Aave nousi kummittelemaan

Aave kummittelee Euroopassa

Hullun vuoden 1848 ilmiöihin kuului myös Marxin ja Engelsin laatima Kommunistisen puolueen manifesti, joka alkoi kuuluisilla sanoilla: ”Aave kummittelee Euroopassa, kommunismin aave!”

1980-luvulla irvileuat muuttivat sen muotoon: ”Aave kummittelee Itä-Euroopassa, tieteellis-teknisen vallankumouksen aave!” Silloinhan tuon alueen kyvyttömyys liittyä tähän vallankumoukseen kertoi kaikille, että kommunismin päivät olivat luetut.

Nyt aaveen nimi näyttää olevan nationalismi. Aaveen lisänimen se ansaitsee myös siksi, että sen kuviteltiin jo olevan kuollut ja kuopattu tai ainakin jo terminaalivaiheessa. Sen tilalle kaavailtiin uutta, eurooppalaista identiteettiä, eräänlaista supernationalismia.

Globalisaatio on joka tapauksessa herättänyt nationalismin horteestaan kaikkialla maailmassa. Sehän tunnetusti on asia, josta kaikki osapuolet hyötyvät, mutta osapuolten sisällä asiat saattavatkin olla ihan toisin.

On ainakin jossakin mielessä hienoa, että entiset takapajuiset maat ovat alkaneet kohota hyvinvointiin globalisaation ansiosta, mutta se on merkinnyt myös rakennemuutosta, jolla on maksumiehensä. Kun heillä demokratian vallitessa on kuitenkin äänioikeus jäljellä, tapahtuu sitten kaikenlaista. USA:n tapaus on hyvä esimerkki.

On kiinnostavaa, miten hermostuneesti tietyissä piireissä suhtaudutaan siihen, että demokratia sallii jokaisen äänestää huolimatta siitä, että äänestyspäätös saattaa olla vastoin eliitin ajattelemaa valtioetua.

Hyvin pitkälle asiaa näyttää selittävän se, että sellaiset perusasiat kuin inhimillinen arvokkuus (dignitas) ei ole kuulunut asioihin, joista teknokraattinen kosmopolitismi kantaa huolta.

Joka tapauksessa, tulevia EU-vaaleja on monella taholla esitetty erittäin tärkeiksi. Etenkin federalistit ovat dramatisoineet vaalien merkitystä ja demonisoineet jo etukäteen vastustajiaan.

Saksan demarien kärkiehdokas Katarina Barley katsoo, että nyt ratkaistaan, jääkö Eurooppa liberaaliksi, maailmalle avoimeksi ja yhteistyöhön suuntautuneeksi vai tuleeko siitä autoritäärinen, nationalistinen ja vihan täyttämä” referoi Die Zeit hänen lausuntoaan.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron taas omassa esiintymisessään maaliskuussa asetti vastakkain nationalistit ja edistykselliset ja kauhisteli sitä, että nationalismi oli levinnyt Euroopassa kuin lepra. Saksan presidentti Frank-Walter Steinmeier nimitti nationalismia ”ideologiseksi myrkyksi”.

Näitä kauhistelijoitahan on riittänyt monia muitakin, eikä vain Saksassa ja Ranskassa.

Tämän päivän hesarissa näyttää kuoroon liittyneen myös taloustieteilijä Sixten Korkman.

Korkman ei puhu nationalismista, mutta kauhistelee sitä, että hänen populisteiksi nimittämänsä ainekset pyrkivät EU:n toimintakykyä murentamalla lamauttamaan sen toimintaa. Eroamista EU:sta he eivät enää yleensä vaadi…

No, mikä nyt on lamauttamista ja mikä taas oman poliittisen linjan noudattamista taitaa olla määrittelykysymys.

Epäilemättä EU:n toimintakyky olisi maksimaalinen, mikäli siitä tehtäisiin liittovaltio, joka suvereenisti päättäisi asioista kaikkien osiensa puolesta.

Tällöin myös vaikkapa Korkmanin esille ottama ilmastopolitiikka saataisiin hoidettua niin, ettei EU:n osilla olisi siinä nokan koputtamista.

Luulen jokaisen arvaavan, minkälaisia ehtoja Keski-Euroopasta käsin mielellään säädettäisiin Suomen kaltaisen maan haja-asutusalueille, sen metsänhoidolle, liikenteelle ja kaikelle muullekin.

Tuskinpa EU liittovaltionakaan haluaisi erityisesti tehdä kiusaa periferialle tai suorastaan elää sen kustannuksella. Brysselistä katsoen nyt vain periferian paikalliset ongelmat ovat kovin epäkiinnostavia, elleivät suorastaan herttaisen yhdentekeviä.

