perjantai 17. toukokuuta 2019

Leikin uudet säännöt



Leikkivä ihminen

Kaikkein ilmeisimmät asiat on joskus vaikea hoksata. Kun Johann Huizinga antoi kustantajalle käsikirjoituksensa ”Kulttuurin leikkiaines” (ainakin saksaksi Das Spielelement der Kultur), arveli jälkimmäinen, että kyseessä oli lipsahdus ja että pitäisi olla Das Spielelement in der Kultur eli leikkiaines kulttuurissa.
Tuona , hesarin kulttuuriosastoa edeltävänä aikana näet katsottiin, että niin vakavassa asiassa kuin kulttuuri ei sinänsä mitään leikin sijaa ole. Toki leikitkin kuuluivat johonkin kulttuurin nurkkaan, mutta omana kategorianaan.
Mutta niin vain Huizinga kirjassaan keskittyi katselemaan koko kulttuuria ja huomasi, että se oli täynnä leikkiä ja siis myös peliä.
Leikki on osittain hulluttelua, jossa vakavuuden puute on usein koko ajan silminnähtävästi esillä. Etenkin lapset ovat tällaisten leikkien harrastajia ja jopa mestareita.
Vakavat aikuiset taas usein leikkivät totisella naamalla ja vakain tuumin pelaten, noudattaen tiettyjä sääntöjä, joita ei voi rikkoa. Muuten poistuttaisiin koko leikistä, joka olisi sitä myöten piloilla.
Lapsethan joskus suutuspäissään lähtevät leikistä ovet paukkuen, aikuinen taas tietää, että se, joka leikkiin ryhtyy saa leikin kestääkin.
Miten monta kertaa onkaan myös aikuisia haluttanut huutaa, ettei tämä nyt mitään aikuisten oikeata kanssakäymistä ole, lakataanpa jo leikkimästä.
Mutta leikistä eroaminen kesken kaiken merkitsee pahinta mitä voi tehdä –sääntöjen rikkomista.
Mikäli on sovittu, että pelataan vaikkapa pokeria, jossa hävinnyt maksaa sen, minkä sääntöjen mukaan joutuu maksamaan, ei auta vedota siihen, että kyseessä nyt oli vain peli.
Jokainen tietää, että joutuu vastaamaan juuri siitä summasta, jonka on nokittanut. Jos joku hävittyään muuta ehdottaa, se tarkoittaa vain sitä, että hän ei olisi ollut oikeutettu voittoonkaan, jos sellainen olisi sattunut. Jos tulee velkaa, se on kunniavelka, vaikka siitä ei mitään paperia olekaan.
Leikkiaines on kulttuurissa läsnä kaikkialla. Ollaan olevinaan tosissaan, vaikka ei tarvitsisi. Mutta kun on leikkiin ryhdytty, niin  siinäkin myös ollaan tosissaan. Leikin ja toden rajat häviävät.
Muuan kiinnostava näkökohta Huizingalla on sodan näkeminen leikkinä, leikin kannalta.
Ennen totaalisen sodan tuloa ylevöittämään länsimaisen ihmisen kulttuuria leikkiaines sodassa oli hyvin huomattava. Sodan sääntöihin kuului ensinnäkin sen julistaminen, jolloin siirryttiin uudenlaisten keskinäissuhteiden aikaan.
Kun Yrjö Jylhä ihmetteli: On sulla oikeus tappaa ja hällä, mutt’ mistä saitte sen oikeuden? Vastaus olisi kuulunut: niin on päätetty. Kuuluu leikin sääntöihin.
1700-luvun sodat olivat nekin myös oikeasti tappavia leikkejä, joissa mentiin hanhenmarssia päin kiväärin piippua.
Joskus saatettiin rivistöjen edessä jopa kursailla: Kuka ampuu ensin? Kohteliaampi nosti hattuaan ja sanoi: Après vous, messieurs! Seurauksena oli hirmuinen yhteislaukauksen aiheuttama sokki ja rökäletappio kohteliaammalle osapuolelle.
Niistä tapahtumista taidettiin sittemmin ottaa oppia.
Leo Tolstoi, entinen soturi, kuvaa, miten ranskalaisten kokoama yleiseurooppalainen Suuri armeija vaelsi Venäjälle kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta joutui enimmäkseen huitomaan tyhjää, kunnes kohtasi väärin pelaavan vastustajan.
Venäläinen talonpoika ei vastannutkaan miekkailijan haasteeseen vetämällä esiin oman säilänsä, vaan tarttui nuijaan, jolla huiteli vihollista sinne, missä parhaiten sattui.
Tämä oli niin sanottua rumaa peliä ja ranskalaiset vastasivat samalla mitalla. He aloittivat sellaisen barbarian, että ennen kansanvaltaista aikaa sitä ei olisi kukaan kehdannut ottaa vastuulleen. Myös Moskovan Kreml, joka ensin oli parhaansa mukaan häväisty, yritettiin räjäyttää, mutta kostunut ruuti ei syttynyt.
Tarina leikin rappeutumisesta irvokkaaksi väärinpelaamiseksi toistui toisessa maailmansodassa, jossa saksalaiset omaksuivat heti ihan uudenlaisen päämäärän. Se oli tuhoaminen, Vernichtungskrieg.
Sodanhan piti olla politiikkaa väkivaltaisin keinoin, mutta joka tapauksessa peliä omine sääntöineen. Mutta mitenkäs tällaista peliä voitiin pelata? Jospa en tuhoa sinua kokonaan, vaan osaksi, niin mitä annat korvaukseksi…?
No, tämä tästä kulttuurin rappion osa-alueesta.
Nykyään joka tapauksessa näyttää siltä, että leikkiaines myös sotilaallisella alalla on jälleen palannut kuvaan mukaan ja sääntöjä kunnioitetaan. Siinä on kuitenkin yksi suuri mutta.
Shakkipelissä kuningasta ei voi syödä. Se symbolisoi koko valtakuntaa ja sen tuhoaminen ei kuulu sivistyneeseen sodankäyntiin edes leikkinä.
Kuningas itse kyllä käyttää rajoitettua tuhoamiskykyä, mutta on itse koskematon. Se voidaan ainoastaan saartaa, manöveroida tilanteeseen, jossa se kuolisi, ellei tunnustaisi tappiotaan.
Sellainen oli jo suuren marsalkka Turennen ajatus ideaalisesta sodankäynnistä: miksi vuodattaa verta, mikäli voidaan käyttää aivoja ja pelata vastustaja tilanteeseen, jossa järki pakottaa antautumaan ja hyväksymään ehdot, joiden on puolestaan oltava asianhaarat huomioon ottaen kunnialliset eli siis kohtuulliset?
No, nykyään näemme lännen ja Venäjän välillä leikittävän leikkiä, jota nimitetään pakotesodaksi.
Länsi on vaativinaan Krimin palauttamista Ukrainalle, vaikka jokainen tajuaa, ettei se ole mahdollista.
Venäjä taas on pelkäävinään lännen suurta hyökkäystä, vaikka jokainen ymmärtää, ettei sellaista itse asiassa tarvitse ottaa huomioon.
Mutta muuan uusi asia tähän kulttuuriin on nyt pesiytynyt, itse belsebuubi, tarkemmin sanoen.
On nimittäin käynyt niin, että tässä pelissä ollaan nyt uusien sääntöjen mukaan pelaamassa itse kuninkailla, joiden koskemattomuutta ei periaatteessakaan kunnioiteta.
Oletetaan siis, että kuninkaan voi oikeasti syödä ja että sen estämiseksi tai siitä kostoksi syödään sitten vastapuolen oma kuningas.
Tämä on jo avoimesti barbaarista peliä tämä.
Väitetään, että jotkut naiset jossakin rupesivat pelaamaan tällaisilla säännöillä, kun eivät jaksaneet sietää sitä, että fallokraattinen kuningas aina vain komeili keskelläå kenttää, jossa noin kuvaannollisesti kaikki muut kaatuivat ja hurme huppelehti.
Oli miten oli. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että tällainen leikki ei enää ole aikuisten arvoista. Ei se ole lapsellistakaan, vaan pahempaa.
Miten on mahdollista, etteivät maailman kansat jo löydä itse kukin ääntä ja vimmaa tämän järjettömän pelin sääntöjen muuttamiseksi? Uudet säännöt ovat sen verran skandaalimaiset, että niiden laatijat pitää asettaa tilille, vastaamaan suoraan kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka tässä esille nousevat.

