Nationalismin mallimaa

Nationalismin mallimaa

Nationalismi on uuden ajan suurimpia vapautusliikkeitä, työväenliikkeen ja naisasialiikkeen ohella.

Kaikilla näillä on myös rappeutumismuotonsa ja kuten jo Aristoteles ymmärsi, liian pitkälle vietyinä ja liian yksisilmäisesti viljeltyinä ne muuttuvat vastakohdikseen, kuten kaikki hyveet muuttuvat paheiksi väärin annosteltuina.

Joka tapauksessa nationalismi merkitsi ja olennaisesti merkitsee yhä pyrkimystä perustaa oma, kansallinen valta ulkoisen sortovallan sijaan. Se merkitsi oikeutta omalle kielelle ja kansakunnalle, se pyrki kansan kasvattamiseen täysiarvoisiksi valistuneiksi kansalaisiksi, jotka myös kykenisivät hallitsemaan omaa, sivistynyttä yhteiskuntaansa.

Vielä Topelius saattoi sanoa, että Suomi on Euroopan köyhäintalo ja vielä Runeberg runoili siitä, että Suomi jäisi aina köyhäksi, mikäli joku aineellista rikkautta kaipasi, mutta saattoi siitä huolimatta tarjota asukkailleen arvokkaan samaistumisen kohteen, jonka hyväksi sopi uhrata parhaat voimansa.

Kun tunnettu journalisti Mihail Katkov 1860-luvulla kehotti suomalaisia jokaisessa iltarukouksessaan kiittämään venäläisiä, jotka olivat armollisesti heille suoneet autonomian ja muistamaan, että heidän maansa oli yksi Euroopan köyhimmistä ja sen kansakin intelligenssiltään häntäpäässä, ei kyseessä ollut pelkkä solvaus, vaikka olihan se nyt tahallisen loukkaavasti ja ylimielisesti sanottu.

Nationalismi oli liike, jonka pyrkimys oli vapauttaa kansakunnan uinuvat voimavarat ja olennaista siinä olivat oman kielen oikeudet.

Niiden vihollisia eivät tuolloin olleet venäläiset, vaan ne ruotsinkieliset piirit, jotka pitivät kiinni etuoikeuksistaan. Sitä ryhmää nimitettiin syystäkin epäkansalliseksi, ruotsinmieliseksi.

Sitäkin suuremman kiitoksen ansaitsee se ryhmä, joka äidinkieleltään ruotsalaisena omaksui kansallisen eli suomenmielisen asenteen. Sen panos suomalaisen kansallisaatteen ei nationalismin hyväksi oli korvaamaton.

Kansakuntana meistä tuli käytännössä kaksikielinen, mikä ei ole kehno saavutus. Ajatelkaamme nyt vaikkapa Belgiaa. Onkohan se kansakunta lainkaan?

Mahtaakohan edes olla maata, johon Suomea voisi tässä suhteessa verrata? Kaksikielinen Kanada muistuttaa sitä jossakin määrin, mutta sen historia on aivan erilainen.

Viron saksalaisilla taas oli selvästi erilainen rooli jo sen vuoksi, että niin suuri osa heistä kuului valtaapitävään luokkaan. Totta tietenkin on, että joukossa oli useitakin maarahvaaseen ja sen pyrintöihin suopeasti suhtautuneita.

Joka tapauksessa kansankielen vapautuminen sorretusta asemastaan ja tulo sivistyskieleksi oli maamme kehittymisen kannalta luultavasti muuan välttämätön ehto.

Vasta sen jälkeen aika kypsyi sosiaalisille uudistuksille, jotka nekin vaativat oman aikansa ja joiden välttämättömiin ehtoihin kuului talouden kehittyminen kauas sen tason yläpuolelle, joka meillä vielä 1800-luvun puolimaissa vallitsi.

Kun jälkikäteen tarkastelemme nationalismin tarinaa Suomessa, tuntuu siltä, että sen rooli on meillä ollut pelkästään positiivinen

Epäilemättä matkalla on ollut sekä puuttuvaa isänmaallisuutta, että ylilyöntejä, jotka kuitenkin ovat jääneet varsin viattomalle tasolle, ainakin nyt verrattuna useimpiin muihin kansallisuuksiin. Muutamat poikkeukset vahvistavat säännön ja ne on syytä suhteuttaa kokonaisuuteen.

Sotiemme syitä ei kannata etsiä nationalismista, joka kyllä epäilemättä auttoi niistä selviytymistä ja siksi nousi silloin hyvin voimakkaasti esille.

Raakalaismainen sisällissotamme taas oli ennen muuta luokkasota, jonka synty liittyi erottamattomasti työväenliikkeen harhaiseen internationalismiin. Sen yhteydessä toki nousi esille myös epäterveitä nationalismin ilmauksia, kuten sekasorron ajoille on ominaista.

