Vanhat ja uudet Venäjät

”Vanha” Venäjä Venäjän historiassa

”Vanhalla” Venäjällä on tietenkin eri aikoina ymmärretty eri asioita. Venäjän historian suurista epäjatkuvuuksista johtuen epiteetille ”vanha” on kuitenkin tiettyinä aikoina ollut erityistä tarvetta. Vallankumoukselliset uudistuskaudet ovat erottaneet aikakaudet toisistaan yhtä tehokkaasti kuin Ranskan suuri vallankumous jätti ancien régimen koskaan palaamattomaan menneisyyteen. Restauraation jälkeenhän se vielä, toki turhaan yritti palailla.

”Vanha” Venäjä tarkoitti 1800-luvun alun slavofiileille sitä Venäjää, joka edelsi Pietari Suurta. Допетровская Россия oli heidän kuvitelmissaan vielä aitoa ja puhdasta venäläisyyttä, laadullisesti erilaista kuin se puolivillainen kulttuuri, joka vallitsi ranskaa puhuvan 1800-luvun aateliston keskuudessa, jossa kilpailtiin eurooppalaisuudesta ja jossa venäläisyys symbolisoi karkeutta ja huonoa makua, mauvais ton.

1800-luvun lopulta lähtien ”vanha” Venäjä oli 1860-luvun reformeja edeltänyt Venäjä, дореформенная Россия, jossa maaorjuus ja isännän tuomiovalta olivat voimassa. Nikolai I:n jälkeen Venäjä vapautui ja modernisoitui monessa suhteessa, vaikka itsevaltius jäi voimaan. Paradoksaalisesti tämän aiheuttivat ne Narodnaja voljan terroristit, jotka murhasivat keisarin juuri ennen kuin tämä ehti vahvistaa uuden liberaalin valtiosäännön.

Vuoden 1917 vallankumousten jälkeen bolshevikkien Venäjä, joka jopa kätki nimensä ja alkoi esiintyä Neuvostoliittona, tietenkin alleviivasi totaalista ja kategorista erilaisuuttaan vallankumousta edeltävään Venäjään. Nyt ”vanha” Venäjä ei ainoastaan tarkoittanut Pietarin Venäjää vastakohtana vanhalle, Pietari Suurta edeltäneelle Moskovan Venäjälle. Nyt Pietarin Venäjäkin oli julistettu ”vanhaksi”, vanhentuneeksi, taantumukselliseksi ja joka suhteessa voitetuksi ja ylitetyksi Venäjän kehitysasteeksi.

Jotakin kovin bisarria oli tietenkin siinä, että tämän uuden Venäjän hallitus poistui modernisuutta ja eurooppalaisuutta symbolisoineesta Pietarista ja asettui Moskovaan, vieläpä Moskovan Kremliin. On syystä sanottu, että symbolisesti tämä merkitsi samaa kuin se, että Englannissa olisi tapahtunut vallankumous ja uusi hallitus olisi asettunut Towerin linnaan.

Venäjän historian jatkuvuuksia ja epäjatkuvuuksia on paljon pohdittu. Pietari Suuren aika ja koko Pietarin Venäjän aika, joka kesti pari vuosisataa, merkitsivät tietenkin yleisesti ottaen hyvin merkittävää lähenemistä länteen. Verrattuna eristäytyneeseen, ahtaasti omahyväiseen ja takapajuiseen Moskovan valtakuntaan ero oli laadullinen. Tietyt poikkeamat yleislinjalta eri tsaarien aikana vain alleviivaavat kuvaa Venäjästä Euroopan eräänlaisena kulttuurisena liitännäisenä, joka ei koskaan täysin kotiutunut osaksi Eurooppaa, mutta oli yhtäkaikki sen kulttuurin innokas omaksuja ja jäljittelijä sekä tietenkin myös rikastuttaja.

Neuvostokausi puolestaan merkitsi aluksi suorastaan intohimoista irtisanoutumista edeltäneen aikakauden arvoista. Hyvin pian, vain puolentoista vuosikymmen kuluttua kurssia kuitenkin muutettiin jyrkästi. Venäjän perintö tunnustettiin nyt uuden Neuvostoliiton arvopohjaksi, lisäten tähän toki se varaus, että menneiden aikakausien saavutukset oli uudessa järjestelmässä ylitetty ja osittain myös kokonaan hävitetty.

Tutkijat ja Neuvostoliiton kriitikot puolestaan usein kiistivät myös tämän irtisanoutumisen ja selittivät monet uuden yhteiskunnan ja valtion piirteet vanhan Venäjän perinnöllä. Tässä mentiin jopa mongolivalloitukseen saakka ja rinnastettiin toisiinsa vanhan ja uuden Moskovan Venäjän itsevaltainen hallitsemistapa.

