Siitä, mitä ei ole

Siitä, mitä ei ole

Ludwig Wittgenstein totesi, että sellaisesta, mistä ei voi puhua, on vaiettava. Luulen, että hän tarkoitti puhumisen ilman käsitteitä olevan mahdotonta (muss man schweigen) eikä sitä, että vaikeneminen olisi tuon puhumattoman velvollisuus (soll man schweigen). Hän käytti nimenomaan müssen –verbiä.

Minulle sopivat molemmat tulkinnat. Käytännössä joutuu ihmettelemään sitä, miten valtavasti ihmiset puhuvat olemattomiksi julistetuista asioista ja vieläpä pitävät niitä tavattoman tärkeinä. Asiassa on jotakin outoa ja pahaenteistä.

Foreign Affairsin teemana oli hiljattain rotu, siis asia, jonka tiedämme olemattomaksi, mutta joka siitä huolimatta on esimerkiksi Amerikassa aina läsnä ja usein huomion keskipisteessä. Se muuten oli asia, joka Amerikassa häiritsi arvostamani Tony Judt-vainajan isää. Hän oli Wienissä jo saanut tarpeekseen rotuteemasta ja olisi kai mielellään jo puhunut jostakin muusta.

Enpä ole itsekään innostunut koko asiasta, johon en kohdista minkäänlaisia intohimoja. Kun se nyt joka tapauksessa näyttää kovin monelle muulle olevan aivan tavattoman tärkeä, on siitä puhuttava, kun kerran voi (wenn man davon doch sprechen kann). Tämä siitä huolimatta, että haistan monen hyvinajattelevan kansalaisen tarkoittavan, ettei sen olemassaoloa pitäisi tunnustaa.

Meillä Suomessa näyttää vallitsevan aivan kummallinen ja kansainvälisestikin harvinainen ortodoksia, jonka mukaan ihmisrotujen olemassaoloa ei sovi tunnustaa, vaikka sellaisia muulla eläinkunnalla on. Mikäli tätä pidetään yksinkertaisesti sosiaalisena konventiona eli halutaan käyttää jotakin toista sanaa, on se tietenkin mahdollista, vaikka kömpelöä ja mielestäni typerää. Mikäli taas halutaan väittää, että ihmisryhmillä ei olisi periytyviä ominaisuuksia, jotka poikkeavat toisista vastaavista ryhmistä, ollaan tietenkin absurdin johtopäätöksen edessä, jonka jokainen heti tietää vääräksi.

Hullunkurista on, että mukaan tähän pelleilyyn on haalittu myös biologian ammattilaisia, jotka todistelevat, että kun kerran ihmiskunnan geeniperimä on kaikilla ihmisryhmillä hyvin samanlainen, ei eri rotujen erotteleminen toisistaan ole mahdollista.

Tämä toki antaisi kovin surkean todistuksen biologian mahdollisuuksista tieteenä ja selitys tähän dilemmaan löytyykin erään tutun eläintieteilijän mukaan siitä, mihin luokittelussa pyritään. Mikäli huomioidaan eliön kaikki geenit, havaitaan, että vaikkapa ihmisellä ja porkkanalla on puolet samaa perimää. Erottelu ihmisryhmien kesken käy jo tästä näkökulmasta mahdottomaksi, mutta kyseessä on vain yksi näkökulma.

Mikäli sen sijaan kiinnitettäisiin huomiota ryhmien eroihin, niitä tietenkin löytyisi. Eläintieteilijätuttavani arvioi, että mikäli kriteerit ihmisryhmiä arvioitaessa olisivat samat kuin esimerkiksi lintujen kohdalla, voitaisiin kukaties jo erottaa useita ihmisen lajejakin. Vaihtoehtoisesti koko lajien olemassaolo voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi. Ehkä asialla voisi olla edistyksellisiä seuraamuksia?

