Suomen valtit Venäjällä

Suomen valtit Venäjällä

Suurten kansojen edustajilla on kroonista taipumusta epäillä sitä, että pienet saattaisivat olla hyvin erilaisia kuin ne, esimerkiksi historiansa suhteen. Vai etteikö muka pikkukansoilla ole kolonialistisia syntejä? Mitäpä ne olivatkaan ne ”siirtomaatavarakaupat”? Ja tulikohan myytyä tervaakin orjalaivojen tarpeisiin…? Tunnustakaa syntinne ja katukaa!

Jokainen pieni kansa on olevinaan niin poikkeuksellinen, että suurten kansakuntien edustajaa se vallan huvittaa, jos ärsyttääkin. Ehkäpä se juuri on itse asiassa merkki provinsiaalisuudesta ja matalasta älyllisestä tasosta? Vai etteikö ollut rotusortoa? No miksi ne teidän saamelaisenne asuvat pohjoisessa? Ja miksi nimititte heitä lappalaisiksi? Vastannee siis niggeriä vai kuinka?

Ja entäs se toinen maailmansota? Jos ja kun siinä oli kyse oikeuden ja vääryyden taistelusta, niin Suomi oli silloin jommallakummalla puolella ja tiedämme kyllä millä. Holokaustinkin voimme löytää Suomesta, keskitysleirejä oli ja niin edelleen ja niin edelleen.

Suunnilleen tuohon tapaan voimme otaksua esimerkiksi herkkätuntoisen WASP:in suhtautuvan Suomen historiaan. Hänen kannaltaan maailmanhistorian tarina on varsin selkeä ja jos siitä vielä löytyy ns. valkoisia tai harmaita aukkoja (mustia ei ole), on ne helppo täyttää, koska niiden koordinaatit ovat tiedossa eikä yhden Suomen takia ruveta uusia sapluunoita rakentelemaan, kuten ei taivaassa yhden savolaisen takia ruvettu kalakukkoja paistelemaan.

Täytyy todeta, että kaikilla suurvalloilla on varsin likinäköinen tapa tarkastella historiaa. Ne itse ovat ilman muuta sen keskipisteenä. Vastaava tapa on pienemmilläkin kansoilla ja valtioilla, mutta yleensä ne ymmärtävät ilman muuta, ettei suurvalloilla ole heidän näkökulmaansa eikä tarvitsekaan olla. Oman maan historian ohella pienissä maissa opetetaan ainetta ”yleinen historia”. Pienten valtojen kansallisen erikoisuuden ignoroiminen suurvalloissa ärsyttää ja jopa suututtaa pikkuvaltioiden kansalaisia, mutta yleensä pienten on se pakko hyväksyä ja suurvaltainen asenne voidaan jopa kuitata ylimielisenä tyhmyytenä, mitä se yleensä onkin.

Mutta tämäkään ei ole mikään yleinen ja ehdoton totuus. On tapauksia, joissa suurvalta on joutunut opiskelemaan pienemmän maan historiaa ja itseymmärrystä joko pakosta tai sitten sen vuoksi, että on siitä itse hyötynyt. Tällaisia asioita liittyy myös Suomen historiaan ja sen ymmärtämiseen Venäjällä.

Ensinnäkin meillä on Suomen suuriruhtinaskunta. Sen asema Venäjän keisarikunnan yhteydessä oli hyödyllinen nimenomaan Suomelle ja vielä erityisesti myös suomalaiselle Suomelle. Venäjän rooli oli siis ainakin tältä osin hyväntekijän eikä riistäjän.

Tämä näkemys on toistunut aina silloin tällöin venäläisessä keskustelussa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Se on venäläisille tärkeää, sillä se todistaa heistä itsestään hyvää. Toki on tapana unohtaa, että sortokausien aikana tämä tilanne muutettiin nimenomaan Venäjän toimesta, mutta eihän historiassa olekaan tavallista muistaa joka paikassa kaikkea mahdollista. Miksi pitäisi?

Toinen merkittävä tapahtuma, jossa Venäjä oli jalossa roolissa, oli Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”, tietävät kaikki venäläiset ja vaikka se nyt ei varsinaisesti vastaa todellisuutta, vastaa se oikeudenmukaisuutta janoavan ja ylevyyttä kunnioittavan patriootin henkisiä tarpeita. Vaikka Suomi on tässä objekti eikä subjekti, on sillä paikkansa Venäjän kannalta myönteisessä yhteydessä, mikä luo tietyn halo-efektin. Vuodesta 1918 venäläiset ovat yleensä onnellisen tietämättömiä.

