Matkalla kohti pohjaa

Alaspäin mennään

Päivän hesarissa oli reportaasi Helsingissä pidetyiltä queer-festareilta, joiden nimeksi oli annettu Querelle, siis riita tai tappelu, mikä viittaa kaiketi kirjalliseen hahmoon.

Siitä jotenkin jäi mieleeni kohtaus, jossa kysyttiin yleisöltä englanniksi ”Is Helsinki nastier than Turku? Nastier than Tampere?”. Siihen yleisö vastasi huutaen ”Nasty, nasty!”.

No, arvaan, että saavutus on koettu sitä hienommaksi, mitä ”naastimpaa” on. Valitettavasti näin ikämiehenä ei kuitenkaan voi olla pitämättä moista touhua läpikotaisin lapsellisena. Mutta tokihan tietty osa kansaa aina on ja pysyy sillä kehityskannalla. Toivottavasti se on hauskaa. Kovin suurta joukkoa tämä tuskin tavoittaa.

Jeremy Bentham, josta olikin jokunen aika sitten puhetta, suoritti aikoinaan kopernikaanisen vallankumouksen etiikassa ja aloitti sen päättelemällä, että haluttavaa tässä maailmassa on se ja vain se, mitä halutaan. Mitä enemmän siitä tyydytystä saadaan, sitä arvokkaampaa se on.

Kuuluisan esimerkin mukaan nappikuopan (engl. oik. pushpin) pelaaminen on parempaa kuin runous, mikäli siitä saadaan enemmän mielihyvää. Ehkäpä ainakin lapset jossakin vaiheessa saavat?

Niinpä sitten, sanokaamme, seksielämässä ratkaisevaa on se mielihyvän summa, joka jää jäljelle, kun toiminnan aiheuttama mielipaha vähennetään mielihyvästä. Tekojen arvo löydetään siis niin sanotulla mielihyväkalkyylillä.

Onhan niitä ongelmia, toki. Esimerkiksi himomurhaajilla on synnynnäinen ongelma, joka liittyy siihen, että yhteiskunta sanktioi heidän taipumustensa toteuttamisen kovin ankarasti. Heidän osansa tässä maailmassa on siis traaginen. Toki muitakin vastaavia esimerkkejä löytyy. Pedofiilit ovat muuan tällainen.

Benthamin ja James Millin lanseeraamassa muodossaan utilitarismi sai osakseen paljon arvostelua ja myöhemmin sitä onkin kehitetty eteenpäin, etenkin John Stuart Millin toimesta.

Nyt tätä filosofiaa voinee pitää länsimaissa jo niin yleisesti hyväksyttynä, että sen uhmaaminen olisi uskallettua. Siitä voi olla seurauksena ostrakismos, karkottaminen oikein ajattelevien keskuudesta.

Nykyään käydään jo ilmeistä kilpailua siitä, kuka löytää inhottavamman (nastier) huvin ja samalla julistaa vähintään suvaitsevansa sitä, mutta mieluummin arvostavansa sitä suuresti.

Pari viikkoa sitten Die Zeit-lehti julkaisi monen sivun reportaasin Müncheniläisestä homosaunasta. Se toimi sellaisen hotellin yhteydessä, joka oli perustettu Preussin-Ranskan sodan aikoihin ja joka kantoi yhä vanhaa kansallisromanttista nimeään Deutsche Eiche.

Saunan perustajat esiteltiin jonkinlaisina sankareina synkän traditionaalisen Baijerin sydämessä. Toinen heistä oli muuten kai entinen munkki. En nyt saa juttua auki, jotta voisin tarkistaa asian (https://www.zeit.de/zeit-magazin/2019/12/hotel-deutsche-eiche-schwulenszene-gasthaus-homosexualitaet ).

No, moinen nyt ei taida tuossa nastiness-kisassa vielä hirveän pitkälle viedä. Luulen, että alan todelliset suoritukset näemme vasta tulevaisuudessa. Sopivan ja sopimattoman rajahan on ripeää vauhtia muuttumassa ja sitä pyritään myös aktiivisesti muuttamaan.

