Kesä karhun kanssa

Kesä Karhun kanssa. Satuja vunukoille

Kirjoittanut Ukko yhdessä Kantturan kanssa

Ukon satuja 1

Jossakin Suomessa, isossa, kauniissa talossa järven rannalla asui Ukko. Ukko oli aika suuri ja kaljupäinen ja hänellä oli valkoiset viikset.

Ukko oli melkein ryppyinen, mutta ne olivat naurunryppyjä eikä kovin rumia. Koska Ukko oli joskus ollut merirosvo, oli talo täynnä arkkuja. Arkuissa oli aarteita ja aseita. Niitä ei saanut avata, sillä niissä oli myös ruutia ja muutakin vaarallista.

Ukon kanssa talossa asuivat koira ja kissa.

Koiran nimi oli Koera. Sillä oli luppakorvat ja aina suu auki. Se oli aika tyhmä, mutta hyväsydäminen ja kaikki pitivät siitä. Koeran korvat olivat pehmoiset kuin silkki ja se oli kova juoksemaan jänisten perässä, mutta ei koskaan saanut niitä kiinni. Ukko sanoi, että Koera oli rehellinen ja sillä oli kultainen sydän.

Kissa nimi oli Superba. Se halusi, että sitä sanottiin Superiksi ja silloin se kehräsi ja pani silmät viiruiksi. Se makaili kaiket päivät ja joskus venytteli. Kissa ei rakastanut ketään eivätkä muut oikein pitäneet siitä. Mutta kissa oli itseensä tyytyväinen ja se riitti sille. Joskus se naukaisi kaapin päältä ja Ukko sanoi, että se oli ylimielinen.

Kerran Ukko istui ison, kauniin talon kiikkustuolissa, kun sisään taloon tuli Poika. Ukko tervehti Poikaa ja Koera tuli nuolemaan hänen naamaansa. Kissa käänsi päätään.

”Kenenkäs poikia se on tämä Poika?” kysyi Ukko. Poikaa vähän jännitti ja hän sanoi: ”Isän ja Äidin poika ja asun Naapurissa”.

”Antoivatkos Isä ja Äiti luvan lähteä tänne kyläilemään?” kysyi Ukko vähän ankarasti.

”Kyllä, sanoi Poika ja Äiti pyysi tuomaan Ukolle mansikoita” sanoi Poika vähän tärkeästi ja näytti mukia.

Ukko tuli iloiseksi ja meni hakemaan jääkaapista maitoa. Sitten kaikille tarjottiin mansikkamaitoa omasta kupistaan. Koera hotkaisi maidon heti ja röyhtäisi. Kissa katsoi sitä pilkallisesti eikä sanonut mitään. Ukko ja Poika söivät ja sitten Ukko kiitti mansikoista. Poika kiitti mansikkamaidosta ja lähti sitten kotiin.

”Sano terveisiä äidillesi!” Ukko kehotti. Hän muisti, että pojan äiti oli ollut joskus merirosvolaivassa emännöitsijänä ja kokenut monia seikkailuja.

Sitten Ukko kävi taas kiikkustuoliin. Koera kävi hänen jalkoihinsa ja kissa hyppäsi kaapin päälle. Kukaan muu ei pystynyt siihen, mistä kissa oli hyvin ylpeä. Kaapin päällä oli kovaa ja epämukavaa, mutta kissa halusi aina mennä sinne.

Vähän ajan kuluttua kaikki kolme kuorsasivat. Kissan kuorsaus oli hiljaista ja melkein sihisevää. Koera kuorsasi suu auki ja vinkui välillä. Ukko kuorsasi kovaa kuin kuorma-auto. Hänelläkin oli suu auki ja silmälasit olivat valahtaneet rinnuksille.

Ukon satuja 2

Karhu saapuu

Kerran Ukko ja Koera ja kissa istuivat suuren, kauniin talon tuvassa. Oli jo ilta ja alkoi tulla vähän kylmä, koska oli kevät. Niinpä Ukko nousi kiikkustuolista ja lähti eteiseen hakemaan puita, joita voisi polttaa uunissa.

Silloin ovi äkkiä aukesi ja sisään tunki valtavan iso karhu. Karhu oli niin iso, että se tuskin mahtui ovesta. Sen piti kumartua päästäkseen sisään ja se katsoi talon väkeä vähän vihaisesti. ”Mitäs väkeä täällä asuu?” se mörähti.

Ukko vähän hätkähti, koska karhu oli niin iso ja äreä. Ukko kuitenkin karautti kurkkuaan ja vastasi. ”Täällä on talon isäntä ja se olen minä. Nämä muut ovat henkilökuntaa. Mutta kukas te oikein olette? Sisään tulemiseen pitää pyytää isännän lupa!”

Nyt oli karhun vuoro häkeltyä ja se sopersi vähän epävarmasti: ”Anteeksi, en minä tiennyt, että tämä oli asuttu talo. Itse olen tuon metsän kuningas ja luulin, että tämä kuuluu valtakuntaani”.

”Ei kuulu”, sanoi Ukko tärkeästi. ”Minulla on tästä kiinteistöstä lainhuudot.” ”Entä onko vieraalla muuta asiaa?”

Karhu meni noloksi ja alkoi tehdä lähtöä: ”En minä tiedä lainhuudoista mitään. Ajattelin vain, kun minulla on nälkä ja kylmäkin tulee.” Ja silloin karhu rupesi itkemään ja kaikkien tuli sitä sääli. Kissa kuitenkin pysyi vähän epäluuloisena ja sanoi: ”Kyllähän se toisten talo nyt sitten kelpaa suojaksi ja ruokaakin pitäisi tarjota vai?” Kissa aikoi jatkaa, ettei karhu ollut tehnyt ruokansa ja asuntonsa eteen mitään töitä, mutta muisti sitten, ettei se ollut niitä itsekään tehnyt. Niinpä se ei sitten sanonut mitään, vaan katsoi vain happamasti.

Koera, joka oli välillä jo mennyt pöydän alle, hiipi sieltä varovasti karhun luo ja nuuski sen käpäliä murheellisen näköisenä. Ukko karautteli kurkkuaan.

”No niin”, Ukko sanoi, ”kyllähän pitää auttaa miestä mäessä”. Ukko viittasi karhua istumaan. Karhu rojahti puiselle sohvalle, joka meni rikki että räsähti.

Kissa naukaisi paheksuvasti ja koirakin hätkähti. ”No niin”, sanoi Ukko taas. Se nyt oli kyllä vanha ja heikko”. ”Ehkä herra karhu sentään istuisi lattialle”. ”Minä haen alle vähän pehmikettä”.

Ja niin Ukko haki ison keltaisen satiinitäkin, joka pantiin karhun alle. Ja karhu istuutui sen päälle ja alkoi nuolla käpäliään.

”Se taitaa miehellä nälkäkin olla?” Ukko kysyi myötätuntoisesti. ”No”, mörähti karhu hyvin murheisella äänellä: ”Viimeksi söin viime syksynä”.

Kissan karvat pörhistyivät, sillä se luuli, että karhu halusi nyt syödä sen. Koira katsoi sen sijaan myötätuntoisesti karhua ja läähätti. Ukko sanoi: ”On sitä sentään vielä talossa ruokaa”.

Ja Ukko meni ruokakomeroon ja toi sieltä suuren pussillisen kuorettomia nakkeja. Lisäksi Ukko kaivoi leipälaatikosta kaikki leivät, mitä siellä oli ja lisäksi vielä kuivuneet leivänpalatkin. Sen lisäksi hän vei karhulle kaksi pakettia juustoa, paketin aamiaismakkaraa, kaksi purkkia maitoa, viisi jogurttia, kermaviilin, kuusi keitettyä kananmunaa ja paketin aamiaismuroja.

Karhu kävi kiinni ruokaan ja hotki heti kaiken, mitä oli tuotu eikä edes pureskellut. Kissa oli hyvin loukkaantunut: ”Noin epäterveellisesti ei saa syödä. Karhuilla on inhottavia tapoja”. Koira katsoi karhun syömistä ja kuolasi murheellisesti. Silläkin oli nälkä, mutta se ymmärsi, että karhu oli vielä nälkäisempi.

Ukko kaiveli vielä jääkaappia ja ruokakomeroa, mutta siellä oli enää jäljellä vain puoliksi syöty margariinipurkki.

