Suomen kuva ja lehdistön vastuu

Suomen kuva Yhdysvalloissa ja lehdistön vastuu

Kuten Laura Saarikoski tuoreessa HS:n kolumnissaan toteaa, Yhdysvaltain kuva Euroopassa ei ole kovin hääppönen. Siihen on myös tiettyjä syitä, aivan reaalisia eikä journalistien keksimiä, mutta toki jälkimmäiset ovat mielikuvissamme päälllimmäisinä.

Poliisit ampuvat jenkeissä ihmisiä päivittäin ja ne ovat etenkin mustia, mikäli uutisiin saa luottaa. Toki arvattavasti myös rosvot ja huligaanit tekevät jotakin pahaa, vaikka siitä ei puhutakaan eikä siis tulla ajatelleeksi. Sitä paitsi ihmisiä teloitetaan yhteiskunnan toimesta ja heitetään vuosiksi tyrmään mitä kummallisimmista syistä. Oikeuden päätökset Yhdysvalloissa ovat oma lukunsa, samoin arkaaiset lait, jotka monessa osavaltiossa näyttävät puuttuvan hyvinkin härskisti ihmisten yksityiselämään. Onhan näitä. Jokainen kai nämä asiat tietää.

Mutta siitä huolimatta keskivertoamerikkalainen elää aivan normaalia arkkielämäänsä ja välillä hieman juhliikin. Omasta maastaan hän on kovin ylpeä, mutta kauhistelee sen sijaan Eurooppaa, jossa kaikki näyttää olevan perverssiä. Yksi kauhistelun kohteista on Suomi, mikäli Saarikoskea saa uskoa. Amerikkalaistoimittajat ovat raportoineet maamme ankeasta taloustilanteesta ja siirtolaisvastaisuudesta. Olli Immosen (ps) kommentit vain vahvistavat mielikuvaa natsismin noususta, toimittaja toteaa kylmän rauhallisesti.

Kaikki on siis suhteellista, meistä Amerikka näyttää hullujenhuoneelta ja päinvastoin. Minkäpäs sille voi.

Tällainenhan se maailma tietysti onkin. Tiedonvälitys nostaa valikoidusti esille asioita, joilla sinänsä ei välttämättä ole kerrassaan mitään merkitystä kenenkään jokapäiväisen elämän kannalta ja ennen pitkää lumipallo on vyörynyt jättiläiseksi, joka pimentää koko maailman informaatiotaivaan.

Yksi laukaus päällekarkaajaa vastaan Yhdysvalloissa, jossa sama tapahtuu tuhansia kertoja vuodessa, saa valtavan merkityksen, jos sille annetaan valtava merkitys. Vaikka asian falskius olisi aivan ilmeinen, se muuttuu Suureksi Tosiasiaksi, kun sen johdosta pidetään mielenosoituksia. Se saa valtavan periaatteellisen merkityksen, kun siihen assosioidaan asioita, jotka eivät siihen edes kuulu ja kun tästä kokonaisuudesta pyydetään lausuntoja kaikkein arvovaltaisimmilta tahoilta, ei kukaan uskalla enää sanoa, että koko juttu oli tuulesta temmattu eikä sillä ole mitään väliä.

Se, joka uskaltaisi sanoa totuuden ja vain sen yksinkertaisen totuuden, joka on kaikille ilmeinen, saisi moraalisen kuolemantuomion ja leimattaisiin kaiken maailman pahuuden puolustajaksi. Niinpä koko maailma saa kuulla, että Yhdysvalloissa on monien tuhansien kohtalotovereiden joukossa ammuttu myös joku aivan väärä henkilö ja sen takia koko maa on repeämässä siihen vihan myrskyyn, joka on noussut oikeutetuksi reaktioksi tuon ilkityön tähden. Ja tätä sitten meilläkin jauhetaan tärkeimpänä maailman tapahtumana.