Koko asialle voisi vain naurahtaa, ellei siitä oltaisi meillä rakentamassa dogmia, jonka avulla pyritään erottelemaan vuohet lampaista eli tarkemmin sanoen leimaamaan ihmisiä, jotka ottavat tosissaan sen, minkä omin silmin näkevät. Pelkään pahoin, että tässä haisee paremman väen erottautuminen yhteiskunnan pohjasakasta, jonka katsotaan ansaitsevan ankean osansa ja jonka kuuluu ymmärtää, ettei sen mielipiteillä ole merkitystä.

Lenin, jota yleisesti ottaen en lainkaan arvosta, lausui aina toisinaan teräviä ajatuksia. Kun vasemmistokommunistit kehottivat olemaan tunnustamatta porvarillista Suomen kansakuntaa, hän vastasi, ettei sellaista, mikä on olemassa voi jättää tunnustamatta. Yrittää voi, mutta ennen pitkää se pakottaa tunnustamaan itsensä.

Lenin oli toki vanhan koulun miehiä ja otti ”olemassa olemisen” tosissaan. Nykyäänhän kansakunnat ymmärretään ns. kuvitelluiksi yhteisöiksi, mikä monien mielestä tarkoittaa, ettei niitä myöskään ole eikä saakaan olla.

Mutta rotukin, jonka olemassaolo siis halutaan kieltää, sen kuin vain vaikuttaa käytännön elämässä ja politiikassa. Suomen kuvalehden juuri teettämän tutkimuksen mukaan meillä Suomessa sen merkitys toki on hyvin vähäinen. Monessa muussa maassa se on suuri ja jopa hyvin suuri. Kiinnostavaa on, että eräiden tutkimusten mukaan ihmiset olisivat kuitenkin jopa Amerikassa keskimäärin hyvin vähäisessä määrin rasisteja huolimatta siitä, että maan rotuongelmat ovat kolossaaliset. Muualla asiat ovat yleensä vielä pahemmin.

Esimerkiksi Intiassa ja Lähi-Idässä rasismi näyttää olevan todella tärkeä tekijä, ainakin erään hieman heppoisen tutkimuksen mukaan: https://www.washingtonpost.com/news/worldviews/wp/2013/05/15/a-fascinating-map-of-the-worlds-most-and-least-racially-tolerant-countries/

Kun tähän lisätään uskonnollinen suvaitsemattomuus, joka eräillä seuduilla ilmenee uskonsotina ja ”uskottomien” koko ihmisarvon kieltämisenä, herää kysymys, missä määrin on mahdollista, että Eurooppaan nyt virtaavat siirtolaiset saattaisivat tuoda mukanaan rasismia, uskonnollista suvaitsemattomuutta ja muita vastaavia epätoivottavia käyttäytymismalleja.

Miten meidän pitäisi siihen suhtautua? Riittäisikö, että kielletään tällaisen mahdollisuuden olemassaolo?

Rasismi ei vaivaa

Rasistit ja populationistit

Rasismi on paha asia, kuten jokainen tietää. Onneksi tämä synti on maassamme tuiki harvinainen. Suomen Kuvalehden teettämän tutkimuksen mukaan yhdeksän kymmenestä suomalaisesta piti ihmisiä samanarvoisina riippumatta heidän ihonväristään tai etnisestä taustastaan. Tässä on kuulevinaan Uuden testamentin äänen: ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata…” Ihmisarvo ei siis suuren enemmistön mielestä ollut sidottu ainakaan rotuun.

Olisi kiinnostavaa tietää, millaisia vastauksia vaikkapa maassamme asuvat eri uskontokuntiin ja etnisiin ryhmiin kuuluvat henkilöt olisivat antaneet samoihin kysymyksiin. Tutkijat eivät suhteuttaneet tulosta mihinkään, mutta lienee selvää, että se on kansainvälisesti ottaen sangen tasa-arvopainotteinen.

