Venäjän vihaisuus

Venäjän henkinen perintö ja vihaisuus

«Прошлое России было удивительно, настоящее более чем великолепно, а будущее превзойдёт всё, что может себе представить воображение самое смелое: вот с какой точки зрения должно рассматривать и писать русскую историю».
А. Х. Бенкендорф первый русский жандарм, герой войны 1812

”Venäjän menneisyys on hämmästyttävä, sen nykyisyys enemmän kuin suurenmoinen ja sen tulevaisuus ylittää kaiken, mitä rohkeinkin mielikuvitus pystyy keksimään: tästä näkökulmasta on Venäjän historiaa tarkasteltava ja kirjoitettava .”

Näin ohjeisti venäläisiä Viron suuri poika, Alexander von Benckendorff, Ohranan eli keisarillisen kanslian kolmannen osaston päällikkö ja Venäjän santarmikunnan perustaja, joka tunnetaan myös Aleksandr Puškinin poliittisena ohjaajana, eli, kuten myöhemmin ruvettiin sanomaan, politrukkina.

Kun tarkastelemme nykypäivän Venäjää, meidän on syytä muistaa se vuosisatainen kaksinaisuus, joka siellä on vallinnut arvioitaessa omaa maata ja sen asemaa maailmassa. Toisaalta ollaan kaiken arvostelun yläpuolella ja toisaalta alapuolella. Nämä arviot ovat yleensä eri aikaan vallitsevia ja edellinen on tietenkin tyypillisempi.

Venäjän erinomaisuus oli aksiomaattinen totuus niin Nikolai I:n ajan viralliselle patriotismille kuin slavofiileillekin ja neuvostoajan dogmaattinen oman maan ja yhteiskuntajärjestelmän ylistäminen on vielä meilläkin vanhemman polven hyvässä muistissa. On syytä muistuttaa, ettei kyse ollut vain siitä lähinnä koomisesta itsekehusta josta Brežnevin aikana tuli maan tapa, vaan asiasta, johon hyvin monet uskoivat vuosikymmenien ajan. Kaikesta huolimatta.

Sitä suurempi oli sokki, kun Gorbatšov avoimesti tunnusti, ettei Neuvostoliitto ollutkaan se maailman kehityksen johtotähti, josta kaikkien muiden oli otettava oppia, vaan kehityksen sivuraiteelle joutunut valtio, jonka oli otettava oppia muilta. On selvää, että tämä asia oli kovin vaikea sulattaa, se merkitsi itse asiassa benckendorffilaisen näkökulman kääntämistä päälaelleen. Kohtalo oli määrännyt, että Venäjän oli tultava Euroopan kaltaiseksi eikä päinvastoin.

Jo Gorbatšovin aikana Venäjä julisti haluaan liittyä yhteiseen ”Eurooppalaiseen kotiin” ja lakkasi todistelemasta, että sen oma yhteiskunta olisi malli, jollaista kaikkien muidenkin tulisi jonakin päivänä noudattaa. Venäjä ryhtyi opettelemaan demokratiaa ja markkinataloutta ja etsi esikuvia lännestä. Tämä oli hirvittävä alennustila aiempaan verrattuna.

Kuitenkin jo Jeltsinin aikana havaittiin, että Venäjä ilman ideologiaa on kuin lehmä ilman häntää. Niinpä julistettiin kilpailu uuden ideologian löytämiseksi. Kilpailun voittaja löytyi ja palkittiin, mutta hänen löydöksistään ei kuultu sen enempää. Nyt uuden ideologian etsintä on taas täydessä käynnissä kulttuuriministeriön tuella. Mahdetaankohan siellä edes muistaa, että Venäjän perustuslain 13. pykälä kieltää varsin pontevasti nostamasta mitään aaterakennelmaa valtionideologiaksi.

Putinin aikana ideologian paluu on joka tapauksessa yleisemmälläkin tasolla ollut hyvin voimakasta ja siinä on nähtävissä tarve saada moraalista hyvitystä, ei rypeä katumuksessa tai näkökulmasta riippuen puhdistua vanhoista synneistä. Kun Jeltsinin aikana vielä podettiin henkistä krapulaa sen jälkeen kun kommunistisen Neuvostoliiton estoton virallinen itsekehu oli osoittautunut katteettomaksi, alkoi venäläisten loukattu itsetunto Putinin aikana vähitellen palautua.

Vanha suomalainen kasku kertoo miehestä, joka ei koskaan hakenut kiitosta kylältä. Sen sijaan hän totesi aina itse itseään kiittäneensä ja myös kiitoksessa pysyneensä. Tällainen asenne oli ominaista myös sekä slavofiileille että kommunisteille.  Kummatkaan eivät tunnustaneet ulkopuolisten pätevyyttä Venäjän kriitikkoina. Tämä johti siihen, että kaikkea, mikä oli ”omaa” kehuttiin ylenpalttisesti, kunnes tämä puhetapa menetti kaiken mielekkyytensä. Järjestelmän puutteet eivät olleet pelkästään salaisia, niitä ei usein todella edes pystytty näkemään, koska informaatiotila oli hyvin valvottu ja rajattu.

1990-luvulla venäläiselle kulttuurille oli puolestaan ominaista itseruoskinta ja joskus myös itsesääli. Kun talous sukelsi pohjamudissa ja elintaso putosi suorastaan vaarallisen alas, vitsailtiin siitä, miten lahjakkaita venäläiset olivatkaan kun pystyivät aikaansaamaan tällaisen tilanteen maailman rikkaimmassa valtiossa. Taloudellisten onnettomuuksien pohjakosketukseksi osoittautui vuosi 1998, jolloin ruplan ulkoinen arvo romahti neljäsosaan. Venäläisten palkkataso oli tuolloin lännestä katsoen ja virallisten kurssien mukaan laskien suorastaan säälittävä. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin nopea nousu, jolle kurssilasku juuri antoi eväitä.

