Vieraissa

Vieraissa. Lapsellinen  muistelma vailla yleistä kiinnostavuutta

Synnyin sananmukaisesti peräkammarissa. Paikka sijaitsee kahden metrin tarkkuudella nykyisestä sängystäni. Siihen aikaan riitti kätilöillä maalaiskunnissakin töitä.

1950-luvulla ei yleensä ulkomailla käyty eikä niistä ollut kokemusta. Poikkeuksena oli Pohjois-Norja, jossa huristelimme autolla vuonna 1958. Kun jäi miinaan astumatta, niin matkasta riitti kertomista vuosiksi ja luulen, että ikätoverit saivat siitä pian kylläkseen. Sen jälkeen peräkammarin perspektiivi hiljalleen avautui yhä laajemmaksi. Luokkaretki Leningradiin vuonna 1963 vei aivan uuteen maailmaan, josta ei käsittänyt mitään. Viking ykkönen Paraisilta Kapellskäriin avasi tien paremmin hahmotettavaan Skandinaviaan, aina Kööpenhaminaa myöten. Eipä sitä silloin arvannut, että jo kymmenen vuoden kuluttua nuokin matkat tehdään lentäen. Vieraat maat tuppasivat tutuiksi yksi kerrallaan, vaikka rantalomat olivat vielä tuntemattomia. Eläviä ulkomaalaisiakin ilmaantui, ensimmäisinä saksalaiset kesävieraat, joiden kanssa kaveerattiin ja juotiin rommia.

Vierasta maatakin voi rakastaa, näinhän laulussa mainitaan. Ei toki samoin kuin naista tai lapsia tai mitä niitä onkaan, mikä olisi perverssiä, vaan aivan tietyllä platonisella tavalla. Sellainen rakkaus ei kohdistu mihinkään konkreettiseen, vaan ideaan tai oikeammin epämääräiseen kuvitelmaan, usein kai vain johonkin miellyttävään tai imponoivaan assosiaatioon.

Oman maan rakastaminen on jotakin muuta, näinhän sitä ainakin oletetaan. Sitä harjoitettaessa pitäisi muistaa tai ainakin huomioida omat sankarit, olla valmis uhrautumaan ja kantaa pyyteettömästi kortensa kekoon omien maanmiesten hyväksi. Tämä onkin ihmiselle luontaista ja kun siihen vielä riittävästi yllytetään, asia voi myös paisua kaiken kattavaksi maniaksi, joka ilmenee vihamielisyytenä ympäristöön nähden. Silloin kai kuitenkin on jokin asia vialla.

Mutta mitäpä syntiä salaamaan, peräkammarin pojalle sopivasti olen aina ollut patriootti, ”oman maani patriootti”, kuten venäläiset varmuuden vuoksi sanovat. Sehän on normaaleille ihmisille luonnollinen asenne, joka ei ansaitse mitään erityisempää kiitosta. Sen puuttuminen sen sijaan tuntuu kyllä jotenkin moitittavalta ja luonnottomalta.

Mutta miten niitä vieraita maita oikein rakastetaan ja silloin mitä niissä? Kalliot saattavat olla komeita ja sillat samoin, mutta eivät ne herätä minussa minkäänlaisia lämpimiä ailahduksia. Ehkä Saarikoski koki asian toisin? Vieras maa kaikkineen on toista kuin jokin konkreettinen rakennelma. Se on suurimmalta osin tuntematon ja salaperäinen. Se saa odottamaan miellyttäviä tai epämiellyttäviä yllätyksiä. Sen erikoisuudet herättävät kunnioitusta, myötätuntoa tai huvittuneisuutta, mutta aina sympatiaa, jos perusturvallisuus on olemassa. Kaikkinensa vallitsevana on silloin myönteisyys, vaikka hyvin tietääkin, että kielteisiä asioita löytyy niin paljon kuin haluaa kaivella. Mutta kuten jo Luther kehotti, asiat voi aina selittää parhain päin. Älyllinen urotyö se ei tietenkään ole.

Kaikkien vieraiden maiden äiti voisi olla antiikin Rooma. Sinne ei ole koskaan mahdollista mennä turistimatkalle, kuten ei vuosikymmenten takaisella koulupojalla muutoinkaan ollut mitään konkreettista ideaa tai suunnitelmaa mahdollisista ulkomaanmatkoista. Rooma oli rakennettu mielikuvitukseen ja seisoi siellä yhtä tukevasti kuin kuvitelmat Espanjasta ja Amerikasta tai muista kaukaisista maista, joissa kukaan tuttavakaan ei ollut käynyt.