Mutta riittääkö tämä ihmisten samanlaisen ihmisarvon tunnustaminen aiheuttamaan sen, ettei ihminen ole rasisti? Terveen järjen mukaan asia on tietenkin näin, mutta tutkijat eivät välttämättä hyväksy tätä johtopäätöstä. Rasismi näet ehkä voikin tarkoittaa sitä, ettei henkilö toivota kaikkia ihmisryhmiä maahamme yhtä tervetulleiksi. Tässähän näyttää olevan se kätketty olettamus, että nuo ihmisryhmät ovat keskenään jotenkin pysyvästi erilaisia, vaikka Patagonian intiaani ja Myllypuron alkuasukas poikkeavat vähemmän toisistaan kuin suomalainen ja ruotsalainen orava.

Oravat, kuten koirat, jakaantuvatkin rotuihin, kun taas ihmiset jakaantuvat keskenään erilaisiin populaatioihin, jotka näyttävät erilaisilta ja käyttäytyvät eri tavoin, mutta ovat aivan samanlaisia. Mikäli ihminen näkee nämä ryhmät erilaisina ja suhtautuu niihin eri tavoin, hän todellisuudessa hyväksyy ajatuksen rotujen olemassaolosta ja on siis rasisti. Näin olen kuullut sanottavan. Mutta koska eroja nyt joka tapauksessa on, lienee väistämätöntä, että eri ryhmiin suhtaudutaan eri tavoin.

George Orwellin onneton päähenkilö Winston Smith oli aikoinaan sitä mieltä, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Vaikka Puolue sanoi, että tulo oli todellisuudessa viisi, Smith uskoi omia silmiään ja joutui tämän vuoksi Rakkauden ministeriön koulutukseen. Intensiivisen opiskelujakson jälkeen Smith alkoi todella huomata, että kun kahteen sormeen lisättiin kaksi, siellä itse asiassa pilkisti kuin pilkistikin tuo kaivattu viides sormi. Ristiriita oli voitettu ja Winston lakkasi ahdistumasta siitä, että ajatteli väärin.

Tämä nyt tuli vain mieleeni.

Yhtäkaikki, kovin huolestuttavaa näyttää tutkijoiden mielestä olevan, että jotkut ajattelevat olevan suotavaa, että Suomessa olisi mahdollisimman paljon vain syntyperäisiä suomalaisia, jotka jakavat suomalaiskansalliset arvot. Peräti 9 prosenttia kannattaa tätä. Sen sijaan 8 prosenttia toivoo, että Suomessa olisi mahdollisimman paljon erinäköisiä ja erilaisista maista tulleita ihmisiä.

Suomalaisten asenteissa näkyy selvä hierarkia, jossa tervetulleimpia ovat muuttajat maista, joissa kulttuuri ja ihmisten ulkonäkö ovat mahdollisimman samanlaisia kuin Suomessa. Niinpä ruotsalaisia ja saksalaisia suositaan somalien ja irakilaisten kustannuksella.

Ovatko tällaiset asenteet oikeita vai vääriä? Edes tutkijat eivät taida antaa kysymykseen selvää vastausta, mutta ilmeisesti kauhistelevat ääripäitä ja ilmeisesti myös heidän puolueitaan. 34 prosenttia perussuomalaisten kannattajista unelmoi mahdollisimman suomalaisesta Suomesta, kun taas noin 20 prosenttia vihreistä ja vasemmistoliittolaisista jakaa aivan päinvastaisen unelman.

Toki meillä on poliittinen järjestelmä juuri sen takia, että eri ryhmät voisivat sen kautta pyrkiä toteuttamaan unelmiaan. Sellaisiin jokaisella lienee oikeus. Siitä vain unelmoimaan! Kansa saanee lopulta sen, mitä ansaitsee.