Kun kuitenkin vertaamme sitä takapajuista maata, joka Suomi oli vielä 1860-luvulla siihen maahan, joka nyt kansainvälisissä rankkauksissa saavuttaa jatkuvasti ensi sijoja, on kehitys miltei käsittämättömän huikeaa.

Ilman suomalaista nationalismia tätä ei olisi saavutettu. Sen sijaan meillä olisi ruotsalaisuuteen ja venäläisyyteen nojaavia ryhmittymiä, jotka kukaties eivät kykenisi edes muodostamaan enemmän tai vähemmän surkeaan ja perustuotantoon nojaavaan maahamme edes hallitusta. Keskinäinen kyräily ja väkivaltaiset yhteenotot kuuluisivat päiväjärjestykseen.

Sekä Saksan liittopresidentti Frank Steinmeier että Ranskan presidentti Emmanuel Macron ovat puheissaan viime aikoina hyökänneet nationalismia vastaan.

Edellinen nimitti koko aatetta myrkyksi ja jälkimmäinen puhui siitä patriotismin pettämisenä.

Huvittavaa kyllä, tässä on pakko kuulla kaikuja edesmenneestä bolševistisesta ideologiasta, jonka päämääränä oli hävittää kaikki, kansakunnat sulauttamalla ne yhteen. Tässä työssä nationalismi, joka vastusti proletaarista internationalismia, oli pahin este.

Patriotismia sen sijaan suvaittiin ja jopa kiitettiin ja sellaiseen kuului mm. hyvin voimakas militarismi.

Tuo mainittu kansojen sulautuminen sijoitettiin kyllä kaukaiseen tulevaisuuteen ja bolševikkijohtajat ymmärsivät, että nationalismin kukistaminen suoralla hyökkäyksellä olisi itsemurha. Niinpä sille annettiin väliaikaisesti periksi ja jaettiin koko Venäjä kansallisten rajojen mukaan.

Nationalismin kesyttäminen tällä keinolla osoittautui sitten kuitenkin viime kädessä mahdottomaksi ja juuri se oli voima, joka lopullisesti hajotti Neuvostoliiton.

Sen jälkeen nationalismi onkin ollut sekä Neuvostoliiton seuraajavaltioissa, että purkautuneessa Varsovan liitossa tärkein ideologia ja siellä sen vapautusmissio on yhä säilynyt tuoreena.

Venäjä puolestaan on maa, jonka nationalismia eli normaaleja kansallisia pyrkimyksiä on Neuvostoliiton hajotessa loukattu samaan tapaan kuin tehtiin Saksan kohdalla Versailles’n rauhan jälkeen.

25 miljoonan etnisen venäläisen jääminen maan rajojen ulkopuolelle oli epäilemättä 20. vuosisadan suurin kansallinen katastrofi, vaikka emme ns. geopolitiikasta puhuisikaan.

Tällainen tilanne on kuin onkin vaarallinen ja sen ratkaiseminen edellyttäisi kykyä järkeviin kompromisseihin puolin ja toisin.

Mutta Suomestahan tässä piti puhua.

Olen aina välillä hieman ihmetellyt sitä, että nationalismista näyttää nimenomaan meillä tulleen jonkinlainen kirosana. Se, että näin on tapahtunut Saksassa, on ymmärrettävää ja mitä Ranskaan tulee, sen patriotismi tarkoittaa pitkälti juuri sitä samaa kuin meidän nationalismimme, vaikka meillä puhutaankin oman kielemme mukaisesti kansallisesta politiikasta.

Ranskalaista patriotismia ei Macron tietysti koskaan uskaltaisi loukata.

Kun ihmettelemme oman nationalismimme rappiota (ehkäpä se vielä esiintyy primitiivisissä palloleikeissä?), voimme kukaties selittää asiaa sillä, että oma maamme on jo saanut kaiken, mitä nationalismilla on sille ollut tarjottavanaan.

Niinpä voimme jo suhtautua siihen ja sen historiaan välinpitämättömästi ja tyhmät jopa alentuvasti.

Viime vaaleissa kansalliset tunnukset olivat todella vähissä ja kansallisen koalitiopuolueen nimen säilyttänyt kuppikunta näytti suorastaan kainostelevan niitä.

Kuitenkin nationalismi on tämän hetken suurin poliittis-yhteiskunnallinen liike koko maailmassa. Sen merkeissä toimivat kaikki suurvallat, useimmat ns. kolmannen maailman maat ja myös monet Euroopan maat.

Viimemainittujen tilannetta mutkistaa se, että Euroopan unioni on nationalismin kannalta vaarallinen instituutio.

Mikäli sen valtapyrkimykset pysyvät kohtuuden rajoissa, se luultavasti antaa maanosallemme synergiaetuja. Mikäli se sen sijaan yrittää kukistaa Euroopan valtioiden nationalismin eli pyrkimyksen kansalliseen vapauteen, se saa varautua samaan kohtaloon kuin Neuvostoliitto aikanaan.