Moskovan käsi

Pietarin käsi ja Moskovan käsi historian patinoimina

Kaikki rinnastukset ontuvat, mikä enemmän mikä vähemmän, joillekin tarvitaan vähintään kyynärsauvat, että ne jotenkin kulkisivat.

Siitä huolimatta historiallisia rinnastuksia kannattaa tehdä. Siinä samalla tulee huomanneeksi sen, miten alttiita tulkinnat ovat muutoksille, jopa riippumatta siitä, onko asioista saatu jotakin uutta tietoa.

Aikalaiset toimivat aina ja säännönmukaisesti vajavaisen tiedon varassa. Tätä kuitenkaan harvoin edes ajatellaan, kun toiminta kutsuu ja suuret arvot ovat vaakalaudalla. Toimijalle on tyypillisempää hakea lisää perusteita omille näkemyksille kuin pysähtyä miettimään, mitä oikeutusta vastapuolella saattaisi olla omilleen. Kovin analyyttistä lähestymistapaa poliittisten inhohimojen raivotessa moni pitääkin tyhmyytenä. Kuten natsit ja bolsevikit sekä heidän ideologinsa selittivät, olennaista on maailman muuttaminen, teko, der Tat. Perustelut ovat hyviä, jos ne sitä auttavat.

Yleinen säännönmukaisuus on, että vuosikymmenten mittaan järki kuitenkin palailee hiljalleen ja usein pätkittäin. Mahtipontiset selonteot oikean ja väärän välisestä taistelusta, oikeuden puolesta annetuista uhreista ja taistelun ihanuudesta alkavat saada väriä ja sävyjä. Sinfoniaan tulee riitasointuja ja koko sävellaji voi muuttua.

Otetaan esimerkiksi vuosi 1918. Sen vallitsevana teemana oli aikanaan syvä moraalinen suuttumus. Se oli niin syvää, että se vaati verta. Se vallitsi molempia osapuolia. Punaiset turhautuivat valtalaista ja panivat sen hylkäämisen porvarien syyksi, vaikka hitunen kylmää harkintaa olisi riittänyt kertomaan, että Kerenskin hallitus olisi ollut edesvastuuton ja suorastaan hullu, mikäli se olisi sallinut moisen separatismin keskellä sotaa ja odottamatta koko Venäjän mandaatilla toimivan Perustavan kokouksen kannanottoa. Valkoisen puolen turhautuminen ja järkytys siitä, että punaiset ottivat bolsevistisen Venäjän suojelijakseen, oli aitoa ja syvää.

Se, mikä tässä jälkikäteen pitää silmään, on historiankirjoituksen näkökulman ja painopisteen muuttuminen. Siinä kun punaisten maanpetos ja heidän roolinsa Pietarin agentteina oli aikalaisille ilman muuta selvää ja toimi valkoisen historiankirjoituksen lähtökohtana, hävisi koko tämä teema lähes jäljettömiin siinä historiankirjoituksessa, joka 1960-luvulta lähtien nosti tarkastelun keskipisteeseen punaisten marttyyriuden ja Suomen sosiaaliset epäkohdat.

Nyt todetaan kylmän rauhallisesti, että aseet saatiin Venäjältä, samoin kehotuksia ottaa valta käsiin väkivalloin ja tulipa muutama tuhat miestäkin rintamalle taistelemaan. Hämmästyttävästi saatetaan aivan tästä riippumatta käsitellä kapinaa Suomen omana sisäsyntyisenä konfliktina, jossa Venäjä oli vain yksi, pyydettäessä sekaantunut osapuoli. Jopa Brest-Litovskin rauhan Suomea koskeva osuus jää ikään kuin koko tarinan ulkopuoliseksi detaljiksi, samaan aikaan kun tappion häämöttäessä solmittu Suomen ja Venäjän bolsevikkihallituksen ”punainen valtiosopimus” otetaan täydestä nimellisarvostaan.

Myöhemmin totuttiin puhumaan ”Moskovan kädestä” aina siellä, missä vehkeiltiin laillisia hallituksia vastaan ja nostatettiin kapinoita. Aseita tuntui mystisesti aina löytyvän niille, jotka syystä tai toisesta halusivat yrittää valtaannousua niiden avulla.

Moskovan käsi toimii myös nyt Itä-Ukrainassa, kuten jokaiselle lienee selvää. Olisi myös äärimmäisen naiivia olettaa, ettei mitä mahtavin organisaatio nimeltä CIA olisi siellä puolustamassa ns. vapaata maailmaa, jonka vapaus on määritelty USA:n tavoitteita tarkastelun keskipisteessä pitäen.