En kuitenkaan tiedä, mihin tuloksia pitäisi suhteuttaa. Mikäli kaikki suomalaiset unelmoisivat mahdollisimman suomalaisesta Suomesta, voisi asiaa kai pitää ymmärrettävänä ja odotettavana. Millainen lienee tässä suhteessa tilanne muissa maissa? Sen sijaan olisi kai luonnotonta, mikäli suurin osa minkä tahansa maan kansalaisista toivoisi, että maan väestö muodostuisi mahdollisimman kirjavaksi. Ja mikäli kaikki mahdolliset maahanmuuttajat toivotettaisiin tasapuolisesti tervetulleiksi, olisi kyseessä ilmeisesti hyvin paha arvostelukyvyn puute, joka lupaisi kansakunnalle ennen pitkää pahoja ikävyyksiä.

”Rasismitutkimus” ei ole nollatutkimus. Itse asiassa se antaa varsin hätkähdyttävän kuvan siitä hyväuskoisuudesta, joka maassamme vallitsee maahanmuuttokysymyksissä. Koska kaikkia ihmisiä joka tapauksessa pidetään yleensä samanarvoisina ja jopa koko rotujen olemassaolon kieltää lähes kolme neljännestä, on myös väärin puhua rasismista. Sen sijaan voisi sitten puhua populationismista, joka arvottaa eri tavoin erilaisia ryhmiä potentiaalisina oman maamme kansalaisina. Sikäli kuin se perustuu empiiriseen tietoon, se on tervettä politiikkaa.

Olisi äärimmäisen outoa, ellei maahanmuuttokysymyksissä esiintyisi minkäänlaista hierarkisointia. Sellaisen asiaintilan selittämiseen ei riittäisi mikään suvaitsevaisuuden tai sen puutteen arvioitu määrä. Kyseessä olisi ilmeisesti lähinnä absoluuttinen tyhmyys.

Vastaan kiihottaminen

Erään blogin johdosta

”Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

Otin tämän lakisitaatin Kemppisen blogista. Teksti pani ajattelemaan ja täytyypä sanoa, että hämmästyin suuresti, kun luin, että blogisti halusi sitä sovellettavan niihin, jotka olivat kommentoineet hänen tekstiään. Hän siis ilmiantoi lukijansa ja kertoi vielä mielihyvin auttavansa poliisia sellaisten ihmisten henkilöllisyyden selville saamisessa, jotka ehkä ovat syyllistyneet rikokseen. Tämä tapahtui yleisen hyvän ja yhteisen edun nimissä, kuten kirjoittaja vakuutteli.

Paavo Rintala-vainaa aikoinaan piti tapanaan silloin tällöin letkauttaa juristeista, joita hän piti todellisuudelle vieraana ja haitallisena joutoväkenä.

Koska juristit eivät ole syntyperänsä tai esim. seksuaalisen suuntautumisensa takia sitä, mitä ovat, Rintalaa ei voinut syyttää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Muuten ehkä olisi syytetty. Ja harva varmaan ajatteli, että juristit olisivat juristeja jonkinlaisen vakaumuksen perusteella, onhan ilmeistä, että heidän työtään helpottaa juuri sellaisen puuttuminen.

Joka tapauksessa on yleisesti ottaen hätkähdyttävää, millaiseen halpamaisuuteen ihminen saattaa alentua silloin, kun voi selittää nojaavansa lakiin tai haluavansa tutkia, onko laki hänen puolellaan. Tuntuu, etteivät minkäänlaiset normaalin häveliäisyyden säännöt tällöin pidättele juristia. Hänhän ratsastaa lailla, joka on, ellei nyt samaa kuin oikeus, niin perinteisesti kunnioitusta nauttiva asia ja välttämättömäksi ymmärretty. Laillisuuden puitteissa me kaikki haluamme pysyä.

Ongelmalliseksi asian saattavat tehdä lait, joiden noudattaminen on vastoin ihmisten vakaumusta tai tuottaa selvästi mielettömiä tuloksia. Sellaisessa tapauksessa syntyy vastarintaa, jota kutsutaan kansalaistottelemattomuudeksi. Se on useinkin terve reaktio, joka osoittaa, mikä on yleisen oikeustajun ja lain käyvän tulkinnan välinen ero.

