Siitä, mitä ei ole

Siitä, mitä ei ole

Ludwig Wittgenstein totesi, että sellaisesta, mistä ei voi puhua, on vaiettava. Luulen, että hän tarkoitti puhumisen ilman käsitteitä olevan mahdotonta (muss man schweigen) eikä sitä, että vaikeneminen olisi tuon puhumattoman velvollisuus (soll man schweigen). Hän käytti nimenomaan müssen –verbiä.

Minulle sopivat molemmat tulkinnat. Käytännössä joutuu ihmettelemään sitä, miten valtavasti ihmiset puhuvat olemattomiksi julistetuista asioista ja vieläpä pitävät niitä tavattoman tärkeinä. Asiassa on jotakin outoa ja pahaenteistä.

Foreign Affairsin teemana oli hiljattain rotu, siis asia, jonka tiedämme olemattomaksi, mutta joka siitä huolimatta on esimerkiksi Amerikassa aina läsnä ja usein huomion keskipisteessä. Se muuten oli asia, joka Amerikassa häiritsi arvostamani Tony Judt-vainajan isää. Hän oli Wienissä jo saanut tarpeekseen rotuteemasta ja olisi kai mielellään jo puhunut jostakin muusta.

Enpä ole itsekään innostunut koko asiasta, johon en kohdista minkäänlaisia intohimoja. Kun se nyt joka tapauksessa näyttää kovin monelle muulle olevan aivan tavattoman tärkeä, on siitä puhuttava, kun kerran voi (wenn man davon doch sprechen kann). Tämä siitä huolimatta, että haistan monen hyvinajattelevan kansalaisen tarkoittavan, ettei sen olemassaoloa pitäisi tunnustaa.

Meillä Suomessa näyttää vallitsevan aivan kummallinen ja kansainvälisestikin harvinainen ortodoksia, jonka mukaan ihmisrotujen olemassaoloa ei sovi tunnustaa, vaikka sellaisia muulla eläinkunnalla on. Mikäli tätä pidetään yksinkertaisesti sosiaalisena konventiona eli halutaan käyttää jotakin toista sanaa, on se tietenkin mahdollista, vaikka kömpelöä ja mielestäni typerää. Mikäli taas halutaan väittää, että ihmisryhmillä ei olisi periytyviä ominaisuuksia, jotka poikkeavat toisista vastaavista ryhmistä, ollaan tietenkin absurdin johtopäätöksen edessä, jonka jokainen heti tietää vääräksi.

Hullunkurista on, että mukaan tähän pelleilyyn on haalittu myös biologian ammattilaisia, jotka todistelevat, että kun kerran ihmiskunnan geeniperimä on kaikilla ihmisryhmillä hyvin samanlainen, ei eri rotujen erotteleminen toisistaan ole mahdollista.

Tämä toki antaisi kovin surkean todistuksen biologian mahdollisuuksista tieteenä ja selitys tähän dilemmaan löytyykin erään tutun eläintieteilijän mukaan siitä, mihin luokittelussa pyritään. Mikäli huomioidaan eliön kaikki geenit, havaitaan, että vaikkapa ihmisellä ja porkkanalla on puolet samaa perimää. Erottelu ihmisryhmien kesken käy jo tästä näkökulmasta mahdottomaksi, mutta kyseessä on vain yksi näkökulma.

Mikäli sen sijaan kiinnitettäisiin huomiota ryhmien eroihin, niitä tietenkin löytyisi. Eläintieteilijätuttavani arvioi, että mikäli kriteerit ihmisryhmiä arvioitaessa olisivat samat kuin esimerkiksi lintujen kohdalla, voitaisiin kukaties jo erottaa useita ihmisen lajejakin. Vaihtoehtoisesti koko lajien olemassaolo voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi. Ehkä asialla voisi olla edistyksellisiä seuraamuksia?

Koko asialle voisi vain naurahtaa, ellei siitä oltaisi meillä rakentamassa dogmia, jonka avulla pyritään erottelemaan vuohet lampaista eli tarkemmin sanoen leimaamaan ihmisiä, jotka ottavat tosissaan sen, minkä omin silmin näkevät. Pelkään pahoin, että tässä haisee paremman väen erottautuminen yhteiskunnan pohjasakasta, jonka katsotaan ansaitsevan ankean osansa ja jonka kuuluu ymmärtää, ettei sen mielipiteillä ole merkitystä.

Lenin, jota yleisesti ottaen en lainkaan arvosta, lausui aina toisinaan teräviä ajatuksia. Kun vasemmistokommunistit kehottivat olemaan tunnustamatta porvarillista Suomen kansakuntaa, hän vastasi, ettei sellaista, mikä on olemassa voi jättää tunnustamatta. Yrittää voi, mutta ennen pitkää se pakottaa tunnustamaan itsensä.

Lenin oli toki vanhan koulun miehiä ja otti ”olemassa olemisen” tosissaan. Nykyäänhän kansakunnat ymmärretään ns. kuvitelluiksi yhteisöiksi, mikä monien mielestä tarkoittaa, ettei niitä myöskään ole eikä saakaan olla.

Mutta rotukin, jonka olemassaolo siis halutaan kieltää, sen kuin vain vaikuttaa käytännön elämässä ja politiikassa. Suomen kuvalehden juuri teettämän tutkimuksen mukaan meillä Suomessa sen merkitys toki on hyvin vähäinen. Monessa muussa maassa se on suuri ja jopa hyvin suuri. Kiinnostavaa on, että eräiden tutkimusten mukaan ihmiset olisivat kuitenkin jopa Amerikassa keskimäärin hyvin vähäisessä määrin rasisteja huolimatta siitä, että maan rotuongelmat ovat kolossaaliset. Muualla asiat ovat yleensä vielä pahemmin.

Esimerkiksi Intiassa ja Lähi-Idässä rasismi näyttää olevan todella tärkeä tekijä, ainakin erään hieman heppoisen tutkimuksen mukaan: https://www.washingtonpost.com/news/worldviews/wp/2013/05/15/a-fascinating-map-of-the-worlds-most-and-least-racially-tolerant-countries/

Kun tähän lisätään uskonnollinen suvaitsemattomuus, joka eräillä seuduilla ilmenee uskonsotina ja ”uskottomien” koko ihmisarvon kieltämisenä, herää kysymys, missä määrin on mahdollista, että Eurooppaan nyt virtaavat siirtolaiset saattaisivat tuoda mukanaan rasismia, uskonnollista suvaitsemattomuutta ja muita vastaavia epätoivottavia käyttäytymismalleja.

Miten meidän pitäisi siihen suhtautua? Riittäisikö, että kielletään tällaisen mahdollisuuden olemassaolo?