Mutta onko Moskovan käsi luonut koko konfliktin vai onko sillä kotoperäisiä juuria? Mikä suhteellinen rooli on Venäjän agenttien toiminnalla, venäläisillä aseilla, Venäjän propagandalla ja prestiisillä verrattuna niihin paikallisiin jännitteisiin, joilla on oma syntyhistoriansa ja jotka ovat eskaloituneet sitä mukaa kun konfrontaatio on jatkunut. Ei Suomessakaan tarvinnut tappaa kovin monta kymmentä ihmistä ennen kuin syntyi valmius tehdä selvää jälkeä vastapuolesta, joka näytti edustavan pelkkää pahuutta. Tämä siitä huolimatta, että samaa kieltä puhuttiin ja samaa kansakoulua oli käyty.

Kansalaissodan logiikka on ankara, eikä järjelle ole siinä muuta roolia kuin teknisenä apulaisena. Konflikti voi syttyä aivan vähäpätöisistä tapahtumista, jotka saavat yllättäen suuren symbolisen merkityksen. Siinä samalla ne aktivoivat vanhat kaunat, rakenteelliset epäkohdat, jopa henkilökohtaisen epäsympatian. Kun tässä vaiheessa suoritetaan provokaatio ja tapetaan riittävä määrä ihmisiä, on tie auki totaaliselle teurastukselle, jota mikään rationaalinen harkinta ei hillitse. Mölisevät joukot ovat kaduilla harjoitelleet kollektivismia ja erottautumista ja niiden kyky suodattaa informaatiota tarkoituksenmukaisesti on siinä samalla harjaantunut. Joillakin on asialle jo valmista henkistä pohjaa potkupallokisoista ja vastaavasta toiminnasta.

Moni ihmetteli, miten Suomessa, jonka kaikki tunsivat rauhallisuuden ja pidättyvyyden tyyssijana, saatettiin vuonna 1918 toimeenpanna joukkoteurastus, joka oli rajumpi kuin konsanaan Venäjällä, jossa sellaista kyllä osattiin odottaa. Asia on tänäkin päivänä hieman epäselvä. Pettymyksen, petoksen ja turhautumisen teemat ovat tässä tarinassa joka tapauksessa voimakkaasti mukana.

Nykyään historiankirjoitus joka tapauksessa on yleensä vallan unohtanut Pietarin käden, jonka aikoinaan katsottiin selittävän kaiken, ainakin mikäli siihen lisättiin kapinallisten alhainen älyllinen taso. Nyt koko asia näyttää selittyvän kotimaisista lähtökohdista, jotka oikeastaan jo sellaisinaan riittäisivät, mutta täydellisyyden vuoksi tarinaan lisätään maininta Venäjän tapahtumista ja suhteista meidän Kansanvaltuuskuntaamme.

Kuva on hieman karrikoitu, mutta pääpiirteissään se kuvaa sitä olennaista muutosta, joka vuoden 1918 sodan arvioinneissa on tapahtunut.

Emme vielä tiedä mitä Ukrainassa tulee tapahtumaan, saati sitä, miten noita tapahtumia käsittelevä historiankirjoitus tulee kehittymään. Uskaltaisin joka tapauksessa olettaa, että alkuvaiheessa sen keskipisteessä on syyttely ja toisen osapuolen vaikuttimien oikeutuksen totaalinen kieltäminen. Mahdollisesti niitä jollakin tavalla ymmärrellään ”harhaanjohtamisen” näkökulmasta. Sitten seuraa revisiokausi, jolloin ”Moskovan käsi” saa aivan toissijaisen roolin ja lopulta, yli sadan vuoden kuluttua luodaan tasapainoinen kertomus, jossa konnien ja sankarien toimet sijoitetaan kontekstiinsa ja molemmille osapuolille annetaan sekä ymmärrystä että, ja ennen kaikkea, moraaliset nuhteet ja oikeudenmukaiset syytökset siitä vastuuttomuudesta ja sokeudesta, jolla he vetivät katastrofin itsensä ja kansansa päälle.

Koululaiset, jotka lukevat tätä uutta historiankirjoitusta ovat syystä tympääntyneitä ja kirjoittavat kommenttinaan virtuaalivihkoonsa EVVK ja jopa VMP. Samaan aikaan heitä kiehtovat tarinat tarumaisista konflikteista jossakin Mordorissa, jossa sankarit ovat todellisia sankareita ja konnat todellisia konnia ja jossa oikeuden miekka ei laske leikkiä vaan niittää lurjuksia armotta. Tokihan ihmisyyteen kuuluu myös tinkimätön oikeudenjano.