Ukollakin oli nälkä ja nyt ei ollut talossa aamiaisruokaa. Mutta se ei ollut tärkeintä. Olihan nälkäinen vieras saanut vatsansa täyteen ja sai nyt nukkua lämpimässä ja tyytyväisenä.

Ukko katseli karhua, joka alkoi kuorsata jyrisevällä äänellä. Hän ajatteli, että huomenna kaupasta saa kyllä lisää ruokaa. Kissa pani silmänsä kiinni, mutta ei saanut unta, koska oli katkera karhun huonosta käytöksestä. Mutta Ukko ja Koera nukahtivat pian ja aamulla kaikki heräsivät virkistyneinä ja iloisina, kun aurinko oli jo korkealla ja oli lämmintä.

Ukon satuja 3

Karhu rupeaa palvelukseen

Karhu jäi nyt asumaan suureen, kauniiseen taloon järven rannalla, yhdessä Ukon, Koeran ja kissan kanssa. Kissan nimi oli Superba, mutta yleensä sitä sanottiin vain kissaksi, mikä sitä harmitti, sillä sen oikea nimihän oli hieno.

Eräänä päivänä Poika tuli taas suuren, kauniin talon ovelle järven rannalle ja koputti. Poika säikähti kovasti, kun oven avasikin karhu. Poika oli vähällä jo ruveta itkemään, kun karhu sanoi epäystävällisesti: ”Mitäs sinulla tänne on asiaa?” Karhu oli elänyt koko ikänsä metsässä ja oli hyvin sivistymätön.

Mutta sitten tuli karhun takaa esille Ukko, joka selitti rauhallisesti: ”Eivät karhut enää syö ihmisiä. Tämä on nyt meillä palveluksessa eikä elä nälässä. Tule vain sisälle!”

Poika tuli sisälle ja huomasi, että karhu oli ollut juuri syömässä aamiaista. Pöydässä oli vieläkin kymmenen kiloa kuorettomia nakkeja, jotka Ukko oli aamulla tuonut kaupasta kottikärryillä.

Karhu palasi takaisin ruokapöytään ja jatkoi syömistään. Se maiskutteli ja hotki ja välillä röyhtäisi kovalla äänellä. Ukko oli vähän nolona siitä, että hänen talossaan oli sellaisia pöytätapoja ja sanoi pojalle puolustellen: ”No niin, kiinalaisetkin röyhtäilevät, vaikka ovat hyvin sivistyneitä”. ”Sitä paitsi karhu oppii pian tavoille, kun kerran on minun palveluksessani.”

”Mitä töitä karhu tekee?” poika kysyi. ”Mjaa”, sanoi ukko. ”Tuotapa en olekaan vielä tullut ajatelleeksi. Täytyyhän karhulle töitä olla, jos hän on meillä palveluksessa”.

Ukko ajatteli ensin, että karhu voisi vain lojua lattialla, kuten koirakin teki. Jäniksiä ei kannattanut ajaa, koska niitä ei saanut kiinni. Ja miksipä olisikaan pitänyt saada. Kissa hoiti mielestään tärkeää virkaa tarkkaillessaan taloa kaapin päältä. Karhu ei voinut tehdä samaa, sillä kaappi olisi särkynyt. Ukko itse luki lehtiä ja kirjoja, mutta karhut eivät osaa lukea ja miksi heidän pitäisikään osata. Mutta olipas tämä hankala juttu! Karhulle piti kyllä keksiä töitä. Mitä karhut osaavat tehdä?

Ukko meni sitten koiran ja karhun kanssa pihalle ja päätti, että sieltä raivataan nyt pois vanhat marjapensaat ja kuihtuneet omenapuut. Hän pyysi karhua nostamaan ne maasta. Karhu kävi kyykylleen ja puristi pensaan syliinsä. Kun se suoristautui, nousi pensas niin, että mullat vain lentelivät ja tahrivat vähän Ukon hienoja silkkiliivejä ja kravattia. Liivien taskussa oli arvokas kultakello pitkissä vitjoissa, mutta ei se likaantunut eikä särkynyt.

Ukko pyysi karhua nostamaan vielä maasta irti pari omenapuuta karhu teki sen. Sitten voivatkin taas kaikki ruveta lepäämään päivän töistä. Karhu oli itseensä hyvin tyytyväinen ja nauraa röhötteli tyytyväisenä. Ukkokin oli iloinen. Näin vahvaa palkollista ei ollut toista koko kylässä!

Poika oli katsellut karhun tekemää palvelusta ihmeissään ja kipaisi sitten kiireesti kotiin kertomaan siitä isälleen, joka ajoi suurta kuorma-autoa ja äidilleen, joka oli ollut merirosvolaivassa emännöitsijänä, mutta nyt oli vain tavallinen äiti.

Pojasta karhu oli hyvin kummallinen, mutta pojan äiti sanoi vain: ”No, karhut nyt ovat sellaisia”.

Ukon satuja 4

Ukon ja Karhun kauppamatka

Karhu jäi nyt asumaan Ukon suureen, kauniiseen taloon järven rannalle. Se kulki aina Ukon mukana myös kaupassa ja valitsi itselleen ruokia. Ukon mielestä se oli kyllä ihan hyvä asia, mutta karhu söi kyllä aika paljon.

Kyläläiset säikähtivät aluksi, kun Ukko käveli kadulla ja meni kauppaan karhun kanssa, mutta pian ne tottuivat. Karhu viihtyi talossa hyvin ja nauraa röhötteli aina, kun sai syötyä mahansa täyteen. Joskus se sanoi ”pöö”, kun kylän lapset tulivat kurkkimaan sitä aidan raosta. Silloin lapset pinkaisivat pakoon. Ukko sanoi karhulle, että pelottelu oli sivistymätöntä. Kissaakin karhun käytös harmitti. Lapset eivät enää tulleet sitä silittämään vaan kaikki katsoivat karhua.

Kerran Ukko ja karhu taas menivät kylälle. Ukolla oli kissa sylissä ja Koera juosta jolkotteli suu auki karhun ja Ukon välissä. Silloin karhu ehdotti, että Ukko voisi nousta karhun selkään ratsastamaan. Ukko teki työtä käskettyä ja piti kissaa sylissään. Kissa oli epäluuloinen ja pelkäsi mennä karhun kyytiin. Ukko piti sitä kuitenkin sylissään ja otti toisella kädellä kiinni karhun niskavilloista.

”Hei hulinaa!” huusi karhu ja läksi laukkaamaan. Karhu hyppi pitkiä loikkia yli aitojen ja vastaantulevien autojen. Ihmiset olivat kauhuissaan ja paheksuivat Ukkoa, joka antoi karhun pelotella säädyllisiä ihmisiä. Kissa puristi Ukon kättä kynsillään, niin että siihen tuli verijäljet.

”No, karhu!” Ukko sanoi. ”Kyllä  minä uskon, että sinä laukata osaat! Pysähdypäs nyt vähän, että pääsen täältä alas, kun kissakin haluaa!”

Karhu pysähtyi, mutta samalla se huomasi, että edessä olikin poliisiauto ja kaksi poliisia. Toinen poliisi näytti pysähtymismerkkiä. Kun karhu pysähtyi, he pyysivät sitä puhaltamaan muoviseen pilliin. Ukkokin puhalsi. ”No niin”, sanoi isompi poliisi. ”Selvin päin ollaan, mutta meno on liian hurjaa.” ”Autojen yli ei pitäisi hyppiä liikenteessä. Kirjoitan herroille rikesakon.”

Ukkoa harmitti, sillä rikesakko maksoi seitsemänkymmentä euroa. Sitä paitsi karhulle oli taas ostettava sata kiloa halpaa makkaraa, kaksikymmentä reikäleipää ja säkillinen kauramuroja. Karhu olisi myös tahtonut maitoa, mutta Ukko sanoi, että maito ei ole hyväksi karhun vatsalle. Ja maito maksoi euron litra. Karhu olisi juonut sitä niin paljon, että Ukko ja Koera olisivat jääneet ilman. Kissa taas joi vain kermaa, sillä sen mielestä maito ei sopinut jalosukuisille.