Ideologisessa puheessa on tapana ollut korostaa myönteisiä asioita. Slavofiilit ovat puhuneet Venäjän historian väkivallattomuudesta, kommunistit veljeysliiton vapaaehtoisuudesta ja geopoliitikot kohtalonyhteydestä. Tällainen retoriikka on sinänsä kiinnostavaa ja tärkeää, vaikka sen suhde todellisuuteen saattaakin olla löyhä.

Verrataanpa kuitenkin näitä veljeyspuheita Hitlerin ja hänen apulaistensa karkeisiin ilmoituksiin siitä, että Suur-Saksan tarkoituksena ei ole onnellistuttaa imperiuminsa kansoja, vaan käyttää niitä hyväkseen. Tällaista Venäjän suunnalta ei ole koskaan esitetty. Toki käytäntö on usein saattanut olla paljon karumpaa kuin puheet. Baltian maissa tämä muistetaan hyvin. Tosiasia kuitenkin on, että Venäjän antamasta epäitsekkäästä avusta puhuttiin vuosien mittaan niin paljon, että siitä useimpien venäläisten mielissä muodostui vastaansanomaton selviö.

Venäläisen retoriikan merkitys on siinä, ettei se anna aihetta tuntea katumusta imperiaalisen perinnön takia, vaan päinvastoin pahastumista sen vuoksi, ettei sen historiallista panosta ole osattu arvostaa.

Keväällä, kun kiovalaiset Maidanilla rähisivät ”moskaleita” vastaan, kysyi Argumenty i faktyn toimittaja retorisesti, miksi venäläisiä tuolla tavoin ”kiitetään” ja esitti pitkän listan siitä, millä tavalla Venäjä oli kutakin naapuria epäitsekkäästi auttanut. Listalla oli mukana myös Suomi. Tällaiset listat eivät ole maailmassa ainutlaatuisia. Myös tunnetun World Almanachin sivuilla on esitetty listoja siitä, miten paljon USA on kullekin maalle antanut kehitysapua. Silläkin listalla on Suomi mukana.

Yhtä kaikki, Venäjä näkee itsensä yhä vieläkin nimenomaan imperiumina, monien kansojen yhteytenä, ja tällöin se ei ole riistäjän, vaan hyväntekijän roolissa. Siinä on ratkaiseva ero muihin imperiumeihin verraten. Muistakaamme, mitä Putin sanoi tästä venäläisestä erikoisuudesta viime syyskuun Valdai-klubin kokouksessa.  Hänen mielestään se on myönteinen vaihtoehto ns. monikulttuurisuudelle, jolla Eurooppa pyytelee anteeksi kolonialistisia syntejään. Niitä Venäjällä ei ole.

Ja Venäjä on yhäkin, olosuhteiden pakosta imperiumi, vaikka se Neuvostoliiton romahduksen jälkeen alkoi yhä enemmän muistuttaa kansallisvaltiota, venäläisten Venäjää. Se sulkee yhä piiriinsä monia kansoja, eikä tilanne ole muutettavissa paitsi sikäli, että saattaa tapahtua denationalisaatiota. Esimerkiksi Karjalassa tämä näyttää olleen varsin voimakasta, mutta tietenkin se on vapaaehtoista. Sille, joka haluaa syyllistää Venäjää näistä asioista, on tarjolla epäkiitollinen työmaa. Käsitys Venäjän kansasta epäitsekkäänä auttajana ja jopa uhrina on vallitseva eikä hevin muutettavissa.

 Tosiasia, jonka helposti unohdamme on, että venäläiset ovat todella olleet myös uhrin asemassa myös Neuvostoliiton romahdettua. Geopoliittinen mullistus, jota voi näkökulmasta riippuen pitää katastrofina tai suurena vapautumisena, puolitti imperiumin väkiluvun, joka nyt on vain vähän yli 140 miljoonaan. Samaan aikaan se jätti peräti 25 miljoonaa venäläistä kotimaansa ulkopuolelle ja teki heistä kertaheitolla ulkomaalaisia. Melkoinen osa näistä on jo palannut Venäjälle, mutta on syytä alleviivata, että heidän kannaltaan asia usein oli katastrofi.

Mikäli Venäjällä katsotaan, ettei sen ansioita ole tunnustettu, että sen epäitsekästä politiikkaa on vääristelty ja ylenkatsottu ja että sen hyviin töihin on vastattu ”mustalla kiittämättömyydellä”, niin tähänkin on löydettävissä ilmeisiä syitä. Tätä asennetta ei tarvitse hyväksyä, mutta se on helposti ymmärrettävä. Varmemmaksi vakuudeksi voimme muistella, mitä behaviorismin innoittamat käyttäytymistieteilijät ovat päätelleet.

Miten kuuluikaan George Homansin vihaisuushypoteesi, jonka mukaan tietynlainen tilanne aiheuttaa lainomaisesti vihaisuutta:

 Proposition A: When a person's action does not receive the rewards as expected, or receives punishment he did not expect, he will be angry. He becomes more likely to perform aggressive behavior , and the results of such behavior become more valuable to him."

Vihaisuus syntyy odotusten ja todellisuuden ristiriidasta. Siinä mielessä sillä on objektiivinen perusta.