaan jäsenenä täysillä turvatakuilla taikka ei provosoida ilman niitä.

      Kyllä tämä väittely - jankutuksesta huolimatta - on selventänyt näkemystemme eroja ja niiden syitä. Kumpi meistä on oikeassa, näyttää historia - ellei Rauhan aika ole alkanut, mitä tietenkin toivoisin.

      Jälkihuomautus: kassakaappisopimusten huono puoli tietenkin on se, että niillä ei ole pelotevaikutusta.

      Poista
    25. On kassakaappisopimuksillakin nähdäkseni pelotevaikutusta, nimittäin sotilastiedustelua harjoittaviin tahoihin. Esim. tuo Ruotsi-prikaatisuunnitelma on minusta aika selvä signaali siitä, että taustalla varsin todennäköisesti on laajempi yhteistyökuvio. Olennaista on nimenomaan se, että sikäli kuin tällaista kuviota ei voida sulkea pois laskuista, se on pakko ottaa niissä huomioon: olisihan vaikkapa Venäjältä tosi tyhmää käydä ehkä hyökkäykseen sekä Suomea, Ruotsia että Natoa vastaan siinä varmassa luulossa, että vastassa olisikin ollut pelkkä Suomi.

      En edelleenkään saanut kunnon otetta Anonyymin ajatukseen "impivaarapuolustuksen" eduista. Viittaus Stalinin Berliini–Helsinki-vertailuun tuntuisi signaloivan ajatusta, että sillä tavoin Suomella voisi olla paremmat mahdollisuudet jäädä mahdollisen sotilaallisen konfliktin ulkopuolelle – mutta entäs sitten tämä Anonyymin aiemmin tässä keskustelussa esille ottama Venäjän halu ottaa Ahvenanmaa ja/tai manner-Suomen etelärannikko haltuunsa Baltian ilmatilan piirittämiseksi? Eihän se mistään "Berliinistä" käsin onnistuisi. Jos Venäjä todella Anonyymin tavoin uskoo voivansa tällä tavoin saartaa Baltian ilman Naton vastatoimia, niin Suomen paras vastaus tähän uhkaan on ilmeisesti signaloida yhdessä Naton kanssa, ettei asia niin ole.

      Mitä sitten tarkoittaa (Venäjän näkökulmasta esitetty) puhe "Suomen suunnan varmistamisesta, mieluiten etukäteen"? Ilman omien miehitysjoukkojen läsnäoloa ei mitään aluetta saatane itselle "varmistetuksi", ja Suomen suvereniteettiahan sellaisten tännesijoittamispyrkimys mitä ilmeisimmin loukkaisi. Venäjän mahdollisen sensuuntaisen yrityksen vastustamiseksi mikä hyvänsä länsiapu olisi tietenkin meille mitä tervetulleinta. Emme siis tällaisessa skenaariossa todellakaan olisi mikään Naton "passaripoika" tai "astinlauta", vaan omista tarpeistamme lähtien ja uskollisina velvoitteillemme itsenäisenä valtiona puolustaisimme aluettamme kaikin käytettävissämme olevin voimin Venäjän hyökkäyksen torjumiseksi – tarvittaessa Ruotsin ja Naton avustamina tai yhteistyössä niiden kanssa.

      Anonyymin viittaus Naton oletettuun aikeeseen käyttää maatamme jonkinlaisen Venäjään kohdistuvan hyökkäyksen tukialueena ("astinlautana") ei sen sijaan nähdäkseni ole millään tavoin realistinen. Niin Suomen, Ruotsin kuin Nato-maidenkin sotilaalliset intressit Venäjän suuntaan – sekä yhdessä että erikseen – ovat puhtaasti puolustuksellisia: toimitaan ETYJ-asiakirjojen puitteissa, joten sotavoiman ensikäyttö tai sillä uhkaileminenkaan keskinäisissä suhteissa on poissa laskuista.