Ihmisen tappaminen toki onkin jo rikoksista suurimpia, ainakin tietyissä olosuhteissa. Mutta osataan sitä meilläkin. Jos mitään murhaan viittaavaakaan ei ikävässä maassamme tapahdu, voi valpas toimittaja ainakin keksiä, että jotakin vastaavaa oli ainakin tarkoitus sanallisesti propagoida tai ihannoida jossakin some-päivityksessä, vaikka sitä ei uskallettukaan sanoa. Kaiken kukkuraksi asia kenties vielä tapahtui melkeinpä tietyn perin ikävän vuosipäivän tienoilla. Päättelyketju on siis miltei aukoton, vaikkei ketkuileva syyllinen tietenkään uskalla sanoa, mitä oikeastaan oli tarkoittanut. Tämänhän lapsikin ymmärtää. Siispä on aivan oikein nostaa häly siitä, että hän on varmaankin ajatellut jotakin sopimatonta ja melkein sanonutkin.

Tarvitaan vain pari puolihullua tai kyynistä toimittajaa ja oitis se kriittiseen ajatteluun kykenemätön massa, joka on korottanut itsensä henkiseksi valiojoukoksi, on valmis lähtemään kadulle.

Niinpä täysin olemattomasta tapahtumasta polkaistaan parissa päivässä sen tason uutinen, että vuoret järkkyvät ja pyörremyrskyt alkavat raivota maailman yhteisessä informaatiotilassa.

Ovatko suomalaiset hulluja? Onko maassa vallassa puolue, jonka todellisena tarkoituksena on suorittaa joukkomurha maahanamuuttajien keskuudessa? Miten tällainen maa voi enää esiintyä sivistyneessä seurassa?

Kun Saarikoski kertoo, että Olli Immosen kommentit Amerikassakin vain vahvistavat mielikuvaa natsismin noususta Suomessa, hänen pitäisi mielestäni olla edes hiukan huolestunut asiasta. Toki hän tietää Immosen kommentoineen tuota kohua mitä asiallisimmin. Mistään natsismin noususta ei niiden perusteella voi pahimmalla tahdollakaan puhua.

Brysselissä julkaistiin kymmenessä lehdessä kohu-uutinen, jossa Immonen ja Breivik yhdistettiin toisiinsa aivan valheellisesti. Siellä toimittaja kuitenkin pian huomasi levittäneensä tahallista valhetta, perui uutisen ja pyysi anteeksi.

Onko kukaan journalisti tehnyt samaa Amerikassa? Entä ovatko tällaisista asioista vastuussa olevat tahot eli Suomen ulkomaanedustus tehneet jotakin?

Ja sokerina pohjalla: ovatko suomalaiset toimittajat, erityisesti koko kohun kokoon keittäneet lurjukset pyytäneet anteeksi?

No eipä tietenkään. Tällainen ei enää kuulu maamme poliittiseen kulttuuriin. Niitä nyt vaan tulee, noita sensaatioita. Niillä myydään lehtiä ja ne auttavat, toivon mukaan, myös hyviä ihmisiä ja oikeita puolueita menestymään politiikassa. Eivät ne vahingossa synny.

Olemme ilmeisesti todistamassa päivälehdistömme auringonlaskua. Koko ajan haurastuva kolossi yrittää nyt ansaita olemassaolonsa ryhtymällä Leninin tarkoittamaksi puoluelehdistöksi: lehdistö ei ole vain kollektiivinen agitaattori ja propagandisti, vaan myös kollektiivinen organisaattori. Ei lehdistön tehtävänäkään näköjään toimittajien mielestä enää ole totuuden kertominen, vaan poliittinen taistelu.

Tämä tie saattaa olla lyhyt. Mikäli ei enää oteta päämääräksi totuuteen pyrkimistä eli laatua, on mahdollista saavuttaa vain tietyn, rajoitetun kansanosan kannatus, mutta tuskinpa edes sen kunnioitusta. Mikäli lehti antaa aihetta pitää itseään valheellisena ja puolueellisena, se ansaitsee omalla toiminnallaan lukijakunnan halveksunnan ja voi pian jäädä vaille tilaajia.