Niin kului aika ja Ukko ja Karhu tulivat keskenään hyvin toimeen suuressa, kauniissa talossa sinisen järven rannalla. Ukolta kyllä loppuivat rahat, kun karhu söi niin paljon, mutta Ukko sai pankista lisää rahaa ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Kyläläiset, jotka olivat aluksi kauhistelleet suuren, karvaisen karhun ilmestymistä kadulle, tottuivat siihen pian, eivätkä enää katsoneetkaan, kun Ukko ja hänen seurueensa liikkuivat tiellä. Ilkeät kielet kyllä puhuivat, että Ukko riisti karhun työvoimaa ja piti sitä nälässä. Ukko ei siitä välittänyt, sillä hänen mielestään karhun oli syytä asua hänen talossaan ainakin syksyyn asti, että se sivistyisi ja lakkaisi käyttäytymästä sopimattomasti.

Ukon satuja 5

Karhu käy uimassa ja sairastuu

Päivällä oli oikein kuumaa ja kaikkien teki mieli uimaan. Ukko inhosi vettä, kuten kaikki oikeat merirosvot, mutta hänkin kääri lahkeensa ja kahlasi rannassa.

Poika sai luvan polskuttaa käsipohjaa, koska Ukko oli koko ajan valvomassa. Pojan äiti oli sanonut, ettei saa mennä syvälle eikä ollenkaan kallioille eikä laiturille.

Koera rakasti uimista ja odotti suu auki, että sille heitettäisiin keppi. Kun Ukko heitti kepin järveen, Koera ui hakemaan sitä. Se ui niin kovaa, että oikein teki laineita kuin moottorivene.

Kissa ei uinut, vaan meni aitan alle ja yritti nukkua. Uimassa kävijöiden metelöinti harmitti sitä ja tuntui kuumalta. Mutta kissa ei suostunut menemään veteen ja sanoi, että se johtui arvovaltasyistä.

Kaikkein eniten ui karhu. Se tuli välillä rantaan ja puisteli turkkiaan niin että vesi lensi kauas ja kasteli kissankin. Ukko näki, että karhun huulet olivat muuttuneet aivan sinisiksi. ”Tule nyt jo pois lämmittelemään!” ukko sanoi karhulle. ”muuten sairastut”.

”Enkä sairastu!” karhu huusi takaisin, ”vesi on tänään lämmintä.”

Mutta illalla, kun karhu makaili savusaunan edessä pihalla, sen päätä alkoi särkeä ja sille tuli vilu. Ukko pyysi karhua tulemaan sisään, mutta karhu ei jaksanut, se oli niin kipeä.

Nyt Ukko huolestui. Kyllähän kipeä karhu piti saada sisään. Niinpä Ukko meni liiteriin ja käynnisti siellä traktorin: ”lenkolenkolenkolenko-pätt-pät-pät” sanoi traktori ja syöksi sinistä savua.

Traktori oli valtavan iso ja sen nimi oli Fordson Major. Se oli hieno nimi ja kaikkien mielestä traktori tuoksui erityisen hyvälle. Kun Ukko nosti kytkintä, traktori nytkähti liikkeelle ja sitten Ukko peruutti sen liiteristä pihalle.

Sen jälkeen Ukko otti vaijerin ja sitoi sen karhun kainaloiden alta. Sitten karhua alettiin hinata kotia kohti ja tuotiin viimein suuren, kauniin talon kuistin eteen. Kun kuistin ovet oli avattu, karhu kieritettiin kuistiin.

”No niin, sanoi Ukko”. ”Ei sitä nyt sisälle asti saada, mutta parempi näinkin kuin ulkona kylmässä”.

Karhun päälle pantiin nyt viisi peittoja sekä nahkavällyt ja kuormapressu. Pään alla oli kymmenen tyynyä. Karhun suuhun pantiin kuumemittari ja sille juotettiin kuumaa mehua.

Ukko soitti kylältä kunnanlääkäri Kososen katsomaan karhua. Kunnanlääkäri Kosonen tuli eteiseen ja ojensi karhulle kätensä. Sekin oli valtava ja karvainen ja puristi kovaa. Mutta kunnanlääkäri Kosonen huomasi, että kyseessä oli karhu eikä ihminen. ”En voi auttaa”, hän valitteli. ”Laki kieltää, kun en ole eläinlääkäri”.

Sen jälkeen Ukko soitti paikalle eläinlääkäri Lappalaisen. Eläinlääkäri Lappalainen ei ollut oikeasti lappalainen, vaan hieno neiti Helsingistä. Koera ja kissakin katsoivat häntä kunnioittavan pelokkaina. ”En voi auttaa” ilmoitti eläinlääkäri Lappalainen. ”En ole erikoistunut karhuihin”.

Ja niin eläinlääkäri Lappalainen hurautti tiehensä autollaan ja karhu jäi voimattomana makaamaan suuren, kauniin talon eteiseen.

”Ei meillä kavereita pulaan jätetä”, sanoi Ukko ja keitti karhulle muuripadallisen mehua. Aluksi karhu ei jaksanut juoda, mutta pian se virkistyi ja kuume laski. Silloin karhu rupesi rauhallisesti nukkumaan. Karhu nukkui hyvin, hyvin sikeästi ja näki makeita unia, joissa se söi paljon karhunvatukoita.Vasta  seuraavana aamuna karhu heräsi virkeänä ja iloisena. Se oli tullut taas terveeksi.

Ukon satuja 6.

Karhu souturetkellä

Ukolla oli suuren, sinisen järven rannalla vene. Entisenä merirosvona Ukko piti vesillä liikkumisesta ja halusi taas lähteä soutelemaan. Mukaan hän otti Koeran ja kissan sekä Pojan, jolle pantiin päälle pelastusliivit. Sellaiset oli Ukollakin.

Myös karhu tahtoi soutelemaan. ”Ei meillä ole liivejä” Ukko sanoi. ”Sinä olet liian iso”. Karhun oli pakko myöntää, ettei niin isoja liivejä ollut missään. Karhu oli hyvin pettynyt ja sen suupielet alkoivat nykiä. Kaikkia harmitti karhun puolesta.

”No”, sanoi Ukko ja karautti kurkkuaan. ”Tule nyt sitten”. ”Karhut osaavat kyllä uida paremmin kuin meistä kukaan, paitsi Koera”.

Niinpä karhu kahlasi veneen luo, jossa kaikki jo odottivat ja kiipesi sen perän kautta sisään. ”Hei hulinaa!” huusi karhu ja potkaisi veneelle vauhtia.

Mutta silloin vene alkoi täyttyä ja pian se upposi kokonaan. Kukaan ei painunut veden alle, paitsi karhu, jolla ei ollut liivejä. Karhu haukkasi vahingossa vettä ja yski kovasti. Koera lähti uimaan rantaa kohti ja pääsi pian sinne ja ravisteli turkkinsa. Kissakin ui rantaan ja se sähisi raivoissaan: ”Karhun kanssa soutelemaan!” ”Sen siitä saa, mokomakin metsäläinen!”

Ukko vei Pojan mukanaan rantaan ja kaikki näytti päättyneen onnellisesti. Vene oli kuitenkin jäänyt järven pohjaan. Nyt se olisi vedettävä ylös.

No, tässähän karhu saisi näyttää voimansa, sillä se oli vahvempi kuin kukaan muu. ”Hoidan homman!” karhu rehvasteli ja päästi röhönaurun.

Niinpä siis pantiin veneen keulaan köysi ja karhu rupesi sitä vetämään. Vaikka karhu oli vahva, ei vene kuitenkaan liikahtanut. Karhua harmitti. Nyt Ukko tuli avuksi ja Ukkokin oli vahva, vaikka ei yhtä vahva kuin karhu.

Ukko kiskoi yhdessä karhun kanssa, minkä jaksoi, mutta vene ei vieläkään liikahtanut. Nyt tuli mukaan vielä Poika kiskomaan venettä. Vene ei kuitenkaan liikahtanut. Nyt tuli avuksi Koerakin. Myös se kiskoi hampaillaan köydestä, mutta vene ei vain liikahtanut.

Nyt tuntui siltä, että venettä ei enää saataisi maihin, mikä harmitti Ukkoa. Kaikki olivat masentuneita.

Kukaan ei ollut muistanut, että talossa oli vielä yksi asukas, kissa. Kissaa ei kukaan kutsunut mukaan, koska se ei yleensä halunnutkaan tulla ja se ei halunnut tulla siksi, ettei kukaan sitä koskaan kutsunut mukaan. Sitä paitsi kissa oli niin leuhka, ettei kukaan halunnut siltä apua.