Sitten tulee talvisota. Hyvin harva Venäjällä viitsii todistella itselleen, ettei Neuvostoliitto ollut hyökkääjä. Tosin joissakin esityksissä kyllä kerrotaan, että objektiivinen todellisuus ei juuri antanut sille muita mahdollisuuksia. Tosiasia joka tapauksessa oli, että Suomi nolasi Stalinin perusteellisesti. Hyvin monet venäläiset, puhumattakaan vähemmistökansoista kuten ukrainalaiset, gruusialaiset ja muut, nostavat peukut pystyyn kuulleessaan sanan talvisota.

Sotahan on hirveä asia, mutta tyrannin vastustaminen on kiistatta oikein ja on ihailtavaa, mikäli samalla osoittaa urhoollisuutta ja jopa menestyy. Ei ole tavatonta, että Suomea jälkineuvostolaisella alueella pidetään talvisodan todellisena voittajana. Jäihän se valloittamatta.

Mitä taas jatkosotaan tulee, ei siitä yleensä tiedetä mitään ja jos tiedetään, niin se kuitataan olankohautuksella muualla kuin Karjalassa ja Pietarissa. Siellä taas olen kuullut varsin arvostavia lausuntoja. Muuankin veteraani vertaili suomalaisia ja saksalaisia sotilaina ja arvioi, että saksalaisten kovan sotilaskunnon tuntevat kaikki, mutta kyllä suomalaiset olivat vielä omaa luokkaansa.

On sinänsä ikävää, että sodassa ollaan tehokkaita, sehän merkitsee lisää uhreja, mutta jos sotaa käydään huonosti, niin se todistaa moraalisesta alamittaisuudesta. Mitäpä sanoikaan pasifisti Leo Tolstoi tyttärelleen, joka ihmetteli, että isä kritisoi venäläisten huonoa suoritusta Japanin sodassa: pasifismi pasifismina, mutta sodassa on omat lakinsa…  Voittamaton Suvorov kannusti sotilaitaan: ”Kiiruhtakaa tekemään hyvää, Jumala on puolellamme…” (Спешите делать добро, с нами Бог, ура…!»

Ja viimein tulee Kekkonen ja ”suomettuminen”. Neuvostoliiton näyteikkunapolitiikassa Suomi nostettiin yli kaikkien muiden kapitalististen maiden. Siitä tuli erikoinen mallimaa, joka rakasti rauhaa ja hyötyi molemminpuolisesti edullisesta kaupankäynnistä Neuvostoliiton kanssa. Se ei siis ollut neuvostovastaisuuden tai juuri muidenkaan moraalisten ja poliittisten paheiden riivaama.

Suomesta tuli todella ”melkein meikäläinen” –почти что наш. Tämä ilmaisu, jota on joskus suotta kauhisteltu, ei tarkoittanut sitä, että maa oli ”harmaalla vyöhykkeellä” ja Neuvostoliiton käskettävissä. Se nyt vain oli ystävällismielinen.

Asioita tuntevien venäläisten mielestä Kekkonen oli ”ovela kuin kettu” ja veti Kremlin gerontokratiaa höplästä minkä kerkesi. Suomella ei ollut luonnonrikkauksia, mutta se nousi hämmästyttävään kukoistukseen –tietenkin Venäjän ansiosta, kuinkas muuten. Ellei kateus päässyt naapuria jurnuttamaan, oli Suomi tässäkin kohden vain myönteinen esimerkki. Ja sitä korosti myös virallinen propaganda, jossa Suomen haukkumisesta tuli pian 1950-luvun jälkeen tabu.

Suomalainen tavara oli Neuvostoliitossa hyvin haluttua ja sitä oli ajoittain varsin runsaasti saatavilla. Paikallinen urbaanihuhu väitti, että Suomi ruokki olympiakisojen aikana vuonna 1980 ”koko Moskovan”. Myös usko suomalaiseen laatuun oli luja ja sangen perusteltu tilanteessa, jossa maamme oli Neuvostoliiton toiseksi suurin kauppakumppani heti Länsi-Saksan jälkeen.