Roomassa oli merkittävää sen kaukaa tutuksi tullut roomalaisuus. Sitä oli ylevä, jalo koruttomuus, jolla otettiin vastaan niin menestykset kuin kohtalon iskut. Caesar brevis kertoi Galliasta lapidaarisen vähäeleisesti, mutta teot puhuivat puolestaan. Galleja ja germaaneja ahdisteltiin ja tuhottiin, mutta hehän olivat vihollisia, joten se kuului asiaan. Rooman ystävää harmitti vilpittömästi Varuksen tappio Teutoburgin metsässä. Legioonienhan piti olla voittamattomia ja siksi niitä ihailtiin.

Entäpä Plinius nuoremman kirjeet, jotka voisivat olla eilen kirjoitettuja. Eikö niistä henkinytkin vastaan sellainen todellisuus, johon saattoi ilman muuta eläytyä. Sama koski Plutarkhoksen elämäkertoja ja jopa Tacituksen Rooman historiaa. Kaikki me kerran olimme roomalaisia, tuolla vähäistä arvostusta nauttineen Yhteiskoulun pihalla. Se myös nosti meidät ympäröivien barbaarien ja filistealaisten yläpuolelle. V.A. Koskenniemi tuntui omalta ja Linkomiehen Rooman perintö samoin. Catulluksen irstaat säkeet ja Ovidiuksen Ars amandi toivat lisää eloa ja kiinnostavuutta tuon uljaan valtakunnan hahmoon. Miksipä olisi heittäytynyt oppositioon ja ryhtynyt kannattamaan vaikkapa Spartakuksen asiaa. Se oli historian tuomitsema ja jouti ollakin.

”Kaikilla meillä on kaksi kotimaata, omamme ja…” Mikä olikaan tuo toinen kotimaa? Erään version mukaan se oli jokaisella sivistyneellä ihmisellä Ranska, toinen koulukunta oli Saksan kannalla. Itse kannatin vuoron perään molempia.

Ensin oli Saksa. Kaarle viides lienee puhunut saksaa lähinnä koirien ja hevosten kanssa, jolloin sanavaraston tuskin tarvitsi olla suuri. Itselläni se kasvoi uutteran harrastuksen myötä varsin kohtuulliseksi. Saksa oli kuitenkin mielestäni hyvin sointuva ja kaunis kieli, joka soveltui myös runouteen paremmin kuin mikään muu tuntemani. Das Land der Dichter und Denker kiehtoi nuorta mieltä johon oli syttynyt kaipaus johonkin ikuiseen ja korkeampaan tai mitähän tuo nyt lienee ollutkin. Siltä se ainakin tuntui.

Saksa ei ollut mielikuvissa ennen muuta das Land der Vernichter und Henker, jollaiseksi sen monet halusivat leimata. Olihan siellä vääryyttä tehty, mutta oli se kärsinytkin. Sankarien maa se ainakin oli, siltä tuntui. Sen miehekkyyttä ei käynyt epäileminen, se kalskahti jo kielessä. Mutta tämä oli toissijaista. Missä muualla olisikaan ihmisajatus saavuttanut samanlaisen loiston kuin Saksassa? Fichte, Schopenhauer, Kant, Nietzsche! Taaskin Koskenniemi, jota en vielä edes ollut sattunut tuosta kohdasta lukemaan, oli löytänyt oikeat sanat: ”voi paljon lyödä maahan raaka mahti, ei ajatuksen työtä milloinkaan! Ja hengen maailmassa Reinin vahti, on yhä horjumatta paikallaan!”

Ja Saksan runoilijat olivat omaa luokkaansa. Heine kiehtoi jo murrosiässä, jolloin laulujen ironiaa ei tullut lainkaan älytyksi. Goethe kuulosti kovin viisaalta ja monet muut, Theodor Stormista Wilhelm Mülleriin. Musiikki, erityisesti Liedit olivat ilmeisin todistus saksalaisen kulttuurin ylivertaisuudesta. Mitä olivatkaan sen rinnalla anglosaksiset luritukset! Sanojen ja sointujen sinfonia upposi romanttisen kaipauksen täyttämään nuorukaissydämeen kuin veitsi voihin. Nietzsche runoili vuohipaimenen toivottomasta rakkaudesta: ”Mahavaivoissa maata saan, ja itikat syövät, yläkerrassa tanssitaan, ne leikkiä lyövät…”. Tässä oli ikäkauden traaginen asetelma kaikessa karuudessaan. Saksan metafyysinen haavekuva lääkitsi sitä minkä lääkitsi.