Nyt Ukko huusi kissalle. ”Tule nyt sinäkin sieltä vetämään!”

Ja nyt vetivät yhtaikaa kaikki: karhu, Ukko, Poika, koira ja kissa. Ja ihmeiden ihme –nyt vene lähti liikkumaan aivan kevyesti ja nousi pian maalle, kun kaikki yht’aikaa ponnistelivat sen kimpussa.

Kylläpä kaikki olivat tyytyväisiä. Kissa aivan loisti tyytyväisyydestä ja kehaisi: ”Tulipahan vene nostettua!”.

Ukko kuitenkin sanoi, ettei kissa sitä yksi nostanut, kun ei sitä karhukaan yksin nostanut. Nostamiseen tarvittiin sekä karhu, Ukko, Poika, Koera että vielä kissakin. Kaikki ymmärsivät tämän. Vain yhdessä he olivat tarpeeksi vahvoja. Myös karhu käsitti, ettei hän yksin pystynyt siihen, minkä he kaikki yhdessä saivat aikaan. Karhu ajatteli, että tämäkin oli sivistystä.

Ukon satuja 7.

Karhu kaupungissa

Kerran Ukko päätti lähteä kaupunkiin. Talo oli kiinnitettävä, Ukko sanoi tärkeänä. ”Menen pankkiin tekemään vekselin ja käyn myös oopperassa”.

Kukaan ei oikein ymmärtänyt, miksi talo oli kiinnitettävä, sehän tuntui oleva tukevasti maassa kiinni. ”Tämä liittyy taloudellisiin asioihin” Ukko sanoi. Rahaa tarvitaan karhun ruokkimiseen ja muuhunkin.

Kun karhu kuuli, että Ukko oli lähdössä kaupunkiin, se halusi mukaan. Ukko ei oikein hyväksynyt ajatusta, mutta koska karhu oli hänen rehellinen ja vilpitön ystävänsä, Ukko ajatteli, että olihan sen päästävä kaupunkia katsomaan.

Niinpä Ukko käynnisti liiterissä traktorin, jonka nimi oli Fordson Major. Se oli korkeampi kuin Ukko ja se säkätti kumealla äänellä. Siitä lähti miellyttävä haju ja ukko sanoi, että se johtui petroolista.

Ukko liitti nyt traktorin perään peräkärryn ja köytti karhun sen lavalle kuormausliinoilla. Karhun peitoksi pantiin kuormapeite ja se sai nenälleen aurinkolasit. Nyt karhu näytti aivan valtavan suurelta mummolta.

Kaupungissa Ukko meni pankkiin. Karhu läksi katselemaan ympärilleen. Näin valtavia taloja ei karhu ollut tiennyt olevan olemassa. Kaupungissa näkyi myös hirveän suuria rekka-autoja. Ne olivat monta kertaa suurempia kuin karhu ja paljon suurempia kuin Ukon traktori. Karhu yritti mennä kadun yli, mutta valtava rekka tööttäsi ja sen lavan kulma töytäisi karhun nurin katuojaan. Karhu oli aina luullut olevansa kaikkein suurin koko maailmassa, mutta nyt se tunsi itsensä pieneksi. Karhu ajatteli, että tämä oli ehkä sivistystä.

Ukko aikoi mennä karhun kanssa oopperaan, mutta karhuille ei myyty sinne lippuja. Ei auttanut, vaikka Ukko yritti selittää, että tämä karhu oli sivistynyt.

Koska Ukko ajatteli, että karhu oli nyt vietävä oopperaan, koska siellähän se ainakin sivistyisi, hän puki karhulle valepuvun. Valepukuun kuului kuormapeitteen ja aurinkolasien lisäksi peruukki ja lakanasta tehty hame. Tässä asussa karhu oli aivan kuin valtava, karvainen filmitähti, jolla oli pitkä nenä. Se oli erikoisen näköinen

Kun Ukko ja karhu menivät paikoilleen katsomoon, kaikki katsoivat heitä. Jotkin ulkomaalaiset paheksuivat karhua, koska he ajattelivat, että kaikkien olisi pitänyt katsoa karhun sijasta heitä, koska he olivat mielestään itse erikoisen näköisiä. ”Enorma diva”, kuiskasi yksi ulkomaalainen toiselle pahansuovasti ja tuijotti karhua ilkeästi. Hänestä karhu ei ollut normaali.

Sitten esitys alkoi. Alkusoiton jälkeen lavalle ilmestyi sankaritenori, joka huusi kovalla ja korkealla äänellä. Karhu oli omasta mielestään hyvin musikaalinen ja alkoi myös huutaa. Se nousi takakäpälilleen ja karjui silmät kiinni niin kovaa kuin jaksoi.

Ja kyllähän karhu jaksoi. Karhun ääni oli niin kova, että ikkunalasit helisivät ja rappaus tippui katosta. Ihmiset olivat kauhuissaan ja alkoivat paeta katsomosta kuka minnekin, kauhun vallassa. Sankaritenorikin hiljeni ja hyppäsi piiloon esiripun taakse. Koko oopperasta oli tullut fiasko, sanoi eräs hieno rouva, joka oli tätä kaikkea katsomassa.

Samassa saapui paikalle joukko palomiehiä, jotka vetivät mukanaan valtavaa paloletkua. ”Vettä!”, huusi palomestari ja palomiehet alkoivat suihkuttaa vettä karhun päälle. Karhulta putosivat nyt silmälasit ja huivi, eikä se enää ollut lainkaan filmitähden näköinen.

Koska tilanne oli epämukava, loikkasi karhu nyt palomiesten yli ja juoksi nopeasti metsään. Siellä se piileskeli, kunnes Ukko, joka ajeli traktorillaan sitä etsimässä, löysi karhun.

Ukkoa harmitti, mutta hän ei torunut karhua, koska tiesi, että se oli muutenkin häpeissään. Sitä paitsi poliisit olivat lähteneet etsimään sekä Ukkoa että karhua, joita epäiltiin järjestyshäiriöstä.

Niinpä Ukko ajeli varovasti pitkin sivuteitä ja matka kesti pitkään. Vasta yöllä traktori tuli suuren, kauniin talon pihaan. Silloin karhu oli jo nukahtanut traktorin lavalle. Ukko peruutti traktorin talliin ja antoi karhun nukkua siellä, koska oli lämmintä. Karhun peitoksi Ukko asetteli nahkavällyn ja kuormauspeitteen.

Ukon satuja 8.

Koiran nimipäivät

Eräänä päivänä, kun kaikki olivat kokoontuneet pöydän ääreen keskustelemaan maailmanpolitiikasta, alkoi Koera puhua. Kaikki tiesivät, että se osasi puhua, mutta kun sen puheista ei yleensä kukaan mitään välittänyt, niin se tavallisesti tyytyi vain haukkumaan ja vingahtelemaan. Eihän Koeralla ollutkaan niin paljon järkeä, että sen mielipiteitä olisi kukaan viitsinyt kuunnella. Näin monet ajattelivat. Mutta Ukko piti Koerasta, koska sillä oli kultainen sydän ja jutteli usein sen kanssa. Ukon mielestä Koeralla oli parempia ajatuksia kuin monella muulla.

Mutta nyt Koera halusi puhua kaikille ja koska se ei olut tottunut puhumaan, se vähän ujosteli ja karautteli kurkkuaan, vaikka ei sillä ollut yskä.

”Hyvät ystävät”, sanoi Koera ja punastui korviaan myöten. ”Asia on niin, että olen aikonut viettää nimipäivät”. ”Kaikki ystävät ovat sydämellisesti tervetulleita”.

Kaikki olivat ihmeissään. Kukaan ei ollut tiennyt, että Koeralla on oikeasti nimi. Ukkokin oli luullut, että sitä sanottiin vain Koeraksi, koska se oli koira. ”Niin.” sanoi Koera ja tuijotti lattiaan, ”minun nimeni on oikeastaan Konstantin von Oben und Herab. Tänään on nimipäiväni.”