      En valitettavasti ole oikein voinut välttyä vaikutelmalta, kuin Anonyymi pitäisi Venäjää sotilaspoliittisesti jonkinlaisena refleksiliiketasolle jämähtäneenä "elävänä fossiilina", jota yhtäältä olisi varottava "provosoimasta" mutta johon toisaalta mikään järjellä tajuttava pelotevaikutus ei tepsisi. Näin ajatellen yhteisharjoituksemme Nato-maiden kanssa vain ärsyttäisivät Venäjää hyökkäämään Suomen alueelle, ilman että se osaisi ottaa huomioon, että nuo harjoittelukumppanimme olivat todennäköisesti liikkeellä ihan tositarkoituksella ja tuollainen hyökkäys voisikin laukaista Nato-reaktion.

      Noin tyhmänä ei Venäjää minusta sovi pitää. Kyllä siellä seurataan täkäläisiä tapahtumia ja osataan tehdä niistä järkeviä päätelmiä.

      Yleisesti ottaen hyökkäämistä voi pitää reaalipoliittisesti kannattavana vain silloin, kun on etukäteen nähtävissä, mihin sellainen siirto suurvaltapoliittisesti olisi johtamassa. Niinhän toimi Stalinkin: ensin aloitti talvisodan Molotov–Ribbentrop-sopimuksen voimaannuttamana ja sitten päätti sen länsivaltojen Suomen puolustuksen avustamissuunnitelmien huolestuttamana. Ei tuo Putinkaan sen rämäpäisempi liene?

      Jälkihuomautus: Olen Anonyymin kanssa samaa mieltä siitä, että tässä väittelyssä asiat ovat olleet selkiytymään päin. On myös nähdäkseni pystytty pysymään puolin ja toisin "asiallisesti asiallisessa asiassa", mikä valitettavasti on nettikeskusteluissa melko harvinaista herkkua.

      Poista
    26. Vielä yksi pitempi kommentti:

      "En edelleenkään saanut kunnon otetta Anonyymin ajatukseen "impivaarapuolustuksen" eduista. " Viittaus Stalinin Berliini–Helsinki-vertailuun tuntuisi signaloivan ajatusta, että sillä tavoin "

      Tällä tarkoitan juuri sitä näkemystäni, että Venäjän ja Naton laajassa konfliktissa Suomesta kannattaa maksaa tarvittava hinta kun taas liittoutumattomasta takamaasta ei.

      "Mitä sitten tarkoittaa (Venäjän näkökulmasta esitetty) puhe "Suomen suunnan varmistamisesta, mieluiten etukäteen. Anonyymin viittaus Naton oletettuun aikeeseen käyttää maatamme jonkinlaisen Venäjään kohdistuvan hyökkäyksen tukialueena ("astinlautana") ei sen sijaan nähdäkseni ole millään tavoin realistinen.

      Tämä tarkoittaa samaa NATO-Suomi kannattaa neutraloida mahdollisimman pian, koska jos näin ei tiedä siitä tulee astinlauta tai ainakin tukialue, sen sijaan liitoutumatonta ei välttämättä.

      "En valitettavasti ole oikein voinut välttyä vaikutelmalta, kuin Anonyymi pitäisi Venäjää sotilaspoliittisesti jonkinlaisena refleksiliiketasolle jämähtäneenä "elävänä fossiilina", jota yhtäältä olisi varottava "provosoimasta" mutta johon toisaalta mikään järjellä tajuttava pelotevaikutus ei tepsisi. Näin ajatellen yhteisharjoituksemme Nato-maiden kanssa vain ärsyttäisivät Venäjää hyökkäämään Suomen alueelle, ilman että se osaisi ottaa huomioon, että nuo harjoittelukumppanimme olivat todennäköisesti liikkeellä ihan tositarkoituksella ja tuollainen hyökkäys voisikin laukaista Nato-reaktion."

      Tuo kiteyttää näkemykseni hyvin: Venäjän nykypolitiikka on fossiilista, johtuneeko sitten johdon taustasta. Tässä en ole yksin tämän toteaa myös Mika Aaltola uudessa Poutasään jälkeen -kirjassaan.