Intelligentin nykyvenäläisen esimerkiksi sopii hyvä ystäväni, pitkäaikainen Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian instituutin johtaja, joka Suomen vierailuidensa aikana ja myös muualla yhä uudelleen totesi: ”Mikä oikein on suurvalta? Suurvalta on se, joka pystyy järjestämään kansalaisilleen hyvät olosuhteet. Venäjällä raha kaadetaan armeijan ja poliisin tarpeisiin, tyhjäntoimittajia ne ovat! Suomessa ei missään näy yhtään univormua. Suomi on todellinen suurvalta, ei Venäjä!”

Olennainen osa myönteistä Suomi-kuvaa Venäjällä on ajatus Suomen puolueettomuudesta. Toki virallinen Neuvostoliitto yritti parhaansa mukaan antaa asialle oman sisältönsä ja karttoi koko moista sanaa. Kuitenkin oli selvää, ettei Suomi kuulunut siihen Neuvostoliitolle vihamieliseen rintamaan, jota edusti NATO, vaan kannatti rauhaa, rakkautta ja hyvää naapuruutta. Niinpä maamme loisti kaikkien Neuvostoimperiumin naapurien joukossa sillä asialla, joka siltä puuttui, se ei kuulunut vihollisen leiriin.

Aina silloin tällöin näkee mielipiteen, jonka mukaan Venäjä ymmärtää vain voiman kieltä. Jos sille kumartaa, niin se potkaisee, mutta jos sitä potkaisee, niin se kumartaa. Tämä oli ennen sotia melko suosittu sanonta. Saksalaiset uskoivat siihen ja saivat huomata, kuka potkaisee kovemmin.

Tämä usko potkaisukilpailun ylivertaiseen viisauteen ei päde ainakaan Suomen kohdalla eikä se sovi edes Stalinin ja Suomen suhteisiin ainakaan enää talvisodan jälkeen. Suomen suuri erikoisuus ja ansio on ollut, että se on suhtautunut kylmän rauhallisesti siihen, että naapurin sotavoimat ovat suuremmat kuin sen omat. Sehän on luonnollinen asiain tila.

 Ei meillä tarvitse olla ylivoimaa eikä huipputeknisiä aseita. Jos miesten henkinen kunto riittää, voi hyökkääjälle aina järjestää sellaiset olot kuin se ansaitsee, ei se ole erityisen vaikeaa. Jos täällä taas on maata puolustamassa pelkkiä ämmiä, ei minkäänlainen aseistus paljoa merkitse.

Kyllä Venäjällä varmaan osattaisiin pelätä, jos meille tulisi NATO:n huippuaseistus ja tarvittaessa kokonainen Hollywood-armeija robotteineen ja lennokkeineen. Mutta entäs sitten? Lisäisikö se meidän goodwill-varantoamme, muodostaisiko neuvotteluvaltin pohjoisen alueen ja Koillisväylän yhteistyössä? Ruvettaisiinko meitä sitten oikeasti arvostamaan?

Me saisimme kunnian istua joissakin pöydissä Brysselissä, mutta missä me istuisimme Venäjällä? Olisiko suurikin kunnia, ettemme enää olisi mikään erikoistapaus tai peräti ”kummajainen”, kuten sanovat ne, jotka eivät ole Suomen historiasta mitään oppineet tai ehkä peräti ajattelevat suurvaltaisesti, ettei meillä mitään oikeaa historiaa voi ollakaan.

Hysteerinen kohkaaminen Venäjän uhasta ja krampinomainen turvaaminen sotilaalliseen liittoutumiseen on älyllisesti helppohintaista käytöstä, joka sopii vanhoille änkyröille ja iltapäivälehdille, mutta ei vastuunalaisille päättäjille. Siinä myydään sotiemme henkinen perintö laihasta hernekeitosta.

Kaikki kunnia Keski-Euroopan kansoille, mutta Paasikivi tavoitti jotakin olennaista sanoessaan ”me emme ole tšekkejä”. Emme ole myöskään puolalaisia, joiden onneton historia on aina ollut meille varoittava esimerkki. Ollaan nyt vain suomalaisia, kun meillä kerran on siihen varaa. Meillä on siihen varaa sen vuoksi, että meillä on sellainen historiallinen perintö, jota kenelläkään muulla ei ole.