Mutta oliko eurooppalaisen toinen henkinen kotimaa sittenkin Ranska? Siinä vaiheessa, kun jo heilasteltiin tyttöjen kanssa ja nautittiin punaviiniä ja muita herkkuja, alkoi tuntua yhä enemmän siltä. Lisää uskottavuutta ajatus sai Armas J. Pullan teoksista, jotka nostivat ihailun kohteeksi teatraalisen ja keikaroivan sybariitin. Pullan kehittelemä Ranska oli paljolti karkean ja typeränSaksan vastakohta. Tuollaista Saksaa en ollutkaan tullut ajatelleeksi. Fin de sièclen Pariisi Pullan kuvaamana tuntui nyt siltä maailmalta, joka eniten oli ihailun arvoinen ja sopi omankin ajan peiliksi. Se oli verrattomasti aistillisempi kuin Saksa ja pääsy sinne tapahtui ennen muuta nauttimalla elämän antimista ja ymmärtämällä, että elämässä olennaista oli hetki, joka elettiin sille täysin omistautuen. Ranskan rakastaminen oli jotenkin erilaista Saksaan verraten. Ranskalainen esprit tuntui löytyvän Montaignelta, La Rochefoucaultilta ehkäpä sitä oli myös Pascalilla? Joka tapauksessa chanson tuntui hurmaavalta sanoineen, jotka vain puoliksi käsitti ja jotka siksi olivat erityisen vaikuttavia. Georges Brassensin lukemattomat alluusiot tuskin aukenivat kuulijalle, joka siitä huolimatta jaksoi niitä kuunnella yhä uudelleen. Ranskalainen henki vaikutti samaan aikaan sekä kevyeltä että teatraalisen ylevältä. Paul Valeryn Le Cimetière marin kuulosti hienolta. Stendhal, Flaubert, Alfred de Vigny olivat kiinnostavia, mutta Pullan mainostama Anatole France jotenkin tylsä ja Baudelaire suorastaan vastenmielinen.

1960-luvun Pariisi olikin paikan päällä sitten todellinen kokemus. Oliko siellä oikein ja esimerkillisesti kaikki, mikä meillä oli tolkutonta ja typerää? Alkoholi kuului kaikille, seksi oli ihmisen tärkein tarve ja herkkuruoat mielekkäin panostuksen kohde. Pariisissa ei tunnettu ajokaistoja, vaan impulssit ja intuitio saivat ohjata ratin takana istuvia anarkisteja. Peruuttamisen onnistumista tarkkailtiin kuuloaistilla. Kaikki autot olivat ruttuisia ja entäs sitten? Vain kurja poroporvari saattoi olla moisesta kiinnostunut. Ideaalinen Ranska ei voinut arkisista huolista vähempää välittää, siellä osattiin säästää arkena tulitikuista, mutta vain siksi, että voitiin juoda pyhänä samppanjaa. Elämä oli yhtä teatteria ja valtiovieraiden autoja saattoivat livreepukuiset motardit. Elysée-palatsissa istui itse suurinenäinen Kaarle Gallialainen, joka oli tavallaan huvittava, mutta myös ihailtava samoin kuin koko maansa: ”jos sietikin naurua hiukkasen, toki arvoa runsaammin…”

Ranska oli myös tie Afrikkaan. Kirjeenvaihtoilmoitus Jeune Afrique-lehdessä tuotti satoja vastauksia. Siinä tuli tilaisuus kirjoittaa ranskaksi niin paljon kuin ikinä pystyi. Musta Afrikka täytyi kyllä pian jättää rauhaan, koska sieltä tuli lähinnä kerjuukirjeitä, mutta Algeria ja Marokko tulivat tutuiksi ihastuttavien tyttöjen välityksellä. Kiitoksia vielä kerran Huguette ja Rahima! En oppinut kirjoittamaan virheetöntä ranskaa, mitä optimistinen Huguette piti mahdollisena jo kuuden kuukauden harjoituksella. En opi sitä koskaan, mutta hyvä näinkin.

Latinan ja ranskan pohjatiedoilla olisi ollut hulluutta olla opiskelematta myös espanjaa ja italiaa. Espanjassa tuntui olevan jotakin flamencon hurjuutta, joka vaikutti olevan normaalisti arkisin tukahdutettuna, mutta pyrki tunkemaan esille sanakorkojen ja intonaatioiden kautta. Ehkä Espanjan todellinen mielentila oli siis tämän tukahduttamisen aiheuttama piilevä masennus. Aburrido, näin tuntui ennen muuta sanovan elämäänsä kyllästynyt Lorca, joka vähän liikaa flirttaili kuoleman kanssa. Corridan passodoblet enempää kuin Lorcan kummalliset ja epäilyttävät vaellukset eivät lopultakaan sykähdyttäneet sitä, joka jo pikkuhiljaa aikuistui. Hemingwayn härkätaistelufilosofia alkoi tuntua falskilta, kuten koko mieskin. Oliko tuo muuta kuin tavallinen juoppo ja Henry Millerin siistitty painos. Sinänsä ryypiskely ja muhinointi olivat hauska harrastus viikonloppuna, mutta tuskin kovin pitkälle kantava. Lapsiperheessä ne oli jätettävä mahdollisimman vähiin.