      "Jälkihuomautus: Olen Anonyymin kanssa samaa mieltä siitä, että tässä väittelyssä asiat ovat olleet selkiytymään päin. On myös nähdäkseni pystytty pysymään puolin ja toisin "asiallisesti asiallisessa asiassa", mikä valitettavasti on nettikeskusteluissa melko harvinaista herkkua."

      Tässä olen täysin samaa mieltä, väittelyssä riitelivät näkemykset ja tulevaisuuden kuvat, eivät miehet eikä alatyylillä. Yleensäkin tämä pätee hyvin tähän blogin ja sen kommentoijiin, satunnaisia ylilyöntejä lukuunottamatta.

      Keskustelu siis jatkukoon jossain sopivassa yhteydessä.

      Poista
    27. Jatkoa keskusteluun:

      Asiat ovat siis olleet selkiintymään päin, ja Anonyymin viime tekstin jäljiltä katsonkin voivani kiteyttää pääkysymykset seuraaviin kahteen:

      (A) Mihin Venäjä pyrkii ja minkä hinnan se on valmis siitä maksamaan?

      (B) Mihin Venäjä pystyy eli paljoonko sillä enimmillään on varaa?

      Näiden kahden kysymyksen ympärille koko turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme vaikuttaisi nykytilanteessa jäsentyvän.

      Ottaen lähtökohdaksi Venäjän putinistien tunnetun iskulauseen: "Putin on Venäjä", nuo kysymykset voi myös henkilöidä seuraavasti:

      (A') Miten Putin tekee päätöksiä?
      (B') Mihin Putinin käytettävissä olevat resurssit riittävät?

      Tämän tekstin jatkossa pidän näitä kysymyspareja keskenään vaihtokelpoisina.

      (A')-kysymyksen vastausvaihtoehtohaarukointi:
      toisessa ääripäässä (A'r) oletettu kylmän rationaalinen Putin vanhana KGB-miehenä on kiinnostunut tiedustelutiedoista ja kykenevä niiden ymmärtämiseen sekä varoo ryhtymästä mihinkään niiden perusteella omalle vallalleen ilmeisen vaaralliseen hankkeeseen;
      toisessa päässä (A'h) taas oletettu "höpsistinen Putin" (vaikkapa salamiljardöörin nautinnontäyteisessä henkilökohtaisessa kokemustodellisuudessaan) on kyllästynyt miettimään vaikeita kysymyksiä ja antaakin lantinheiton tulosten päättää ne puolestaan.

      Parhaan ymmärrykseni mukaan turvallisuus- ja puolustuspoliittinen nykylinjamme toimii sekä (A'r) että (A'h) -vaihtoehdossa Anonyymin ehdottamaa "impivaarapuolustusta" paremmin:

      (A'r) Nykytilanteessa tiedustelutietojen huolellisen analyysin pohjalta arvioitava Naton interventioriski on (Suomen kautta koukkaavassa Baltia-operaatiossa ja) pelkästään Suomeenkin kohdistuvassa hyökkäyksessä niin huomattava, että Nato-maihin kohdistuva Venäjän reaalipoliittinen hyökkäämättömyyspolitiikka koskee myös Naton erityisrauhankumppanuusmaita (Ruotsia ja Suomea). Tämä on kannaltamme optimaalinen tilanne, joten "impivaarapuolustus" voisi vain huonontaa sitä.

      (A'h) Koska Venäjän käyttäytyminen on kaoottisen arvaamatonta, sen resursseja koskeva (B')-kysymys nousee olennaiseksi. Tässä tilanteessa Suomen turvallisuuden kannalta olennainen tavoite on sotilaallisten avunsaantimahdollisuuksiemme optimointi, joka ilmeisesti onnistuu parhaiten sotilaallisia länsiyhteyksiämme maksimoimalla. Taaskin "impivaarapuolustus" voisi vain huonontaa nykytilannettamme.