On epäilemätöntä, että Venäjän kuten muidenkin maiden historiassa vanhat traditiot vaikuttavat sellaisissakin asioissa, joissa niitä ei huomata vaan luullaan, että menneisyyden painolastista on vapauduttu, kuten tarkoitus oli. Näyttää jopa siltä, että nimenomaan Venäjän historialle on tyypillistä, että vanhat rakenteet vaikuttavat hyvinkin kauas nykyisyyteen. Osaksi asian saattaa selittää se, että menneisyydestä otetaan tietoisesti mallia. Tämä saattaa selittää sen, että Stalinin hallitsemistavassa oli niin paljon yhtäläisyyksiä Iivana Julman ja Pietari Suuren aikaan.

Paradoksaalisesti, Stalin ei tietenkään ollut varsinaisesti konservatiivi, vaan nimenomaan vallankumouksellinen. Toki hän näytteli arvokoservatiivin roolia 1930-luvun kulttuurin kurinpalautuksessa, mutta se yhteiskunnallinen vallankumous, jonka hän toteutti 1920-luvun lopulta 1930-luvun lopulle oli rajuudessaan ja perusteellisuudessaan ylittämätön ja veti hyvin vertoja Pietari Suuren aikaansaannoksille. Erona tietenkin oli esimerkiksi se, että Pietari suuntautui Eurooppaan, eurooppalaista kulttuuria kohti, kun taas Stalin suuntautui niistä poispäin, tunnustaen kuitenkin klassisen, lähinnä esimodernin eurooppalaisen kulttuurin arvon.

Samaan aikaan vanha Venäjä palasi takaisin kuten se ”luonto”, jota sananparren mukaan voi mielin määrin heittää ulos hangolla, mutta joka aina palaa. Takaisin palannutta ”vanhaa” Venäjää edustivat Stalinin aikana monet konkreettiset, ulkoiset seikat, alkaen klassisesta taiteesta ja arkkitehtuurista ja päätyen armeijan kunniamerkkeihin, univormuihin ja muihin instituutioihin. Itse armeijan keskeisyys oli vanhan Venäjän epäämätöntä perintöä. Kuten joskus Preussi, niin myös Venäjä ja sittemmin Neuvostoliitto oli hyvin pitkälle armeija, jolla oli maa, ei niinkään maa, jolla oli armeija.

Neuvostokaudella, kuten myös sen jälkeen, on ollut helppo löytää esimerkkejä ”vanhan” Venäjän paluusta. 1970-luvulla julkaistiin useita 1800-luvun kirjoja, joiden avulla pystyttiin paremmin ymmärtämään nykyistä Neuvostoliittoa. Yksi tällainen kirja oli markiisi de Custinen teos ”Venäjä vuonna 1839”.

Toinen oli Venäjän historiankirjoituksen varsinaisen aloittajan, Nikolai Karamzinin muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä, joka oli kirjoitettu keisari Aleksanteri I:tä varten vuonna 1811. Karamzinin teos, Записка о древней и новой Россиив ее политическом и гражданском отношениях (Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä politiikan ja kansalaisuuden näkökulmasta) oli konservatiivista kritiikkiä niitä radikaaleja uusia virtauksia vastaan, joita Aleksanterin politiikassa oli havaittavissa erityisesti uuden suosikin Mihail Speranskin ansiosta tai takia.

Kaunokirjailijanakin kunnostautunut Karamzin tunnettiin ennen muuta moniosaisesta Venäjän valtion historiastaan. Pushkinin ilkeän letkautuksen mukaan tämän teoksen kirjoittaja osoittaa kauniisti ja kiihkottomasti ”itsevaltiuden välttämättömyyden ja ruoskimisen ihanuuden”.

В его «Истории» изящность, простота

Доказывают нам, без всякого пристрастья,

Необходимость самовластья

И прелести кнута.

Muistio, ”sapiska” ei ollut julkinen, vaikka salaisia versioita siitä levisikin lukevan yleisön keskuuteen. Toisin kuin ”historia”, se oli hyvin suorasanainen arvostellessaan itsevaltiasta. Sen mottona ei suotta ollut ”Minun kieleni ei tunne imartelua”.

Karamzin, Venäjän historian tuon ajan suurin auktoriteetti, oli tyytymätön Aleksanterin ulkopolitiikkaan, joka ilmeni vuoden 1807 liittoutumisena Napoleonin, Euroopan traditioita pilkkanaan pitävän nousukkaan kanssa. Tästä seurauksena oli ollut Suomen riistäminen Ruotsilta, Pietarin hovipiireissä epäsuosittu ja seikkailupolitiikaksi leimattu operaatio. Sen Karamzin tuomitsi.

