Ongelmia ei ole

Kun ongelmia ei ole

Principiis obsta, sero medicina paratur

cum mala per longas convaluere moras

Ovidius

O tempora o mores, senatus haec intellegit consul videt, hic tamen vivit…

Cicero

Kielet, joita ei tarvitse, tuppaavat unohtumaan ja rapistumaan haperoituvissa aivoissa, kunnes eräänä kauniina päivänä pöllähtävät jonnekin, kaikkien ulottumattomiin ja tekevät koko niiden opiskeluun käytetyn ajan ja vaivan lopulta turhaksi. Sääli.

Niinpä tunnen milteipä pakonomaista tarvetta pitää ammoisen työni tuloksia jonkinlaisessa kunnossa ja varjella niitä edes ennenaikaiselta pilaantumiselta. Anteeksi siis nuo sitaatit, kaikella on selityksensä.

Mutta itse asiassa monien mieleen joskus tarttuneiden lentävien lauseiden muistaminen ei vaadikaan aktiivisia toimia. Nykyajan ilmiöt tuovat yhä uudelleen mieleen vanhat historian tapahtumat peloponnesolaissodista Rooman rappioon ja Karthagon hävityksestä Catilinan salaliittoon.

Sillä ihminen sinänsä on noista ajoista kehittynyt tavattoman vähän. Vain tyhmyyden ja barbarian hyväksynnän määrä yhteiskunnassa ja kulttuurissa on vaihdellut ja sen myötä niiden aplodien kiivaus, joita noita asioita edustavat keräävät suurelta yleisöltä. Viisautta harvemmin mennään suuriäänisesti kaduille ja toreille ylistämään, sille voidaan korkeintaan joskus alistua, yleensä kyräillen ja itsekseen jupisten, usein vasta pakon edessä ja usein liian myöhään.

Ovidiuksen sanat siitä, että ongelmat on ratkaistava silloin kun ne vielä ovat ratkaistavissa, eikä silloin, kun ne jo ovat riistäytyneet hallinnasta, eivät ole mitään rakettitiedettä, vaan tervettä järkeä. Terveen järjen musertava logiikka harmittaa aina tavattomasti niitä, joiden mielestä se on liian vulgaaria ja helppoa ja jotka eivät sen tähden millään haluaisi olla samaa mieltä kuin yhteiskunnan pahnanpohjimmaiset ja syntipukit, joiden moraalia ylenkatsotaan yhtä paljon kuin heidän henkilökohtaista ihmisarvoaan.

Niinpä tämän päivän senaatti teeskentelee, ettei se ole mistään ongelmasta kuullutkaan ja konsuli torkahtaa aina, kun sen korviin on kantautumassa tieto siitä, että meno on villiintynyt ja koko valtion perusteet ovat järkkymässä. Kas, kun itse asiassahan näet ongelmaa ei vielä ole, joten siitä puhuminenkin on väärin ja jopa rikollista. Ongelmaa vastaan voidaan taistella vasta sitten, kun se on syntynyt ja sitä ennen onkin mitä jyrkimmin kiistettävä sen olemassaolo. Terveen järjen noudattaminen ja ensi oireisiin puuttuminen olisi alentavaa ja leimaisi harjoittajansa ihannoidun vertaisryhmän keskuudessa. Tuo ryhmä on näet jo ongelmansa kehittänyt ja suhtautuu pahansuovasti niihin, jotka yrittävät siltä välttyä.

Mutta jossakin vaiheessa, kun prosessit aikansa kehittyvät, päästään uuteen tilanteeseen, jossa asioista jo on pakko käyttää uusia nimiä.

Näinä päivinä on Euroopassa ja jopa meillä alettu siirtolaisuuden kohdalla puhua ”taakanjaosta” eikä enää ”rikkaudesta”. Rikkaudelle löytyy aina innokkaita jakajia, taakkojen kanssa on toisin.

Jopa itse sanankäyttökin näyttää muuttuneen, ellei sitten ole kyse lipsahduksista. Jopa televisiossa on puhuttu ”siirtolaisista”, viitattaessa ”pakolaisiksi” ilmoittautuneeseen joukkoon, joka nyt tunkeutuu laillisista muodoista välittämättä ja suvereenien valtioiden oikeuksia polkien niiden alueelle.

Monella tulijalla, tai ainakin jonossa olevalla lienee hätä, mikä on ymmärrettävää. Ovathan heidän kotimaansa sotkeneet asiansa niin perinpohjaisesti, etteivät ne enää ole asumiskelpoisia ennen kuin hallitsevien klikkien ja heille hurraavien massojen järki palautuu, mikä voi vaatia paljon aikaa ja paljon uhreja.

Inhimillisyys vaatii, että hätää kärsiviä on autettava. Tästä lähes kaikki lienevät yksimielisiä, mutta sen jälkeen yksimielisyys lakkaa. Joidenkin mielestä auttamisen on tapahduttava ottamalla vaikeuksiin joutuneita ihmisiä omaan maahan asumaan ja tarjoamalla heille kanta-asukkaille normaalisti kuuluvat oikeudet. On turha sanoakaan, mitä tämä merkitsee niiden kannalta, jotka eivät mahdu joukkoon.

