Se kauhea poroporvari

Adornon aatepuuro ja poroporvarillisuuden kauhistus

Mauno Koivisto murahteli joskus viime vuosituhannella uusvasemmiston saaneen ylensyömisestä ilmavaivoja, mikä ilmeisesti selitti ne kummalliset vaatimukset ja kysymyksenasettelut, joita sillä suunnalla esitettiin. Rafael Paasio, ellen väärin muista, halusi erottaa puolueensa linjan siitä ”aatepuurosta”, jota nyt tulvi joka paikkaan ja jossa ei näkynyt ”patsast’ eikä napaa” kanttoori Sepeteusta lainatakseni.

Puuroa oli pistelty muuallakin kuin Suomessa ja siitä uutisoitiin noihin aikoihin päivittäin. Autot paloivat ja kivet lensivät Pariisissa, jossa nerouden huipentumana kirjoitettiin, että kun on realisti, vaatii mahdottomia. Toinen vuosisataisnero kiteytti sorbonnelaisen opiskelijan osan ilmeisen osuvasti: ”olemme kaikki Saksan juutalaisia”.

Tavallisen poroporvarin ja bernsteinilaisen sosialidemokraatin näkökulmasta tuo kaikki oli hölynpölyä, mutta nyt olikin tullut aika, jolloin juuri poroporvarillisuus pantiin tuomiolle.

Frankfurtin koulukunta on nimitys löyhälle virtaukselle, jossa sotkettiin toisiinsa filosofia, sosiologia, psykoanalyysi ja marxilaisuus. Tuloksia saatiin kaikkiin tarkoituksiin ja niiden yhteisenä nimittäjänä voi sanoa olleen sen, että eurooppalainen yhteiskunta oli kelvoton ja tuotti hirviöitä, jotka olivat aikaansaaneet holokaustin, joka oli maailmanhistorian napa ja sitä edeltävän aikakauden mittapuu.

Kun natsien rikoksia tutkittiin, selvisi yhä uudestaan, että asialla olivatkin olleet kunnolliset ja tunnolliset poroporvarit. ”Ordnung muss sein!” sanoi saksalainen ja totteli, käskettiin mitä käskettiin. Autoritaarisen persoonallisuuden ilmiötä tutki eritoten Theodor Adorno, musiikkisosiologi, joka oli muiden ansioidensa ohella osoittanut, että Sibeliuksen musiikki oli fasistista ja että Janne oli maailman huonoin säveltäjä, ei enempää eikä vähempää.

Autoritaarisen persoonallisuuden teoria ei ollut hullumpi sosiologinen idea ja empiiristä pohjaakin tietysti löytyi. ”Asenteellinen jäykkyys” korreloi konservatiivisten taidekäsitysten kanssa ja maalla oltiin suvaitsemattomampia kuin suurkaupungeissa. Monenlaista havaittiin, mikä piti paikkansa.

Mutta tämä ei ollut tärkeää. Tärkeää oli, että autoritaarisessa persoonallisuudessa, tuossa tottelevaisessa ja hyveellisessä kunnon kansalaisessa, kiteytyi aikakauden pahuus. Hyve olikin siis pahetta ja päinvastoin. Tästä voitiin eri teitä, esimerkiksi nuoren Marxin jälkiä ja jätöksiä hyödyntäen päästä polulle, joka johti koko länsimaisen sivistyksen perinpohjaiseen, siis todella radikaaliin kritiikkiin. Siinä Koivisto ja Paasio saattoivat jäädä vain jalkoihin. Itse asiassa heidät lakaistiin vihollisen kovaan ytimeen. Juuri ”selkärangaton” reformismi pönkitti olemassa olevia rakenteita sen sijaan, että olisi nostanut kansan barrikadeille. Miksi se sitten olisi sinne pitänyt nostaa jäi monelle hiukan epäselväksi.

Avoinna käyttäjien tarpeisiin oli myös psykoanalyysin loputtomasti muotoiltava teoria, jossa ruumiinaukkojen tuntemuksista rakennettiin uuden maailman perusta. ”Das Ich setzt sich ein Nicht-ich!” olisi haudastaan noussut Johann Gottlieb Fichte voinut hyväksyvästi huudahtaa.

Kun Wilhelm Reich teoretisoi seksuaalisen repression ja väkivallan epäpyhästä liitosta ja Herbert Marcuse julisti mahtipontisesti Nur  um dieser Hoffnungslosen willen is uns die Hoffnung gegeben (”Vain näiden toivottomien tähden olemme saaneet toivon”) tarkoittaen tällä järjettömien hulinoitsijoiden joukkoa, ihmetteli Turun puolesta tullut fundeeraaja kauhian hämmästyneenä, että kovinpa tämä nyt synkältä näyttää, vaikka ei luulisi. Olihan ihmisten aineellinen hyvinvointi ja sosiaaliturva nousemassa nopeammin kuin koskaan ennen ja samalla katosi se kurjuuskin, joka näemmä oli joissakin piireissä toivoa herättänyt. Ja näin kävi ensimmäistä kertaa historiassa.