Nykyisessä EU:ssa on se ongelma, ettei siellä ole sanan varsinaisessa mielessä oppositiota, kun ei ole parlamentarismiakaan. Liittovaltio voisi tässä suhteessa olla jopa terveempi poliittinen rakennelma.

Eurooppa on kuitenkin niin suuri ja niin heterogeeninen, että suvereenisuuden pakeneminen kokonaan keskukseen merkitsisi suurella varmuudella katastrofia.

Saksan hallitsema EU:n talouspolitiikka on luultavasti jo opettanut monille Euroopan kansoille yhtä ja toista.

Itse asiassa nationalistisimmiksi ainakin EU:n suhteen lienee luokiteltava ne maat, jotka ovat pysytelleet syrjässä sen kaikkein kovimmista vipusimista eli rahaliitto EMU:sta.

Pohjoismaista niitä ovat sekä Tanska että Ruotsi. Norja taas ei kuulu koko yhteisöön.

Suomi on, kummallista kyllä, ängennyt mahdollisimman syvälle niihin rakenteisiin, jotka vievät siltä oman määräysvallan asioihinsa. Muutoinkin se on halunnut mahdollisimman tarkoin täyttää ne määräykset, jotka sille on ylhäältä annettu. Asiasta näyttää jopa ylpeillyn.

Tätä asiaa on kyllä syytä yhä uudelleen ihmetellä. Miksi juuri Suomen pitää jopa oman viiteryhmänsä eli pohjoismaiden joukossa nimenomaan olla se maa, joka kaikkien kiihkeimmin juoksee EU:n keskieurooppalaisen ytimen talutusnuorassa.

Lapsellinen ajatus siitä, että ollaan itsekin juuri tuota ydintä, kelpasi aikoinaan propagandaan, mutta ei taida enää toimia.

Korkmanin kolumnissa väitetään, että asemamme idän ja lännen välissä on tukala. EU on merkinnyt maallemme geopoliittisen identiteettimme kirkastumista. EU-jäsenyys on maamme talouden ja turvallisuuspolitiikan kivijalka.

Siksi kai siis myös tuo outo ja kaikessa myötäsukainen asenne, joka erottaa meidät muista pohjoismaista. Me taidammekin olla etuvartio: antemurale occidentis. Mikäpäs Ruotsilla, Norjalla ja Tanskalla on ollessa, siellä meidän takanamme.

No, hyväksytään nyt tämäkin asenne tosiasiaksi, mikäli kansalaistemme enemmistö sitä kannattaa.

Mutta hyväksykäämme myös se, että se saattaa jättää sitä kannattamattakin tai sitten asettaa omia varauksiaan. En ole niin naiivi, että kuvittelisin kansan päättävän suurista kysymyksistä, mutta kyllä sen mielipide on suurissa ratkaisuissa useinkin pakko ottaa huomioon. EMU-kysymyksessä siltä ei mitään kysyttykään.

Luulenpa, ettei tulevien EU-vaalien merkitystä kannata dramatisoida. Eihän siellä ole edes esillä kysymystä EU:n olemassaolosta. Kuten myös Korkman huomauttaa, niin sanotut populistitkaan eivät enää tätä vaadi.

Sen sijaan politiikassa on aina kysymys siitä, millaisen vallan kansa kokee legitiimiksi. Mikäli eliitti katsoo, että EU:n olisi oltava liittovaltio ja kansat taas vaaleissa osoittavat olevansa toista mieltä, on tätä mielenilmausta syytä kunnioittaa.

EU:sta on todennäköisesti jäsenmailleen hyötyä, mikäli sen valtuudet pysyvät kohtuuden rajoissa. Mikäli ne taas lisääntyvät kohtuuttomasti, saattavat kansalaiset tuntea, että kyseessä on vieraan vallan oikeudeton puuttuminen heidän asioihinsa.

Silloin syntyy reaktio, jota nimitämme nationalismiksi. Se tarkoittaa vapaan kansakunnan pyrkimystä päättää itse omista asioistaan.

Voi nationalismi ilmetä muullakin tavalla. EU:n piirissä sen leimaaminen autoritäärisyyden ja vihan termeillä ja nimittäminen lepraksi ja myrkyksi on asiatonta demagogiaa.

Vaaleissa ilmenevällä EU-kriittisyydellä on todennäköisesti hillitsevä vaikutus kaikkein innokkaimpiin federalisteihin. Se on varmaankin hyvin tarpeellista, sillä härkäpäinen suuren ja yhä kasvavan kansalaismielipiteen ignoroiminen on vastoin demokratian perusperiaatteita ja saattaa jopa synnyttää niitä väkivaltaisia mielenilmauksia, joista etenkin Ranskassa jo on saatu esimakua.