Espanja, jota Kaarle viides puhui Jumalan kanssa, oli myös todella kaunis kieli, jonka lukeminen ja puhuminen, saati laulaminen oli aina uudelleen ilo. Sama koski italiaa, joka kyllä ikävästi tuppasi menemään sukulaiskielensä kanssa sekaisin. Italia oli kevyempää, maan ilme avoimempi ja iloisempi. Sisilian köyhyydessäkin oli jotakin omanarvontuntoista ylevyyttä. Viinit ja ruoat eivät ehkä olleet kultin arvoisia, mutta varsin kelvollisia. Taideaarteidensa ja myös musiikkinsa takia Italia oli ja on kiehtova. Mutta se ei ole ylivoimaisen lumoava, ei suureen rakkauteen viettelevä. Sen kauneus on kyllästyttävän loputonta ja sen kansa sympaattista, mutta ei kovin kiinnostavaa. Italiaan voi tulla yhä uudelleen ja aina se palkitsee, mutta kyllä sieltä poistuukin ilman suurempia eron tuskia.

Joidenkin maiden kanssa tuli vain flirttailtua. Montaa kieltä opiskelin sen verran, kuin turisti tarvitse, vaikka en koskaan vakavasti suunnitellut sinne matkustamista. Näin oli Japanin kanssa, jonka hahmolle antoi leimansa zen-buddhismin huima ajatus viisauden konkreettisuudesta. Teeseremonia rupesi kuitenkin tuntumaan liian vaativalta ja satorit harvenivat, kun koanit oli kertaalleen käyty läpi. Pari vuotta kiinan opintoja toi käsityksen keskustan valtakunnan kulttuurista, vaikka itse ensimmäinen matka sitten vuosikymmenien jälkeen ylitti kaikki odotukset. Puhuttu kiina osoittautui myös kuulijoille ymmärrettäväksi. Kreikan opiskelu jäi parlööritasolle ja sama koskee gruusiaa. Turkki meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ehkä jonkinlainen syvempi tutustuminen siihen odottaa vielä.

Viro tuntui aluksi hassunhauskalta, sittemmin vain hauskalta, nyt se on huvitav. Virolaisuudelle ominainen salaviisaus on merkille pantavaa ja muistuttaa hiukan savolaisuutta. Siitä ei voi olla pitämättä. Mutta virolaisia vaivaavat myös monet kompleksit, vähän niin kuin suomalaisiakin. Heitä on aina sorrettu eikä heitä arvosteta kylliksi. Ja hepä puolestaan vastaavat omalla pöyhkeydellään. Tapa tuttu jo taattojen. Niin mekin teimme ruotsalaisille.

Englanti, joka tuntui joskus vain rajoitetusti kiinnostavalta lähinnä Kiplingin ja merirunouden ansiosta, osoittautui maana ja kansana paljon luultua antoisammaksi. Toki sen klassinen publisistiikka Samuel Johnsonista Thomas Carlyleen ja George Orwelliin olivat aina olleet ihailuni kohteina. Englanti oli niitä maita, joissa vielä voi luulla aistivansa keskiajan. Oxfordin dreaming spires, Lontoon Tower ja Westminster Abbey luovat unohtumattoman tunnelman. Canterburyn tarinat ja englantilainen pubi ovat vastapainona sille korrektiudelle ja huolitellun ääntämyksen sävyttämälle hengelle, joka muutoin saattaisi tuntua rasittavalta kaikessa kohteliaisuudessaan ja korrektiudessaan. Itse hyvä brittienglanti on nautittavaa kuultavaa, jota ei voi verratakaan useimpiin tuon kielen muihin variantteihin. Englantia voi ilman muuta pitää sympaattisena, se vaikuttaa jotenkin reilulta ja luotettavalta verrattuna Amerikkaan, jossa myös kyllä ollaan näennäisen kohteliaita, mutta jossa puhuttu kielikin on pahimmillaan puistattavan rumaa ja jossa uskomaton naiivius viihtyy yhdessä barbaaristen ruokailutottumusten kanssa. Tarkemmin ajatellen myös Amerikassa on runsain mitoin rakastettavia piirteitä, joista juuri naiivius kuuluu tärkeimpiin. Toki sieltä myös löytyy runsain mitoin intellektuaalista kapasiteettia, jonka aikaansaannosten tutkiminen on mitä antoisinta.