Eivät frankfurtilaisten teoriat varmastikaan olleet tai ole pelkästään naurettavia. Erich Frommin humanistinen psykoanalyysi on sangen kiinnostava yritys perustella pohjimmiltaan aristotelista maailmankuvaa ja hänen teoriansa ”yksinäisestä joukosta” on myös kiinnostava, joskaan ei kovin omaperäinen.

Koulukunnan ongelma oli ehkä sama kuin Venäjän 1800-luvun lopun slavofiilien myöhäisen sukupolven: kun filosofien hengen lento siirtyy politikoitsijoiden käsiin, tapahtuu hirveitä. Toisaalla syntyy terroria ja mieletöntä riehuntaa, toisaalla perustetaan mustia sotnioita ja järjestetään pogromeja. Se poroporvarillinen, normaali elämänmeno, jossa perustetaan perheitä, kasvatetaan lapsia ja säilötään marjoja ja sieniä muuttuu mukamas sellaiseksi kirotuksi penseydeksi, joka ei kelpaa enempää taivaalle kuin helvetille, kuten Johanneksen ilmestyksessä mainitaan.

Ja itse asiassa tämä frankfurtilaisuuden perintö on tänä päivänä aivan voimissaan ja samoin on myös 1800-luvun myöhäisten slavofiilien. Postmodernismi ulottaa juurensa Frankfurtiin ja siitä on jo käytännössä tullut EU:n virallinen ideologia. Venäjällä taas on syntymässä erittäin kummallinen keitos, jossa slavofiilinen teoria ja kansallinen moralismi yhdistetään marxilaisuuden perintöön. Se saattaa kyllä jäädä vain virkamiesluomukseksi, mutta aika näyttää. Ehkä sille on oikeasti tilausta tai saadaan muuten toimimaan.

Mutta lännessä Frankfurtin perintö siis yhä painaa lyijynraskaana nykyisen keskiluokkaisen älymystön aivoja. Nyt sillä on uusia vaatteita, Adornoa ei enää tarvita ja sen sijaan voidaan vedota Foucault’hon, joka entistä totaalisemmin on vapauttanut halun –désir et plaisir. Kuka rohkenee enää sitä kahlita ja miksi? Kelpo kansalainen ei ole enää se järjestystä vaativa poroporvari, joka aikaansai holokaustin. Nyt hän on loputtoman suvaitsevainen nautiskelija, jonka korkein tavoite on kehittää itsestään poliittisesti korrekti henkilö ajatuksissa, sanoissa ja töissä.

Jotakin on toki muuttunut. Totteleminen ja massakäyttäytyminen eivät enää olekaan paheita. Aikoinaan Neuvostoliitossa, se mikä kerran oli vallankumouksellista, muuttui vastavallankumoukselliseksi sitten kun bolshevikit olivat vallassa ja se, mikä oli joskus ollut kirotun porvarillista, muuttui kommunistisen ihanteen mukaiseksi, kun kommunistit tarvitsivat sitä.

Asiassa ei ole mitään kummallista eikä arvoituksellista. Kun vallankumous voittaa, se muuttuu konservatiiviseksi ja pyrkii kaikin tavoin estämään uuden vallankumouksen. Nykyinen Eurooppa on frankfurtilaisen kulttuurivallankumouksen perillinen ja sen arvojen suhteen konservatiivinen. Toisinajattelu, toisinpuhuminen ja toisin tekeminen ovat rangaistavia.

Mutta miten kauan tämä ideologia vastaa ihmisten tarpeita? Globalisaatio ja sen tuottama syrjäytyminen luovat uusia ristiriitoja ja inhimillistä turhautumista. Epäoikeudenmukaisuus ja tolkuttomuus ovat yhä ilmeisempiä. Samaan aikaan ihmiset ovat yhä vähäisemmässä määrin kunnollisia ja hyveellisiä ainakaan näiden käsitteiden vanhassa merkityksessä.

Tuskin kukaan kaipaa uudelleen vuotta 1968 enempää kuin vuotta 1918 tai mitä niitä suuria aikakausia onkaan ollut. Onnettomuuksien estämiseksi kannattaisikin ehkä hellittää niistä oikeaoppisuuksista, joita nykyisen EU- uskonnon kannattajat noudattavat. Ehkäpä nationalismi, konservatismi ja traditionalismi ovatkin ihan kunniallisia ideologisia viitekehyksiä, vaikka ovat ristiriidassa kaikkein viimeisimpien Eturientolan näkemysten kanssa?

Pari vuotta sitten nostettiin Suomessa hirmuinen hysteria siitä, että virallisen ideologian vastustajat olivat saaneet äänensä kuuluville demokraattisissa vaaleissa. Koska noiden uusien voimien piirissä ei mielestäni näkynyt holokaustin tai vastaavien toimien vaatijoita, en osannut olla huolissani. Pikemmin ajattelin, että juuri ristiriidan tunnustaminen ja sen organisoitunut säätely turvaa rauhallisen kehityksen.

Kehitys näyttääkin tässä suhteessa varsin tyydyttävältä, vaikka pahin lienee vielä edessä. Ehkä kunnollinen ja hieman itsekäskin poroporvari sittenkin liene yhteiskunnan vankin pylväs ja paras rauhan tae, ellei hänen kärsivällisyyttään venytetä kohtuuttomasti?