”Oho”, säikähti Ukko. ”Ja aatelissukua”. ”Minä en tiennyt sitä, anteeksi!” Kissa oli kauhuissaan. Koera oli siis aatelissukua ja sitä paitsi se saattoi viettää nimipäiviä, koska sen nimi oli kalenterissa. Kissan nimi oli kyllä Superba, mikä oli sen mielestä hyvin kaunis nimi. Mutta sellaista nimeä ei ollut kalenterissa, eikä kissalla niin olleen ollut varsinaista nimipäivää. Sitä paitsi se oli maatiaiskissa eikä mitään aatelissukua. Mutta se ajatteli, että jokainen päivähän oli kissanpäivä.

Karhu oli hyvin vaikuttunut. ”En tiennyt, että olette niin sivistynyt” se teititteli Koeraa. ”Tämä on minulle kunnia”.

Mutta Koera ei halunnut tehdä numeroa aatelisuudestaan. ”Olin ajatellut vain pieniä kalaaseja” se sanoi ja käytti vahingossa hienoa sanaa, jollaisia se yleensä aina vältteli. ”Tarjoaisin mielelläni jokaiselle kupillisen. Ja sitten minulla on myös kakku”.

Sen jälkeen Koera tyrkkäsi salin oven auki ja kas ihmettä! Siellä oli pöydälle katettu jokaiselle koirankupillinen koiranmakkaraa ja jotakin ruskeita papanoita. Pöydällä oli myös kakku, jossa oli muutama kynttilä.

”Miksi siinä on kynttilöitä”, Poika kysyi. Hän tiesi, että kynttilät kuuluvat syntymäpäiväkakkuun eikä nimipäiväkakkuun. ”Kynttilät ovat minusta hienoja” sanoi Koera.

Niinpä Koera puhalsi kynttilät sammuksiin ja kaikki taputtivat ja hurrasivat sille. Koirille ei puhaltaminen ole helppo tehtävä.

Koera, jonka oikea nimi siis oli Konstantin von Oben und Herab, kehotti kaikkia käymään käsiksi pöydän antimiin ja näytti itse esimerkkiä. Ukko kuitenkin sanoi, että kun nyt kerran oli Koeran merkkipäivä, olisi parempi, että hän saisi syödä kaikki nuo koirankupilliset itse. Tavallisesti Koera sai vain yhden kupillisen ja tuli sitten Ukon viereen kerjäämään. Silloin Ukko aina sanoi, ettei Koeran pitänyt syödä liikaa, koska se oli epäterveellistä. Vieraat sen sijaan söivät vain kakkua ja sitä olikin niin paljon, että jokaiselle tuli melkein ähky olo makeasta kakusta, joka oli hyvin herkullista.

Koeran nimipäivää vietettiin sitten leikkien ja laulaen. Erityisesti hippasilla ja piilosilla olo oli Koerasta hauskaa, sillä siinä se oli itse kaikkein paras.

Sitten viimein tuli ilta, jolloin kaikki olivat väsyneet juhlimisesta. Ukkokin vilkuili jo kelloaan ja haukotteli jatkuvasti.

Silloin päätettiin mennä kaikki levolle ja Poika sai lähteä kotiinsa, jossa äiti jo odotteli. Äiti sanoi puhelimessa, että Pojalle olisi tarjolla lämmintä maitoa iltapalaksi ja kuorettomia nakkeja.

Ukon satuja 9.

Uusi pastori haluaa karhun kirkkoon

Kylään tuli uusi pastori, jonka nimi oli Luukkanen. Luukkanen oli kuivan luiseva laiha mies, joka ei koskaan nauranut eikä valehdellut.

Uusi pastori piti kunnia-asianaan tutustua kaikkiin seurakuntalaisiin ja kävi sen takia kaikissa taloissa tutustumassa talonväkeen ja juomassa kahvia.

Kun Luukkanen saapui mustassa kasukassaan Ukon taloon, tuntui se kaikista hyvin juhlalliselta. Kaikki tiesivät, että Luukkanen messuaa kirkossa joka sunnuntai, kun siellä soitetaan urkuja. Luukkanen myös saarnasi kirkossa korkealta saarnastuolista ja yltyi joskus oikein huutamaan, niin että vanhat mummot saattoivat ruveta itkemään, mikä oli Luukkasesta hienoa. Silloin hän oli oikein tyytyväinen.

Tervehdittyään talonväkeä ovensuusta Luukkanen astui peremmälle, kun Ukko häntä pyysi. ”Onko taloväki surullista vai surutonta, jos saan kysyä” Luukkanen uteli. ”Kyllä meillä hauskaa on”, sanoi Ukko. ”Kalaa on saatu ja käyty uimassa.” Luukkanen ei oikein pitänyt Ukon vastauksesta, koska hän tiesi, että Ukko oli ollut merirosvo, eikä Luukkanen suvainnut merirosvoja lainkaan.

”Minä kyllä tarkoitin sitä, että veisaatteko te täällä virsiä ja oletteko te käyneet kirkossa?” Luukkanen täsmensi. Ukko oli käynyt sekä kirkossa että myllyssä. Itse asiassa hän oli ryöstänyt viisi kirkkoa ja kaksi myllyä, mutta se oli tapahtunut kauan sitten.

”No, onhan meillä sellaistakin ajateltu”, Ukko myönteli, koska ei halunnut kuulostaa töykeältä, mikä olisi ollut sivistymätöntä. ”Mutta kiireitä on ollut”. ”Elonkorjuuseen on tässä jo ruvettu valmistautumaan”, Ukko sanoi, mutta muisti samalla, ettei hänellä ollut peltoja lainkaan.

”Asia on kyllä niin”, Luukkanen sanoi, ”että mikäli nyt esimerkiksi pidätte täällä karhua, joka yrittää käydä sivistyneestä, mutta ei käy kirkossa eikä osaa lukea, niin poliisimestari Taapero saattaisi kyllä ajatella, että tässä on kyse niin sanotusta poliittisesta rikoksesta”.

Nyt Ukko säikähti. Poliisimestari Taapero tunnettiin virkamiehenä, joka vihasi kaikkea, mikä liikkui. Taapero viritteli kyläteille köysiä, joilla pysäytti öisiä liikkujia ja tarkisti, että heillä ei ollut vääriä asenteita. Taapero myös kävi talojen ikkunan alla kuuntelemassa, puhuttiinko siellä vihapuheita.

Ukon mielestä hänen talossaan ei koskaan puhuttu vihapuheita, paitsi silloin kun joku löi vasaralla peukaloonsa tai kun tietokone ei hyväksynyt salasanaa. Mutta Ukko ymmärsi, että jos Taapero päästettäisiin hänen taloonsa, niin se olisi kaiken loppu. Silloin karhun olisi paettava metsään ja ehkäpä oopperan fiasco paljastuisi ja oopperan tirehtööri tulisi vaatimaan korvauksia.

”Kyllähän me mielellämme tulisimme kirkkoon, mutta kun meillä on tuo virsien veisaaminen jäänyt opettelematta”, sanoi Ukko. Lapsena Ukko oli kyllä oppinut virsikirjan melkein kannesta kanteen ja hoilannut siskostensa kanssa virsiä illat pitkät. Virsikirja oli nyt kuitenkin muutettu eikä uusia virsiä osannut kukaan.

”Tämä asia kyllä hoituu” sanoi Luukkanen jo hieman ystävällisemmin. Lähetän teille vielä tänään lukkari Pakaraisen, joka saa opettaa teitä ja teidän, hm. huonettanne”.

Sen jälkeen pastori Luukkanen lähti ja sulki oven jälkeensä. Kaikki pelkäsivät vähän. Milloinkahan Pakarainen saapuisi? Olisikohan hän vihainen ja karjahteleva? Saisiko Ukko pidettyä hänet kurissa?

Ukon satuja 10.

Kirkonseudun maatalousnaiset opettavat karhua

Karhu oli sopeutunut hyvin Ukon taloon. Aamuisin se nousi ensimmäisenä, venytteli ja karjahteli ja köpötteli sitten hyväntuulisena ruokakomerolle. Komerossa oli hehtolitroittain kauramuroja, kuorettomia nakkeja, lihapullia ja reikäleipiä. Niistä karhu teki itselleen aamupalan ja söi.

Karhulla oli hyvä ruokahalu, mikä sen mielestä oli hieno asia ja muutkin pitivät sitä esimerkillisenä. Koera, oli ainakin yhtä kova hotkimaan kuin karhu eikä se pitänyt karhun lempiruoista. Sen mielestä karhun olisi pitänyt siirtyä koiranmakkaraan ja papanoihin eikä teeskennellä sivistynyttä. Niitä koira itsekin söi.