      Näiden ääripäiden välissä on tietenkin paljon muita vaihtoehtoja, joukossa oletettavasti sellaisiakin, joissa Anonyymin suosittelema "impivaarapuolustus" voisi näyttäytyä edullisessa valossa. Tämä liittynee edellistekstissä liputetun Venäjän mahdollisen "fossiilisuuden" tarkempaan profilointiin. Asiaan perehtyneet tahot voisivat ehkä valaista näitä vaihtoehtoja täällä tarkemmin. Erittäin kiinnostuneena tutustuisin kyllä sensuuntaisiinkin näköaloihin.

      Samalla voisi saada valaistusta Anonyymin täällä toistelema ajatus "impivaarapuolustuksen" eduista: "Tällä tarkoitan juuri sitä näkemystäni, että Venäjän ja Naton laajassa konfliktissa Suomesta kannattaa maksaa tarvittava hinta kun taas liittoutumattomasta takamaasta ei." Tuon entuudestaan tutun näkemyksen perustelut puuttuvat yhä. Olin puolestani jo perustellut vaihtoehtoista ajatusta, että osana laajempaa konfliktia Venäjällä olisi vähemmän varaa saada täällä takkiinsa kuin jos se erillissodan päätyttyä pääsisi rauhassa sekä nuolemaan haavansa että harkitsemaan seuraavaa siirtoaan.

      Sitäkään en ymmärrä, miten Anonyymi voi ajatella sotilaallisen liittoutumattomuuden muuttavan Suomen joksikin "takamaaksi", vaikka hän samalla näkee Venäjän tarvitsevan maamme aluetta Baltian ilmasaarron rakentamiseen.

      Jos siis vaikkapa mainittu Aaltolan kirja tuo jotain valaistusta näihin kysymyksiin, niin antaa palaa vain! Kirjastothan ovat joka tapauksessa kiintoisia teoksia väärällään, eikä useimpiin niistä ehdi maallisen vaelluksensa aikana tutustumaan. Siksi täsmäreferaatit olisivat mitä hyödyllisimpiä yleissivistyksen lisääjiä vaikkapa tässäkin keskustelussa.

      Poista
  9. V. 1997 Vihavainen kirjoitti HAiKissa otsikolla Uutta Stalinista ja stalinismista. Yhtenä käsiteltynä kirjana oli Robert Thurstonin Life and Terror... 1941. Mitä mieltä Vihavainen on tänään ko. kirjasta ja linjauksista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt muista, mitä kirjoitin, mutta sinänsä liian pitkälle menevällä Thurstonilla oli kyllä pointti. Terrorilukuja oli paisuteltu huolettomasti.
      Ei nyt sillä, että asia siitä paranee tai pahenee. Totuus on joka tapauksessa arvo sinänsä.

      Poista
  10. Juu. Minun puolestani Teksasin voisi palauttaa takaisin Meksikolle. Mutta toisaalta taitaa demografinen kehitys hoidella tämänkin asian ennenpitkää. USA:ssa nyt jopa valkoisten absoluuttinenkin määrä on kääntynyt laskuun. Virallisesti 200 miljoonan rajaa ei koskaan ylitetty ja tästä eteenpäin aletaan mennä takaisin kohti 150 miljoonaa eurooppalaisperäistä asukasta.

    VastaaPoista
  11. Kyllä Skoonern Blekingen ja Hallannin annektointi on historian räikeimpiä vääryyksiä. Jotain tarttis tehdä.
    Tosin Älfsborgin lunnaitahan aikoinaan mekin maksettiin, joten Göteborg on tavallaan rehellisesti hankittu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten voi mennä näin täysin ohi mitä täällä keskustellaan kuin näissä parissa vikassa kommassa? Pääpointti on, että jossain päin ollaan noista menneistä annektaatioista ja niiden seurauksista jotain opittu, toisaalla näköjään ei. Tämä epäsuhta on asian pääpihvi.

      Poista

Kirjoita nimellä.