Mutta voiko joku ulkomaalainen oikein todella rakastaa Amerikkaa, niin monimuotoinen kuin se onkin? Varmaankin voi, mutta se joku en taida olla minä.

Tämä tuo mieleen edesmenneen ystäväni, kuuluisan amerikkalaisen Venäjän tutkijan Richard Stitesin, joka oli viettänyt pidemmän aikaa Tanskassa. Hän kehui maata ja sen kansalaisia, jotka olivat monessa suhteessa todella mainoita ja sympaattisia. –But they are not my people, hän tokaisi. Suomi sen sijaan miellytti Rikua, joka tuli tänne joka vuosi kesän koittaessa kuin muuttolintu. Maa oli häneen ja hän maahan sangen tyytyväinen. Kevyet mullat, Riku!

Ehkä jotakin samaa on suhteessani Ruotsiin. Suhde on sangen positiivinen ja aikoinaan se oli hyvinkin ihaileva. Se oli sitä aikaa, kun siellä myös jonkin verran oleilin. Sosialidemokratia näytti saaneen ihmeitä aikaan, ruotsalainen työmies oli täynnä sellaista sivistyneisyyttä ja arvokkuutta, että hänen voi ilman muuta kuvitella siirtyvän oopperan katsomoon, sitten kun hän olisi illalla riisunut haalarinsa. Haalaritkin olivat jotenkin erityisen hienoa ja meillä tuntematonta mallia. Hänessä ei ollut lainkaan sitä alaluokkaista karkeutta ja kyräilyä, jolla meikäläinen työmies siihen aikaan, puoli vuosisataa sitten, usein briljeerasi ja josta hänet ulkomaillakin tunnisti jo kaukaa. Sittemmin Ruotsin gloria on rapistunut. Rikollisuus ja huliganismi, falski poliittinen korrektius ja ontto tasa-arvopaatos tympäisevät. Jäljellä ovat toki ruotsalaisten varsin mainio ruokakulttuuri ja ne historialliset muistot ja monumentit, jotka yhdistävät kansojamme. Niitä riittää Livrustkammarenista Riddarholmin kirkkoon ja Uppsalan tuomiokirkkoon. Ne sykähdyttävät aina uudelleen. Bellmanin, Tauben ja Strindbergin kieli on hieno jo sillä perusteella, että nuo mainitut herrat ovat sillä laulaneet ja kirjoittaneet.

Joskus muinoin Ruotsissa sykähdytti myös sen siisteys ja sievyys. Kaikkea jaksettiin pitää erinomaisessa kunnossa. Maaseudulla oli kuin Eedenin yrttitarhassa. Hiljainen sunnuntaipäivä Mälarin rannalla autiossa pikku kirkossa tuntui taianomaiselta.

Ehkä nykyistä Ruotsia symbolisoi syvemminkin Nordiska museet. Sen edessä ratsastaa voittamaton Kaarle X Kustaa korskeana kuin Gattamelata ja hänen takanaan on mahtava wagneriaaninen rakennus, jonka ovelta jo tervehtii katsojaa pramea Kustaa Vaasan kullattu monumentti. Ruotsin mahtia ei voisi upeammin esittää!

Mutta sen jälkeen seuraa antikliimaks. Mahtavasta rakennuksesta on ajettu pois Wagner ja siellä huseeraa nyt yksivaltiaana Viivi, joka on järjestellyt hepeneitään pikku kamareihin, joiden pelkkä olemassaolo on ristiriidassa rakennuksen alkuperäisen tarkoituksen kanssa, kuten rohkenen epäillä.

Tämä on nykypäivän Ruotsi. Se kyllä pärjää maailmassa hyvin ja kuuluu monessa suhteessa niihin maihin, jotka tuottavat taattua laatua ja ovat esikuvana koko muulle maailmalle. Tuo esikuvallisuus on kuitenkin mennyt sille päähän, eikä se enää ymmärrä olevansa väärä malli, joka kulkee tuhon tietä.

Ruotsalaisista pidän yhä ja arvostan heitä. He ovat monessa suhteessa aina pärjänneet suomalaisia paremmin, mikä ei synnytä minussa vähintäkään kateutta tai kansallista pahastumista. He ovat mainioita ja heidän lihaa ja vertaan on nyt myös omassa jälkikasvussani. Siinä vielä yksi hyvä syy tykätä heistä. Mitt folk…