Esimerkkejä löytyy runsain mitoin kirkkomme piiristä. Pari vuotta sitten muuan kirkkoherra hätkäytti sukupuolenvaihdoksellaan ja pahoitteli sitä, että ehti tulla jo aika vanhaksi. Nuorempana olisi ollut parempi flaksi.

Tästä opimme sen, ettei traagisuus sentään ole maailmasta tykkänään kadonnut.

Varsin mielenkiintoinen on Kirkko&Kaupunki -lehden tapaus. Siellähän pyritään suvaitsemaan kaikkea mahdollista hedonismia maksimaalisesti ja joskus pitää oikein tarkistaa, lukeeko seurakuntien äänenkannattajaa vaiko toista ilmaisjakelulehteä, jonka nimi on Voima.

Minua on suoraan sanoen kuitenkin askarruttanut, miksi ihmeessä tämä lehti julkaisee kahtakin sarjakuvaa, joiden ilmeinen ja ainoa tarkoitus on uskonnon pilkkaaminen.

Vastaus saattaa olla, että tällä tavoin halutaan madaltaa kynnystä tulla kirkkoon. Kun haluttu asiakas huomaa, ettei mikään ole pyhää myöskään kirkon omalle väelle, hän voi helposti ottaa tuon askeleen, joka muuten tuntuisi hankalalta.

Toista sarjakuvaa Jumala&Jeesus piirtää surullisenkuuluisa Ville Ranta, joka on tullut tunnetuksi poliittisilla irvistelyillään, joissa asioita vääristellään estottomasti. Nastiness-kisoissa hän mahtaisi pärjätä.

Toinen sarjakuva on nimeltään Suomaalaisten muinaisusko. Sen älyttömissä jaksoissa on tarkemmin katsoen sentään oma logiikkansa: piirtäjä vannoo feministis-polygaamisen käsityksen nimiin.

Sarjakuvan suomaalaisten esiäiti on Ämmä, jota kaikkialla palvotaan. Ämmän kisojen voittajat pääsevät parittelemaan kaikkien kanssa ja kaikki molemmista (?) sukupuolista myös sitä haluavat.

Lehden linja ei kuitenkaan ole lepsu, kaukana siitä.

Itse asiassa lehden synkretistisen uskontokäsityksen erääksi keskeiseksi piirteeksi näyttää vahvistuneen erittäin suuri poliittisluontoinen suvaitsemattomuus. Niinpä nelisensataa henkilöä on jo ilmoittautunut lehden lanseeraamaan ajojahtiin sitä vastaan, että Jussi-Halla-aho kutsuttaisiin keskustelemaan (!) kirkkopäiville.

Jaajaa. Paljon on ämmällistä ja naurettavaa tässä maailmassa, sanoi Jukolan Juhani, mutta tämä asia ei taidakaan olla ihan yhtä harmiton kuin se näky, jonka Juhani kohtasi Turku-reissullansa.

Tosiasia on, että kirkko on hyvin voimakkaassa pudotuksessa. Monilla alueilla Helsingissä yli puolet ihmisistä ei kuulu kirkkoon.

Nyt alkaa yhä polttavammaksi tulla kysymys siitä, mitä tyhjillä kirkkorakennuksilla tehdään. Parin vuosikymmenen sisällä asia on ratkaistava tavalla tai toisella.

Muinaisessa Roomassa vanhat pakanalliset temppelit usein vihittiin kristillisiksi kirkoiksi. Vastaavasti tehtiin Konstantinopolissa kristikunnan suurimmalle pyhätölle, Hagia Sofialle. Siitä tuli moskeija.

Mitäs me nyt sitten  oikein tehtäisiin noilla tarpeettomilla rakennuksilla ja sillä tarpeettomalla papistolla, joka kyllä osaa muotia seurata, mutta sen sijaan että kutsuisi myös tavallista, normaalia väkeä luokseen, karkottaa sen tekopyhästi pois ja julistaa itse edustavansa ihan muita arvoja.

Ei tämä peli kauaa pelaajiansa elätä.