Mikäli ero osoittautuu ylittämättömäksi, aukeaa valtiovallan ja hallintoalamaisten välille kuilu, joka voidaan ylittää vain lakia tai sen tulkintaa muuttamalla. Laki, jota ei kunnioiteta, mutta jonka noudattamista silti vaaditaan ja yritetään valvoa, johtaa yleisen lainkuuliaisuuden murenemiseen kuten aikoinaan kieltolaki tai Neuvostoliiton lain neuvostovastaisuutta koskevat pykälät.

On toki ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tätä asiaa tai halua sen olemassaoloa myöntää. Heidän ainoaksi keinokseen jää vaatia kovempia rangaistuksia ja tiukempaa valvontaa. Ennemmin tai myöhemmin tämä tie on kuljettu loppuun ja se, mikä halutaan kieltää, pakottaa tunnustamaan olemassaolonsa. Tämä sillä edellytyksellä, että kielto kohdistuu johonkin normaaliin ja väistämättömään inhimillisen käyttäytymisen muotoon, joka koetaan oikeaksi ja kohtuulliseksi.

Laki kiihotuksesta kansanryhmää vastaan muistuttaa kovasti surullisenkuuluisaa rauhanlakia. Sekin on helppo ulottaa koskemaan lähes mitä tahansa mielipiteenilmausta: ”panetellaan… jotakin ryhmää… vakaumuksen vuoksi…”… Ollaan vaikkapa siis eri mieltä asiasta, joka koskee vakaumuksia ja kerrotaan tämä avoimesti.

Panetteluksi voidaan leimata mikä tahansa jostakin ryhmästä esitetty mielipide, joka ei perustu tieteelliseen tutkimukseen tai perustuu sellaisiin tutkimustuloksiin, joita pidetään sopimattomina, kuten Tatu Vanhasen tutkimukset. Jopa kohdettaan ylistävät kommentit, mikäli ne ymmärretään sarkastisiksi, voitaneen tällaisen lain perusteella kriminalisoida.

Se, että jotakin voidaan tehdä, ei tarkoita että niin saisi tehdä tai peräti pitäisi tehdä. On asioita, joissa järjen käyttö on nimenomaisesti kielletty. Ne liittyvät muun muassa vartiopalvelukseen, jossa on varmistettava, ettei vartijaa huijata. Sitten on asioita, joissa järjen käyttämättä jättäminen on itse asiassa rikollista tai muuten tuomittavaa. Sellaiset liittyvät esimerkiksi sananvapauden käytön rajoittamiseen.

Normaali, säädyllinen ihminen ymmärtää jopa John Stuart Milliä lukematta, miten tärkeää on sananvapauden mahdollisimman täydellinen salliminen ja miten törkeää on sen rajoittaminen oman mielipiteen suojelemiseksi ja toisenlaisten mielipiteiden tukahduttamiseksi.

En vihjaile, etteivät juristit tai edes joku tietty juristi lainkaan kuuluisi normaalien, säädyllisten ihmisten joukkoon, mikäli he tai hän haluaa tutkittavan, mitä laki kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta oikeastaan tarkoittaa. Tämä sillä edellytyksellä, että tavoitteena on mahdollisimman suuren sananvapauden turvaaminen ja sen estäminen, että tuota vaarallisen kuminauhamaista lakia käytettäisiin sananvapauden rajoittamiseen.

Mikäli sen sijaan kyseinen henkilö toimii tavoitteenaan vain oman turhamaisuutensa pönkittäminen tai toisenlaisen ajattelun kieltäminen, ansaitsee hän tietenkin kaikkien ylenkatseen.

Ihmisten motiivien lopullinen löytäminen edellyttää ydinten ja munaskuitten tutkimista, johon ei ihminen kykene. Päätelmiä voi jokainen toki tehdä sen perusteella, miten asia toteutetaan. Ilmianto ihmisistä, jotka ovat tulleet bloginpitäjän vieraiksi ja ovat siis tavallaan kestiystävän ominaisuudessa, on tässä maassa ymmärtääkseni jotakin aivan uutta…