Veri punnitaan

Veri punnitaan?

Neuvostoliitossa oltiin aikoinaan sitä mieltä, että filosofiaa ja historiaa pystyi tutkimaan kuka tahansa. Tämä johtui siitä. että vastaukset tiedettiin jo ennakolta ja tutkijan tehtävänä oli vain osoittaa, mikä mekanismi pyhien tekstien ja todellisuuden välillä vallitsi.

Nykyään journalismi näyttää kehnoimmillaan olevan eräänlaista neuvostohistoriaa. Naiiveimmat toimittajat kertovat jo ennakolta, mitä historiantutkimus varmaankin osoittaisi, jos sitä oikein tehtäisiin. Helsingin Sanomien Veijo Murtomäki kertoi 12.8., että ”natsisuhteissa olisi penkomista” ja esittää sitten parin sivun verran ”unohdettua”, eli viimeisten kymmenen vuoden aikana yhä uudelleen vatvottua  tarinaa taitelijoiden Saksan käynneistä ja ”kymmenien suomalaisten tutkijoiden ja taiteilijoiden innostuneista suhteista” kolmanteen valtakuntaan”.

kaiketi kaikkein kompromettoivimpana esimerkkinä kirjoittaja esittää V.A. Koskenniemen repliikin vuodelta 1935, jossa kirjailija kuulemma piti ”juutalaisten tuhoamista” ”valitettavana ilmiönä”.

Toimittajaa ei ole lainkaan haitannut se, ettei juutalaisten tuhoamista ollut luultavasti kukaan esittänyt  ja tuskin edes mielikuvituksessaan keksinyt vuonna 1935. Tapahtuihan sitä sitten myöhemmin, joten väliäkö hällä? Jotakin se V.A.K. nyt kuitenkin valitteli.

Toimittaja myös paheksuu tutkijoiden vääriä asenteita ja johtopäätöksiä. Martti Turtola esimerkiksi hänen mielestään vähättelee suomalaistaiteilijoiden Saksa-kontakteja, eikä ymmärrä, miksi Koskenniemi tuntuu yhä istuvan syytettyjen penkillä. No onneksi toimittajan ymmärtää, mikä on hienoa, mutta mihin tutkijaa sitten tarvitaan? Eikö historian ymmärtäminen muka olisikaan niin yksinkertaista? Kysymys on miltei rienaava.

Veli-Pekka Leppänen puolestaan samassa lehdessä kaipaa sellaista lähihistorian tutkimushanketta, joka ”kääntää asetelmia jos ei nurin niin edes yllättävämpiin kulmiin”. Nykyistä tutkimusta vaivaa ”laiskahko ja arvattava ote”.

No, voihan olla, että toimittajien kaipaamia nimiluetteloiden täydennyksiä olisi löydettävissä lisääkin, mutta kyllä tutkimattomat näkökulmat ja tuoreet kysymykset ovat toisaalla.

Millaista oikeastaan oli suomalaisten suhtautuminen Stalinin Neuvostoliittoon ja sen terrorihallintoon kaikkein verisimpänä aikana, vuosina 1937-1938?

Tiedossa toki on, että sitä paheksuttiin, kuten paheksuttiin myös Hitlerin politiikkaa. Näitä kahta diktaattoria jopa rinnastettiin toisiinsa ja arvattiin, että ne saattaisivat vielä liittoutua. Mutta mitä teki virallinen Suomi? Sehän lähetti ulkoministerinsä vierailulle Neuvostoliittoon terrorin raivotessa vuonna 1937. Se käsitteli vakavissaan agentti ”Jartsevin” ehdotuksia turvallisuuspoliittisista järjestelyistä ja hyssytteli raportointia siitä mitä paraikaa tapahtui Inkerissä ja Itä-Karjalassa. Siellä nimittäin suoritettiin suomalaisuuden kansanmurha, sekä kulttuurisesti että aivan fyysisesti, teloittamalla jopa toistakymmentä tuhatta suomalaista kansallisuuden perusteella.

