Merkkitapahtuma

Merkkitapahtuma

Alkuyöstä minut herätti avoimesta ikkunasta kuuluva mylvintä, jonka syyn arvasin heti. Nuorten miesten pallopeli oli mennyt vastoin odotuksia ja oli niin sanotusti saatu voitto kotiin.

Tämä tuntui kovin hauskalta, koska se tosiaan oli ihan selvästi odottamatonta, mutta samalla kovin kaivattua. Vähän niin kuin lottovoitto, johon moni pyrkii joka viikko, mutta tietää sisimmässään, ettei sitä saa kuitenkaan.

Ja sitten yhtäkkiä -PAM! Sieltä se tulee kaikessa komeudessaan. Nyt ei enää ollakaan köyhiä eikä kipeitä, vaan pannaan pöytä koreaksi.

Aikoinaan, kun osallistuin erilaisiin peleihin, niissä aina itse kukin voitti vuorollaan, mitä pidettiin luonnollisena asiain tilana.

Saman ikäisiä kuin oltiin, ei mitään valtavia eroja osaamisessa ja kyvyissä ollut, eikä peleissä oikeastaan todellista paremmuutta ratkaistu missään mielessä. Joskus vain peli sattui menemään hyvin ja joskus huonosti. Olipa keksitty oikein nerokas sanonta asiaa kuvaamaan: pallo on pyöreä!

Kun nuoret aikuiset nykyään ottelevat mielestäni aika tosikkomaisen näköisinä ja puoli kansaa hurraa aina, kun he menestyvät ja buuaa, kun vastustaja menestyy, tuntuu kyse jo olevan jostakin hieman toisesta asiasta.

Nimenomaan näille ulkopuolisille näyttää olevan henkilökohtaisesti aivan tavattoman tärkeää, että heidän oma joukkueensa menestyy, olipa se hyvä tai huono. Se heijastuu jo siinä, ettei puhuta omasta joukkueesta, vaan siitä, että me menestyimme tai Suomi voitti.

Tätä tapahtuu koko turneen osalta aina harvoin, koska kaikki muutkin haluavat menestyä ja myös niin tekevät. Itse asiassa Suomen menestys on nimenomaan harvinainen, mutta sitäkin toivotumpi tapahtuma, vähän niin kuin se lottovoitto.

Aina joskus sentään Suomen joukkue on voittanut, ei nyt ihan kaikkia muita, mutta kaikki ne, jotka ovat joutuneet vuorollaan sen kanssa vastakkain. Nyt taitaa olla kyseessä vasta kolmas kerta koko maailmanhistoriassa ja tämähän antaa asialle erityistä hohtoa.

Mutta tarkoittaako se sitä, että Suomen joukkue on maailman paras? Ja seuraako siitä, että me olemme maailman parhaan jääkiekkoa pelaavan joukkueen kotimaa?

Vai tarkoittaako se yksin tein jo sitäkin, että Suomi on maailman paras jääkiekkomaa ja me, sen kansalaiset, olemme kaikki sankareita, maailman parhaita? Ja ovatko Venäjä ja Kanada jääkiekon kehitysmaita?

Minusta kaikki viittaa siihen, että näin ei suinkaan ole ja että kaikki tietävät sen. Juuri se, että joukkueemme taso omassa huippukategoriassaan on ollut melko epämääräinen ja voitto siksi aivan odottamaton, tekee asiasta niin huomattavan.

Mutta näinhän elämässä aina joskus käy, vaikka tilastollisesti olisikin syytä odottaa muuta: voitto on meidän, eikä pelastusarmeijan, kuten huligaanimainen nuorisoslangi asian aikoinaan esitti.

Mutta tämäkin onni voi kuulua vain yhdelle kerrallaan ja sehän juuri on sen ideana. Luulen, että emme ole nyt ainakaan pysyvästi maailman parhaita. Itse kullakin tämän sinänsä aika rajoitetusti harrastetun lajin huippujoukkueella on kovasti halua päästä vuorollaan ykköseksi.

Se heille sallittakoon. Suuresti tykkäämäni Bulat Okudžava teki aikoinaan laulun François Villonin rukous. Se alkaa näin:

Пока Земля еще вертится, пока еще ярок свет,
Господи, дай же ты каждому, чего у него нет:
мудрому дай голову, трусливому дай коня,
дай счастливому денег... И не забудь про меня.

(Niin kauan kuin maa vielä pyörii ja maailma kirkas on

Anna Herra jokaiselle sitä, mitä häneltä puuttuu:

Viisaalle anna päätä, pelkurille hevonen

onnelliselle anna rahaa -äläkä unohda minuakaan)

Toivotaan nyt siis, että itse kukin aina vuorollaan saa sitä, mitä häneltä nimenomaan kipeimmin puuttuu. Hienointa tietysti on, mikäli se tulee ihan pelkkänä yllätyksenä.

 Kelpaapas se nyt tässä.