4 kommenttia:

  1. Huizinga on niitä historisteja joiden kaltaiset maailmasta ovat katoamassa. "Keskiajan syksy" ja "Erasmus" ovat yleiskatsauksellisuudessaan (Wittgenstein) todellisia korkean tajunnantilan voimavirtoja, kokoavan ajattelun kuohuvia koskia, ymmärrystä myllertäviä.

    Koin "Leikkivän ihmisen" niin että Huizinga jäljittää sitä mitä me yleensä nimitämme "uskottavuuden" ongelmaksi. Kun psyyke kriisiytyy, vaikka vain vähän, yksi keino saavuttaa sisäistä hallintaa on sallia ajattelulle ihan pieni annos lapsellisuutta. Kun tällainen tajunnallinen takamatka tulee tavaksi, se institutionalisoituu, ja niin syntyy se mitä Huizinga sanoo "kulttuurin leikkiainekseksi". Kysymys ei siis ole kyvyttömyydestä käsitellä kipeitä aiheita tai uhkatilanteita, vaan erityisistä, kulttuurisiksi institutionalisoituneista kyvyistä joilla leikitään kuin vaa'ankielellä. Toisessa vaakakupissa on aina pako lapsenomaisuuteen, toisessa kuolema. Arvatkaa, kumpi kuppi kokee kulttuurissa suuremman kehityksen.