Sentimentaalisuus on varma tie mielettömään politiikkaan, josta kärsivät kaikki osapuolet: ne jotka jäävät ilman, ne, jotka joutuvat tulijat elättämään ja heidän kanssaan elämään ja lopulta, muttei vähiten, tulijat itse.

Tosiasia on, että asyylioikeutta käytetään maahanmuuton välineenä, mikä ei tietenkään ole sen tarkoitus. Olikohan tämä kenellekään yllätys? Pakolaisia vastaanotettaessa ei edes yritetä sitouttaa heitä palaamaan sinne, mistä olivat lähteneet sitten kun se on turvallista. Nykyään sellaista kai pidettäisiin aivan sopimattomana. Pakolaisuus on yksinkertaisesti muuttunut siirtolaisuudeksi ja potentiaalisia tulijoita on enemmän kuin koko läntinen maailma koskaan pystyisi vastaanottamaan, vai mitä on sanottava siitä, että pelkästään Afrikan väkiluvun ennustetaan kasvavan neljään miljardiin.

Mitä siis ratkaistaan ottamalla vaikkapa miljardi afrikkalaista Eurooppaan? Kukaan ei ole liian tyhmä ymmärtämään, mitä se merkitsisi. Sen sijaan moni näyttää olevan liian välinpitämätön tai kyyninen tai ehkäpä ennen kaikkea liian sentimentaalinen.

Todettakoon nyt varmuuden vuoksi, ettei sentimentaalisuus ole mikään ylevä moraalinen taso, jolle meidän kaikkien tulisi pyrkiä. Näin siitä huolimatta, että kansamme sietää idolinaan Vesku Loiria ja hänen kaltaisiaan, jotka sivistysmaissa eivät pääsisi esiintymään julkisesti ja vieläpä maksusta.

Sentimentaalisuus on infantiili tila, joka on ominainen ämmille ja joka estää rationaalisen toiminnan tarjoamiensa moraalisten palkintojen johdosta (ks. moralismi). Se on eräänlainen primitiivireaktio, jossa välitön palkinto (esim. itkupotkuraivari, omasta jaloudesta liikuttuminen tms.) tekee järkevän harkinnan ja yleensä kaiken pitkäjänteisyyden mahdottomaksi. Sentimentaalinen yksilö elää hetkessä eikä tulevaisuus merkitse hänelle mitään, paitsi ehkä sumuisia kuvitelmia uusista ylentymisen hetkistä kiitollisten kanssaihmisten siunaamana.

Ne, jotka tuntevat primitiivisten kansojen todellisuutta, ymmärtävät, että auttaminen on vaikea laji eikä sen vaikutus ole riippuvainen käytetyn tunteen tai rahan määrästä. Siirtolaisuus puolestaan ei ole edes auttamista, vaan jotakin aivan muuta, josta kannattaa puhua erikseen. Auttamiseen käytettävissä olevien resurssien tuhlaaminen siirtolaisuuteen on itse asiassa skandaalimaista edesvastuuttomuutta, josta päättävien olisi vastattava apua vaille jääneiden edessä. Muistelen, että Pekka Haavisto uskalsi tässä asiassa puhua järkeä, mutta kenelle tahansa tämä ei taida olla sallittua.

Kun ihmiset tarvitsevat apua, on sitä järjestettävä heille rationaalisesti, mikäli tarkoituksena todella on auttaminen eikä jokin muu. Venetaksipalvelu meren yli on tehtävä mahdottomaksi eikä palkittava siihen osallistuneita tahoja. Primitiivisten, rikollisten hallintojen toteuttama keskiaikainen terrori on kukistettava siellä missä se toimii ja velvoitettava sen vastustajat taistelemaan sitä vastaan paikan päällä eikä autettava roistoja järjestämällä oppositio pois heidän tieltään. Kansainvälisen lainsäädännön on kehitettävä normistoa koskemaan myös uskonnon nimissä tehtyjä rikoksia ja rikolliset on saatettava vastuuseen kaikilla tasoilla.

Näin siis pitäisi tehdä, jos haluttaisiin auttaa ja jos oltaisiin rationaalisia. Näyttää siltä, ettei Eurooppa siihen kykene. Elämme sentimentalismin aikaa ja kuvittelemme, että ongelmia ei ole tai että ne sijaitsevat meidän sydämissämme, jotka olisi avattava ja hyväksyttävä loputtoman siirtolaisvirran saapuminen ongelman ratkaisuksi.

Ja kuitenkin me tiedämme, ettei se ole ratkaisu, vaan ongelma. Avain ongelman ratkaisemiseen ei ole meidän sydämissämme, vaan aivoissamme. Avoin luopuminen järjen käytöstä ei ennusta hyvää. Seuraava aikakausi valmistetaan nyt ja se tulee olemaan erilainen.