Mutta mitä tekivät, sanoivat ja ajattelivat tuhannet muut? Lehtimiehet tekivät Neuvostoliiton vierailun juuri pahamaineisena vuonna 1937, ministeri kävi Stalinin propagandistista maatalousnäyttelyä juhlistamassa vuonna 1939 ja niin edelleen, ja niin edelleen. Laskiko joku, että Stalin voisi olla hyödyllinenkin eurooppalaisen tasapainon kannalta? Ajatteliko joku, että Neuvostoliittoon menneen punikit joutikin lopettaa. Mutta entä suomenkielen ja kulttuurin kohtalo Inkerissä? Tai Itä-Karjalassa? Uskalsiko edes AKS vaatia jyrkkiä toimia hallitukselta?

Ja viho viimein: missä määrin suomalaisten omista piireistä nousi lurjuksia, jotka toimillaan tuhosivat tovereitaan? Miten monet hyväksyivät teloitukset ja vangitsemiset? Miten monet suorastaan kannattivat totalitaarista murhaideologiaa?

Eivätkö toimittajat ole tästä historiasta lainkaan kiinnostuneita ja jos eivät niin miksi? Tuottaisikohan tutkimus ennalta arvattavia tuloksia, jotka olisivat kyllä tosia, mutta vääränlaisia?

Meidän kannattaa muistaa, että todellinen valkoinen aukko historiatietoisuudessamme ei liity enää valkoiseen Suomeen tai sen Saksa-suhteisiin. Ne on pengottu niin perusteellisesti, että uusien tutkimusponnistusten tuottama rajahyöty alkaa jo olla olematon, nykyaikaista bisneskieltä käyttääkseni. Sen sijaan neitseellistä sarkaa riittää marxilaisen totalitarismin ja sen palvojien historiassa.

Miten moni suomalainen itse asiassa hyväksyi omaan kansaansa kohdistetun terrorin? Miten monen olikaan sokaissut oppi-isien saarnaama viha, jonka voimalla kaikki ongelmat piti lopullisesti ratkaistaman?

On syytä muistaa, että oppi-isät lähtivät siitä ehdottomasta dogmista, että luokkaristiriita voidaan ratkaista ja on ratkaistava vain väkivalloin. Ratkaisun tuli olla totaalinen ja lopullinen: vastapuolen tuhoaminen. Kaikki kompromissit olivat jo periaatteessa mahdottomia.

Totta kyllä, marxilaisuuden revisionistinen siipi kehitti perustajaisien teorioista omat versionsa, jotka itse asiassa merkitsivät koko teorian vesittämistä ja sen perusteiden hylkäämistä, kuten Lenin aivan oikein totesi. Ei tietenkään kannata siis samaistaa sosialidemokratiaa ja stalinilaista terrorijärjestelmää vaikka edellisen suuri historiallinen –ja yhä tunnustamaton- rikos liittyykin meillä juuri väkivaltaisen vallankumouksen aloittamiseen.

Oli hienoa, että historiasta kyettiin kerran ottamaan opiksi. Itse asiassa vasemmistorabulisteista kehittyi kovien kokemusten kautta täysin yhteiskuntakelpoinen elementti, joka teki paljon hyvää maamme rakentamiseksi. Siitä huolimatta vasemmistolainen terminologia taisteluretoriikkoineen tympäisee niitä, jotka sen historiasta jotakin tietävät.

Mihin esimerkiksi viittaa muuan nyttemmin taas muotiin tuollut ilmaus ”veri punnitaan”?Sehän viittaa kansalaissodan aikaiseen renkutukseen: ”Vielä veri punnitaan, sekä suolet kiskotaan ja perse tervataan”.

Eikö meidän olisi jo aika luopua tuollaisesta retoriikasta jo vihjailunkin tasolla? Sen sijaan kannattaisi kaikella vakavuudella suhtautua menneisyyden synteihin ja erehdyksiin ja tunnustaa ne siinä kuin ansiotkin. ”Kaikissa meissä vikaa on”, kirjoitti kerran Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tätä eivät monet toverit taida tänäkään päivänä hyväksyä eikä antaa anteeksi tai edes ymmärtää.