    "Uskottavuus" on kuitenkin jossain vaiheessa todistettava, ja leikistä on joskus turhan pitkä matka todellisuuteen. Siksi niistä todisteluista tulee niin kohtalokkaita ja verisiä. Kun oma aikamme on erilaisten ideologisten "ismien" läpivärjäämää, aikamme ihmisillä on aika hurjat todistelutarpeet sen suhteen, etteivät heidän "isminsä" ole mitään leikkiä. Tavallaan kaikki vallankumoukset syttyvät tarpeesta todistaa ihanteet tosiksi. Se on myös se syy miksi vallankumoukset toteuduttuaan syövät omat aatteensa. Kaikki vallankumouksethan ovat eläinten vallankumouksia.

    Shakkipeli tuntee uhraamisen käsitteen. On myös mahdollista psykoanalysoida kulttuurista leikkiainesta -- tahallista taantumista lapsenomaiseksi -- uhriajattelun kannalta. Peli on periaatteessa kaupankäyntiä, ja se joka uhraa eli antaa periksi, kokee oikeutetuksi odottaa vastalahjaa -- eli sitä että vastapuolikin tulee mukaan samaan leikkiin. Uhriajattelu on kaiken kaupan -- ja kaiken talousajattelun -- pohjataso. Se tarkoittaa sitten myös sitä, että kun mukaan tulee se yksi joka ottaa leikin tosissaan -- koska ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi -- alkaa tulla ruumiita. "Raha" on pohjimmiltaan vain uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, mutta aika monet ottavat numerot tosissaan. Ja rahan moraali on tyly: kaikella on oltava hintansa, koska se, joka maksaa hinnan, on oikeutettu ottamaan sen mistä on hinnan maksanut. Cormac McCarthyn kirjan pohjalta tehty elokuva "Menetetty maa" kuvaa täydellisesti tätä leikkiä, kasvottoman kaikkivoivan rahan moraalia.

    VastaaPoista
  2. Hyvittava leikkihän muuttuu aina vakavaksi leikiksi, kun ruumiita tehdään. Helppo homma, kuten jo Punaiset armeijakunnat ytmmärsivät ja monet, monet muut.

    VastaaPoista
  3. "Huizingalla on sodan näkeminen leikkinä, leikin kannalta."

    Merkittävä syy tähän varmasti oli se, että Huizinga oli myöhäiskeskiajan tutkija (suom keskiajan syksy).tuolloin jo rapautuva feodalismin sota edusti aatelistolle leikkiä. Kovaa puolta edustivat sittensveitsiläiset keihäsmiehet ja englantilaiset pitkäjousimiehet, jotka passittivat aatelisratsuväenhistoriaan, esimerkiksisatavuotisessa sodassa. Siinä oli ritarillinen leikki kaukana.

    VastaaPoista
  4. "Joskus saatettiin rivistöjen edessä jopa kursailla: Kuka ampuu ensin? Kohteliaampi nosti hattuaan ja sanoi: Après vous, messieurs! Seurauksena oli hirmuinen yhteislaukauksen aiheuttama sokki ja rökäletappio kohteliaammalle osapuolelle."

    Tämä perustuu väärinymmärrykseen ennen savuttoman ruudin aikakauden taktiikasta ja aseista: tiiviit muodot johtuivat siitä, että harvanjoukon tuli ei riittänyt pysäyttämään hyökkäävän joukon massaa ja muskettien tehokas kantomatka oli lyhyt. Taktisesti kannatti siis "kursailla" ja antaa vastustajan tyhjentää muskettinsa - "pyövelinlaskulla" toki - astua kymmenenkunta-askelta eteenpäin, ampua oma yhteislaukaus tappa ammalta kantomatkalta ja tarvittaessa viimeistellä homma pistinhyökäyksellä. Tuon aikakaudentaistelut voitti yleensä kylmähermoisempi, ts viimeisenyhteislaukauksen ampunut. Taistelujen mieshukka oli suuri, josta syystä niitä kuitenkin pyrittiin välttämään ja voittamaan sota huoltoyhteyksiin kohdistuvien manööverien avulla. Poikkeuksen muodosti Preussi, jonka lli öakko turvautua hyökkäykselliseen sodankäyntiin Fredrik Suuren aikana.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.