Karhu oli siis hyväsyöntinen, mutta sillä oli yksi vika. Se likasi syödessään kaikki astiat, mutta ei sen jälkeen pessyt niitä, saati että olisi asettanut ne sitten puhtaina kuivauskaappiin. Joskus karhu paisteli makkaroita ja kananmunia pannulla, jolloin ne paloivat pohjaan. Myös puuroa se keitti ja taas puuro jäi kiinni kattilaan eikä sitä sieltä saanut kukaan lähtemään. Jälkiään karhu ei siivonnut koskaan. Banaaninkuoret, omenankannat ja muut tähteet se heitteli minkä minnekin. Joskus se oli lukevinaan lehtiä, vaikka ei osannut ja heitti ne sitten lattialle, jossa ne rutistuivat kun se käveli niiden yli.

Ukko yritti neuvoa karhua, mutta karhu oli jo mielestään oppinut tärkeimmät taidot ja halusi sen sijaan päästä jatkokurssille. Karhu oli kuullut, että jatkokurssille pääsee sellainen, joka jo osaa asiat, mutta haluaa osata ne vieläkin paremmin, oikein loistavasti.

Ukko ajatteli, ettei hän osannut pitää jatkokurssia, mutta oli kyllä kuullut, että sellaisia pitivät Kirkonseudun maatalousnaiset. Niinpä Ukko otti yhteyttä maatalousnaisten ylipäällikköön ja pyysi tätä tulemaan ja pitämään kurssin. Siinä Ukko oppisi itsekin.

Maatalousnaisten ylipäällikkö hurautti suuren, kauniin talon pihaan autollaan ja astui sisään tuiman näköisenä. ”Tekö sitä valistusta tarvitsette?” hän kysyi Ukolta. Ukko myönsi näin olevan, mutta sanoi, että vielä enemmän valistusta tarvitsee karhu, joka luulee osaavansa jo melkein kaiken.

”No niin, aletaanpas opiskella”, ylipäällikkö sanoi Ukolle ja karhulle tuimalla äänellä. ”Pankaa esiliinat eteen ja myssy päähän!” ”Jaloissa on oltava tohvelit ja käsissä kumihansikkaat!”

Ukko ja karhu pukeutuivat työasuun ja kissa ja koira katselivat niitä kunnioittavasti. Noin hienoina ei heitä ennen juuri nähty.

Ylipäällikkö näytti sitten, miten paistetaan munia ja pekonia polttamatta niitä pohjaan ja tehdään puuroa, joka ei tartu kattilaan. Sitten kurssilaisille opetettiin siivousta ja tiskausta. Tiskatessa kattilan puhdistamiseen tarvittiin karhun kieltä, sanoi ylipäällikkö. Karhu ilahtui. Se otti kattilan ja alkoi nuolla sitä. Vaikka se oli pohjaan palanut, siitä tuli aivan puhdas. ”Ohoh”, sanoi ylipäällikkö. Hän oli hämmästynyt ja alkoi jo hieman kunnioittaa karhua.

Sen jälkeen oli aika siivota. Karhu ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi piti siivota, mutta hänelle sanottiin, että sekin kuului sivistykseen. Talossa ei ollut imuria, muta karhu keksi keinon. Se avasi oven ja veti valtavasti ilmaa keuhkoihinsa. Sen jälkeen se puhalsi sitä ulos niin, että pöly lensi ulos ovesta kuin pyörremyrskyssä. Samalla kyllä lensi myös pöytäliina pöydältä ja lehdet kirjahyllystä. Matotkin menivät kasaan. ”Oho”, sanoi ylipäällikkö. ”Olipas se puhallus!”

Sen jälkeen ylipäällikkö katsoi suuren, kauniin talon pihaan ja sanoi, että se oli aika ruma. Ukkoa harmitti, mutta se oli totta. Omenapuita olisi pitänyt karsia, kuusiaitaa leikata ja kitkeä rikkaruohoja. Karhusta ei kuitenkaan oikein ollut näihin hommiin. Ukkokaan ei enää jaksanut tehdä mitään, sillä hän oli ollut koko päivän ylipäällikön ja karhun kanssa tekemässä kaiken maailman kotitaloustöitä. Vanhana merirosvona hän ei ollut niitä aikoinaan opetellut, sillä merirosvolaivoissa oli aina emännöitsijä, joka hoiti nämä asiat.

Pihatalkoot jäisivät odottamaan jotakin toista, kaunista päivää.

Mutta nyt ukosta tuntui, että hän oli oppinut paljon uutta ja myös karhu oli sivistynyt. He hyvästelivät nyt ylipäällikön, joka oli jo lauhtunut ja hymyili lähtiessään Ukon talosta.

Kaikkia nukutti jo aivan valtavasti, sillä oli jo myöhäinen ilta.

Ukon satuja 11.

Ukon olympialaiset

Pikkulinnut kävivät aina lauleskelemassa suuren, kauniin talon puutarhassa. Sinä kesänä ne sirkuttelivat erityisen paljon olympialaisista, joita pidettiin jossakin ulkomailla ja joissa heitettiin ja hypättiin. Olympialaisten voittajat olivat onnellisia ja heitä juhlittiin.

Tämä kaikki tuntui niin hauskalta, että myös Ukon talonväki pyysi Ukkoa järjestämään olympialaiset. Niissä olisi kaikilla hauskaa. Ukko oli samaa mieltä, mutta sanoi, että olisi keksittävä omat lajit, koska kissat eivät osaa heittää keihästä eivätkä koiratkaan. Sitä paitsi olisi tyhmää, jos jollekin tulisi paha mieli, kun hän ei voisi osallistua.

Niinpä Ukko päätti, että jokaisella talon asukkaalla pitäisi olla oma sarjansa. Ukko oli kerran itsekin voittanut oman sarjansa, kun siinä ei ollut muita kilpailijoita ja muisti, miten mukavalta se tuntui.

Niinpä tehtiin siten, että kussakin lajissa oli mukana vain lajin ennakkosuosikki, joka oli samalla paras ja ainoa osallistuja. Vauhdittomassa korkeushypyssä kissa oli ylivoimainen. Se poukkosi aidan yli niin korkealle että kaikki aivan ällistyivät.

Painonnosto oli karhun leipälaji. Se nosti maasta niin valtavan kiven, että tanner tömähti kuin ukkosen jyrähdys, kun se paiskasi kiven takaisin maahan. Olipa siinä voimaa! Koira puolestaan esitti pikajuoksupujottelua. Sille tehtiin esterata, jossa oli juostava keppien ympäri kuono melkein maan tasalla. Koira oli ihmeellinen, se kiiti radan kuin raketti ja kaikki myönsivät, että turha olisi ollut mennä koiran kanssa kilpailemaan.

Poika sai esittää tietokonetaitojaan. Hän ohjasi tietokoneella avaruuslaivaa ja ampui alas örkkien ja sikojen avaruusluksia. Se oli ihmeellistä! Kaikki taputtivat pojalle ja sanoivat, että hän oli guru.

Ukko ei aluksi keksinyt, mitä lajia edustaisi. Ukko osasi kyllä melkein vaikka mitä, mutta ei ollut missään kovin hyvä. Kissa oli parempi hyppääjä, koira oli parempi juoksija ja karhu oli vahvempi kuin Ukko. Poika taas pelasi paremmin tietokonetta. Ukkoa tämä olisi ehkä muuten voinut harmittaa, mutta kaikki nämä olivat hänen hyviä ystäviään ja Ukko näki mielellään, että he menestyivät kukin omalla alallaan. Mutta oliko Ukolla mitään omaa alaa?

Silloin Ukko muisti, että hän osasi soittaa huuliharppua ja sitä ei osannut tässä talossa kukaan muu.

Niinpä Ukko kaivoi povitaskustaan huuliharpun ja soitti ensin ”Mantshurian kukkuloilla” ja sitten ”Rantakoivun alla” ja sitten vielä ”Kyllikki-valssin”. Kaikkien mielestä se oli oikein kaunista ja Koera jopa pyyhki salaa kyyneleitä silmäkulmistaan, vaikka ei ollutkaan surullinen.