Hän oli muutoinkin tyytymätön hallitsijaansa. Aleksanterihan näytti erehtyvän oman valtansa rajoittamiseen ja aikoi suorastaan kopioida ranskalaisia lakeja ja laitoksia. Tämä oli Karamzinin mielestä suuri periaatteellinen virhe. Asiat nimittäin olivat Venäjällä paremmalla tolalla kuin Ranskassa eikä vieraiden instituutioiden siirtäminen Venäjälle tuottaisi muuta kuin onnettomuutta. Itse instituutiot eivät edes ratkaisseet mitään. Tärkeintä olivat ihmiset ja heidän laatunsa. Ainoastaan hyvät apulaiset saattoivat taata politiikan menestymisen. Ihmisten moraaliset ominaisuudet, ei raha tai hallintojärjestelmä olivat tae valtakunnan kukoistuksesta.

Venäjän suuruuden oli tuonut mukanaan yksinvaltius ja kansan kunnioitus, kun nämä menetettiin, kävi maalle huonosti. Tarkemmin ottaen Venäjällä vallitsivat sekä itsevaltius että yksinvaltius. Vallan jakaminen, Montesquieun kehittelemä oppi, joka nyt oli Euroopassa muodikas, olisi Venäjälle kohtalokas. Itsevaltiaalla ei itse asiassa ollut oikeutta luopua asemastaan. Hänen velvollisuutensa oli käyttää sitä mahdollisimman hyvin.

Karamzinin ”vanha” Venäjä ei ollut yhtä kuin se ihannoitu ja menetetty aitovenäläinen paratiisi, josta slavofiilit alkoivat pian puhua. Se oli pikemminkin suuri kokemusvarasto, johon kuului myös katkeria epäonnistumisia. Mongolivalloitus ja sekasorron aika, smuta, olivat traumana Venäjän historiallisessa muistissa. Venäjän menestys sen sijaan, ja sehän oli ajoittain hämmästyttävä, sijoittui vahvan keskusvallan ja tinkimättömän itsevaltiuden kausiin.

Karamzin on vain yksi niistä teoreetikoista, jotka ovat korostaneet, että yksinvaltius ja itsevaltius sopivat nimenomaan Venäjälle. Myös monien slavofiilien mielestä tämä järjestelmä oli moraalisesti ylivertainen. Mikäli päätökset jouduttiin tekemään äänestämällä ja ristiriitaisia etuja yhteen sovittamalla, ei totuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia voitu pitää ohjenuorana. Politiikka latistui ihmisten etujen väliseksi taisteluksi. Viime kädessä tämä tarkoitti, että voiton peri se, jolla oli takana enemmän voimaa. Näin ratkaistiin asiat Puolan valtiopäivillä, mutta tässä ilmenikin se läntistä maailmaa elähdyttävä prinsiippi, jolle Venäjän sielu oli mitä syvimmin vihamielinen.

1900-luvulla monesta sovjetologista, ainakin Richard Pipesista näytti siltä, että Neuvostoliiton itsevaltaista ja yksinvaltaista järjestelmää saattoi paremmin ymmärtää lukemalla Karamzinia ja de Custinia. Järjestelmähän oli selkeän yksinvaltainen eikä tuntenut vallanjakoa. Se antoi ymmärtää nojaavaansa politiikassaan viime kädessä objektiivisen totuuden tieteelliseen tulkintaan, josta ei ollut eikä voinut olla erimielisyyksiä ja jossa ristiriitaisia etuja ei tarvinnut keskenään sovitella. Eihän sellaisia ollut.

Niinpä Brezhnevin Venäjä näytti paradoksaalisesti hyvin suuressa määrin muistuttavan Aleksanteri I:n ajan Venäjää sen jälkeen kun Speranski oli karkotettu. Paradomania, sotilassiirtokunnat ja hallinnon mahtipontisuus ja jäykkyys löivät leimansa sille hallintotavalle, jonka symboliksi sitten nousi Nikolai I. Markiisi de Custine olisi voinut kirjoittaa teoksensa uudelleen vuoden 1939 tai vaikkapa vuoden 1979 Neuvostoliitossa.

Nikolai I jatkoi edeltäjänsä tapaan ja vasta hänen kuoltuaan vuonna 1855 voitiin aloittaa ne suuret reformit, joita Aleksanteri oli suunnitellut, mutta ei uskaltanut toteuttaa. Niitä olivat maaorjuuden lakkauttaminen, paikallishallinnon uudistus, lainkäytön uudistus ja armeijauudistus. Niiden jälkeen ruvettiin puhumaan ”vanhasta” ja ”uudesta” Venäjästä, Venäjästä ennen ja jälkeen reformien, дореформенная ja пореформенная Россия.

Samaan tapaanhan me nyt puhumme neuvostokaudesta ja sen jälkeisestä ajasta soviet ja post-soviet periodeista. Ehkäpä joudumme pian puhumaan euraasialaisuutta edeltävästä ja euraasialaisesta kaudesta. Uskovaiset tehkööt ristinmerkin.