Niin päätttyivät illan koittaessa olympialaiset suuressa, kauniissa talossa sinisen järven rannalla. Koko joukko asettui pöydän ympärille nauttimaan olympiaillallista, johon kuului kuumaa kaakaota, valkoista vehnäleipää ja kuorittuja nakkeja. Pöydässä puhuttiin paljon päivän tapahtumista ja ylistettiin voittajia, jotka olivatkin kaikki tyytyväisiä ja onnellisia.

Sen jälkeen olivatkin kaikki kilpailijat aivan rättiväsyneitä ja jaksoivat hädin tuskin mennä omaan sänkyynsä ja pukea yöpuvun päälle. Nukkumattia ei tarvinnut kauan odotella.

Ukon satuja 12.

Ukko kirjoittaa karhulle ja muille talon asukkaille Lontoosta

Eräänä päivänä Ukko tuli talon asukkaiden ruokapöytään tärkeän näköisenä. ”Olen päättänyt lähteä käymään Lontoossa” ukko sanoi, ”mutta kyllä minä tulen takaisin”.

”Vai Lontoossa” hätkähti Koera. Se ei oikein muistanut, mikä se Lontoo oli, mutta ymmärsi, että Ukko aikoi nyt lähteä pois, vaikka lupasikin tulla takaisin.

”Lontoossa, Lontoossa?” sanoi karhu. Se muisteli, että Poika oli puhunut sille karhuherra Paddingtonista. Paddington tuntui siitä kyllä melko vähäpätöiseltä ja tyhjänpäiväiseltä karhulta, koska se oli niin pieni. ”No, sano sukulaisilleni siellä terveisiä!” karhu sanoi arvokkaasti ja katsoi kissaa ja koiraa hieman ylpeänä. Kissa tuhahti ja sanoi, että kissojen tapana oli käydä Pariisissa. Hän ei kyllä ollut käynyt, mutta jos jostakin syystä menisi ulkomaille, niin kyllä sitten Pariisiin. ”Lontoo. Pyh!” kissa sanoi ja ajatteli, että Lontoossa tuskin olisi yhtään kissaa, jonka nimi olisi Superba.

Joka tapauksessa Ukko puki matkavaatteet päälleen ja lähti sitten traktorillaan kohti kaupunkia. Sieltä lähtisi lentokone Lontooseen. Talon asukkaat vilkuttivat ukolle ja kaikista ero oli aika haikeaa, vaikka Ukko olikin jättänyt talon täyteen ruokaa ja vieläpä ostanut karhulle kymmenen litraa maitoa, vaikka se oli epäterveellistä. Pojalle Ukko lupasi tuoda Lontoosta suklaata ja lakritsia, jotka olivat myös epäterveellisiä.

Eräänä päivänä postiljooni tuli Ukon suureen, kauniiseen taloon ja toi asukkaille pikakirjeen Lontoosta. Kirjeen päälle oli kirjoitettu: ”Kaikille Ukon ystäville, osoite suuri, kaunis talo sinisen järven rannalla, Suomi, Finland.” Poika oli talossa käymässä ja sanoi, että se Finland oli sama kuin Suomi, jota ei ymmärretty Lontoossa, vaikka ihmiset eivät kaikki olleet siellä tyhmiä. Näin oli Ukko sanonut.

Karhu halusi avata pikakirjeen ja repäisi kuoren rikki suurella kynnellään. Silloin esille tuli kirje, jonka Ukko oli kirjoittanut koneella ja varustanut nimikirjoituksellaan, joka oli tehty kynällä. Poika luki kirjeen, koska karhu ei osannut.

Kirjeessä luki seuraavaa: ”Rakkaat ystävät siellä Suomessa. Toivottavasti kaikki ovat olleet iloisia ja tyytyväisiä ja ruoka on riittänyt. Jos se loppuu kesken, niin käykää kaupassa. Rahaa ja jalokiviä on tuvan penkin alla olevassa arkussa. Avain on uunin päällä.

Täällä on ollut oikein mukavaa, paitsi että jäin auton alle, kun ne ajavat täällä väärää puolta. Mutta ei se haittaa, jalka katkesi, mutta lääkäri korjasi sen taas. Opinpahan varomaan liikenteessä. Olkaa kaikki siellä varovaisia! Kyllä se koskee, kun jalka katkeaa. Muuten olen tullut hyvin toimeen täällä. Pidän purjomakkaroista ja oluesta ja sunnuntaina olen syönyt pubissa roastbifiä. Se lausutaan rostpif, tai jotain. Viskiä minulle on tarjottu hienojen herrojen klubissa. Läksin sieltä pois, kun joku kehuskeli ampuneensa karhun. Love, Yours Ukko”. P.S. Lausutaan, ”lav, joors Jukko” P.P.S. Tulen huomenna ja tuon paljon suklaata ja yhtä ja toista muuta. Joors Jukko.

”Hyvänen aika”, koira sanoi, ”jalka poikki!” ”Ja karhuja ammutaan!” karjaisi karhu. ”Suklaata on tulossa, mutta toivottavasti lakritsia kanssa” sanoi Poika. Kissa ajatteli, että olipa aikakin, että joku taas tulisi sitä silittämään. Selkäkarvat alkoivat jo kaivata kiillotusta.

Niin kaikki jäivät iloisina odottamaan seuraavaa päivää. Se oli niin jännittävää, ettei uni aluksi meinannut tulla silmään. Sitten kaikki kuitenkin alkoivat makeasti haukotella, varsinkin karhu, jonka kita aukesi valtavan ammolleen, minkä jälkeen se sanoi: ”hohhoijaa! Nyt tämä poika käy nukkumaan!”

Ja pian kaikui suuren, kauniin talon väentuvassa tasainen ja rauhallinen kuorsaus.

Ukon satuja 13.

Karhu osallistuu soutukilpailuihin

Kun Ukko tuli Lontoosta hän jakoi kaikille tuliaisia. Pojan isälle hän pyysi viemään ison pullon mallasviskiä, jollaista aikuiset saavat juoda. Pojan äiti taas sai jonkinlaisia konvehteja, jotka eivät Pojan mielestä olleet oikein hyviä.

Poika itse sai ison suklaalevyn ja laatikollisen lakritsimakeisia, jotka olivat erityisen hyviä. Karhu sai nuken, joka esitti karhuherra Paddingtonia. Siitä karhu oli aika mielissään, ja sanoi nukkea aina Baddingtoniksi. Kissan mielestä se oli hyperkorrektia ja se tuhahti aina nimen kuullessaan. Koeralle Ukko toi uuden kaulapannan, vaikka Koera ei oikeastaan tarvinnut mitään pantaa. Panta oli kuitenkin hieno ja siinä oli jopa metallisia niittejä, jotta susi ei pääsisi koiraa puremaan. Koera ajatteli, että se oli hänen uniformunsa ja oli salaa ylpeä.

Ukko ei millään meinannut keksiä kissalle tuliaisia, mutta sitten kaupustelija myi hänelle vieterillä toimivan hiiren, joka oli päällystetty oikealla hiirennahalla. Tämä miellytti kissaa kovasti ja se heitteli hiirtä ilmaan, otti sitä kiinni ja sähisi riemukkaan ilkeästi.

Itselleen Ukko toi tynnyrillisen viskiä, joka on epäterveellistä. Ukko kuitenkin puolustautui sillä, että hän oli jo vanha ja terveellisyys ei ollut yhtä tärkeää. Sitä paitsi viski olikin oikeasti vanhoille terveellistä, koska se lämmitti luita ja ytimiä. Pojasta tuntui nyt ensi kertaa, että Ukko taisi vähän laskea luikuria. Mutta koska Ukko oli muuten reilu, Poika ajatteli, että ei se haitannut.

Kun lahjat oli jaettu, alettiin puhua siitä, mitä nyt ruvettaisiin tekemään, kun oltiin kaikki taas koossa. Ukko, joka joskus vähän kerskui saavutuksillaan, kertoi, että jos hän olisi vähän nuorempi, hän voisi ehkä taas osallistua soutukilpailuihin ja voittaa sarjansa. Näin hän oli nuoruudessaankin tehnyt. Karhu, joka tunsi vetoa urheiluun, ehdotti, että nyt voisi olla hänen vuoronsa edustaa tätä taloa soutukilpailuissa.

Niinpä päätettiin, että karhu saisi osallistua kilpailuihin, mutta sille oli tehtävä erikoisvene. Mikään vene ei ollut tarpeeksi suuri kannattelemaan karhua. Jos karhu tuli veneeseen, niin se upposi. Näinhän oli jo kerran tapahtunut.

Niinpä siis rakennettiin erikoisvene. Ukko kävi ostamassa kaksi suurta kirkkovenettä, jotka yhdistettiin toisiinsa lankuilla. Karhu souti tai oikeastaan meloi venettä liikuttamalla valtavaa melaa veneiden keskellä olevasta aukosta. Venettä kokeiltiin ja karhu sai sen liikkumaan hurjaa kyytiä. ”Voitto on meidän!”, huusi karhu, vaikka kilpailukaan ei ollut alkanut.

Lähtöviivalla kaikki katsoivat ihmeissään karhun venettä. Sellaista ei kilpailuissa vielä koskaan ollut ollut. Eipä ollut ennen karhujakaan niihin osallistunut.

Kun lähtölaukaus kajahti, karhu aloitti vimmatun melomisen ja vene kiiti hurjaa vauhtia. Karhu ei kuitenkaan pystynyt ohjaamaan sitä ja niin se törmäsi luodolle, jonka nimi oli Läpätinluoto.

Törmäyksessä karhun vene myös rikkoi merimerkin, jonka nimi oli kumpeli. Myös karhun vene hajosi kahtia ja Ukon piti tulla auttamaan sitä pois luodolta. Koska ei ollut niin suurta venettä, että se olisi kannattanut karhua, tilattiin paikalle laiva. Karhu nousi vähän häpeissään laivan kyytiin eikä puhunut mitään ennen kuin päästiin rantaan.

”No, oliko voitto teidän?” kysyi kissa, kun päästiin kotiin. Karhu ei sanonut mitään, karjaisi vain niin, että kissa karkasi suin päin karkuun ja tuijotteli karhua aitan alta. Ukon mielestä kissa käyttäytyi sivistymättömästi, sillä karhu oli yrittänyt parhaansa.

Karhu oli myös hyvin väsynyt, sillä se oli saanut paljon virikkeitä kilpailuista ja sen teki mieli nyt nukkua, että voisi niitä sulatella. Niinpä se menikin päiväunille ja nukahti onnellisena ajattelematta sitä, että se oli rikkonut merimerkin. Ukonkin mielestä karhut olivat tärkeämpiä kuin merimerkit.

Ukon satuja 14.

Kanttura saapuu ja alkaa olla jäähyväisten aika

Eräänä päivänä Ukko peruutti traktorin tallista ja sanoi talonväelle menevänsä kaupunkiin. Kaupunkiin oli tullut Kanttura, joka oli Ukon vaimo. Kanttura ei ollut mikään lehmä, vaan iloinen ja hieman pullea nainen, joka ei ollut kovin vanha, mutta ei nuorikaan. Ukko oli puhunut hänestä talon väelle pelkkää hyvää, mutta saapuminen vaikutti jotenkin pahaenteiseltä. Entäpä, jos Kanttura veisi Ukon mennessään ja kaikki joutuisivat jäämään taloon ilman Ukkoa?

Kuka kävisi kaupassa ja maksaisi laskut? Kuka leikkaisi nurmikon? Kuka tekisi karjalanpaistia ja sipattia? Karhu osasi kyllä nyt keittää puuroa ja tehdä hieman muitakin taloustöitä, mutta ymmärsi itsekin, että kaikki kyllästyisivät, jos se vain joka päivä paistaisi munia ja tekisi puuroa ilman voita. Voi oli epäterveellistä, mutta kaikki pitivät siitä. Mutta Kanttura oli nyt tulossa, eikä sille kukaan voinut mitään.

Ja niinpä sitten parin tunnin kuluttua ovi aukeni ja hymyilevä Ukko talutti ovesta sisään iloisesti hymyilevän Kantturan. Uusi tulokas kävi tervehtimässä jokaista ja kiinnitti aivan erityistä huomiota poikaan, joka oli asiasta mielissään. Karhukaan ei voinut valittaa osakseen saamastaan kohtelusta ja myös kissa oli tyytyväinen. Ainoastaan Koerasta tuntui, että Kanttura ei pitänyt siitä. Koeran mielestä se oli väärin, koska hän ei ollut antanut aihetta tähän. Mutta lehmätkin juoksivat aina Koeraa pakoon, vaikka se vain yritti tervehtiä.

Kanttura kävi siis taloksi ja nukkui joka yö Ukon vieressä. Tämän vuoksi kissa tunsi olonsa häirityksi ja koirakin valitteli asemansa olevan uhattuna. Vain karhu ei valittanut edes itsekseen. Sen sijaan sen silmiin oli tullut merkillinen kiilto. Karhu alkoi yhä enemmän silmäillä metsään päin. Se rupesi taas laiminlyömään siivousta, röyhtäili pöydässä ja kerran se jopa pieraisi kuuluvasti. Silloin Ukko suuttui ja komensi karhun ulos: ”Pois ihmisten pöydästä, ellei kerran osata olla ihmisiksi” sanoi Ukko ankarasti. Kaikki olivat vähän ihmeissään, sillä eihän Ukko yleensä ollut ankara. Mutta nyt oli Kanttura talossa.

Mutta karhun tekikin yhä enemmän mieli pois ihmisten luota. Sivistys rupesi tuntumaan siitä jotenkin tarpeettomalta.

Kanttturalla oli alkukantainen tapa josta metsässä, tai ainakin kävellä. Silloin se usein läähätti. Mukanaan sillä oli aika suuri sanko tai kaksi, ja niihin se keräsi marjoja ja sieniä. Muu talonväli tuli joskus marjaretkille mukaan, paitsi kissa, jota kiellettiin tulemasta, koska se olisi saattanut syödä pikkulintuja.

Mutta karhu sen sijaan viihtyi Kantturan kanssa metsässä kuin ainakin villieläin ja joskus se suorastaan jäi metsään yöksi.

”Ei tästä hyvä seuraa, jos karhu yöpyy metsässä”, Ukko sanoi huolestuneena. ”Miten niin”, kysyi Kanttura. ”Karhuthan asuvat metsässä. Ehkä se tekee talvipesää?”

Sitten kävi viimein niin, ettei karhu enää palannut metsästä. Kaikki olivat siitä alakuloisia ja murheellisia. Ukko tiesi, että pastori Luukkanen kuului karhunmetsästäjiin ja alkoi aavistella pahinta. Hän päätti, ettei enää koskaan mene kirkkoon, jos Luukkanen on tehnyt karhulle pahaa. Tämä oli kuitenkin aivan turhaa, sillä Luukkasen karun kuoren alla asui todellisuudessa hyvä sydän, eikä hän olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Joka tapauksessa karhun katoaminen tuntui painostavalta, kunnes arvoitus eräänä syksyisenä päivänä ratkesi.

Kun Ukko, Kanttura, poika ja pojan vanhemmat olivat kerran kaikki syvällä metsässä keräämässä marjoja, ojentui eräästä mättäästä karvainen käpälä, joka tarrasi pojan jalkaan kiinni.

Poika meinasi jo säikähtää, mutta kuuli maan alta tutun möreän äänen: ”Pöö. Minä se tässä vaan olen!” Karhu oli tehnyt itselleen maan alle ryteikköön valtavan pehmeän ja lämpimän pesän karhunsammalesta. Sillä oli myös pesässään suuri määrä makeita karhunvatukoita, jotka se näytti pojalle.

”Ei minusta tarvitse huolehtia! Sano terveisiä ukolle ja koiralle ja kissallekin ja kerro, että tämä poika kyllästyi nyt sivistykseen. Me karhut nukumme aina talviunta enkä minä halua nukkua koko talvea kenenkään talossa. Oma tupa, oma lupa. Sano kiitoksia ylöspidosta ja ystävyydestä ja kerro terveisiä! Ehkäpä keväällä taas tavataan!”

Poika lupasi kertoa terveiset ja lähti kävelemään sinne päin, missä oma isä ja äiti keräsivät parhaillaan marjoja. Äiti oli sanonut, että kohta lähdettäisiin talveksi Ruotsiin ja siellä poika menisi kouluun. Se tuntui jännittävältä.