Kuvien voima

Kuvien voima

Olavi Paavolainen arveli aikoinaan, että kuva tulisi surmaamaan tekstin. Hän saattoi olla oikeilla jäljillä, vaikka ei vielä tuntenut nettiä eikä photoshoppia.

Kuvan voima on siinä, että se toimii intellektuaalisen maailman ulkopuolella ja edustaa ja ruokkii puhtaita emootioita. Niinpä mahdollisuudet sen manipuloimiseen ovat rajattomat.

Ajatelkaamme nyt vaikka sitä kuvaa hukkuneesta pikku taaperosta, joka sai koko Euroopan sekaisin. Siihen liitettiin vaistomaisesti syytös, jonka mukaan tämä viaton lapsi oli eurooppalaisen sydämettömyyden viaton uhri, joka oli joutunut matkustamaan vaarallisella kumilautalla meidän syntiemme tähden ja maksanut meidän asenteistamme hengellään.

Tulkinta meni kuin kuumille kiville ja lienee jopa vaikuttanut useiden eurooppalaisten hallitusten politiikkaan.

Kilpaileva tulkinta kertoi, että taaperon isä oli pakottanut tämän turvallisesta Turkista salakuljettajien kumivenekyytiin, koska halusi jonkin maan kustantavan itselleen uudet tekohampaat . Turkki ei näyttänyt siihen halukkaalta.

En rupea tässä väittämään kumpi oli oikeassa. Itse uskon jälkimmäiseen tulkintaan ja kaipaisin kovasti todistettuja faktoja, mikäli väitetään jotakin muuta. Kaiken kaikkiaan kuva ei liikuta minua sinne eikä tänne. Paha sanoa, mutta ihmiset, jotka keinottelevat siirtolaisuudella ja vaarantavat siinä vielä niiden hengen, joista heidän pitäisi kantaa vastuuta, eivät saa minua innostumaan. Kysymys on tuottamuksellisuudesta, joka ei ole eurooppalaista alkuperää.

Juuri nyt on netissä levinnyt kuva nuoresta tytöstä, joka tuijottaa mellakkapoliisia lähietäisyydeltä. Syventymättä sen kummemmin niihin arvatenkin tuhansiin ja taas tuhansiin kommentteihin, joita netissä kuvan johdosta on ollut, totean, että yleinen reaktio näyttää olleen ylitsevuotava ihastus.

Tällainen kuva kirvoittaa sellaisia ylisanoja, joita ei muuten oikein kehtaisi lausuakaan. Siinä ovat vastakkain tulevaisuus ja menneisyys, oikeus ja väkivalta, rohkeus ja pelkurimainen varustautuminen, henki ja aine ja niin edelleen ja niin edelleen. Kuva on ”vahva” ja esittää erinomaisesti sen asetelman, joka Venäjän mielenosoituksissa vallitsi, sitä ei nyt ainakaan voi kiistää.

Vai voiko? Tiettävästi kuva on otettu Chilessä enkä ainakaan minä tiedä mitään siitä, millaiset poliittiset asetelmat sen taustalla ovat. Kenties siellä ovat vastakkain sotilasjuntta ja kärsivä, mutta vapaudentahtoinen kansa? Vai onko siellä demokraattisesti valittu hallitus ja mellakoitsijat, jotka yrittävät provosoida?

Fyysisesti voimattomien oletettu henkinen voima on suosittu kuvalla vaikuttamisen aihe. Tien-an-menin mielenosoituksissa nuorukainen, joka kävi panssarivaunujen eteen, on muodostunut kliseeksi vai pitäisikö sanoa ikoniksi. Wall Streetillä on patsas, jossa pikkutyttö härnää vihaista sonnia. Se mahtanee kuvata markkinavoimien ja kansalaisen välistä ristiriitaa?

Entä mitä niin kovin mainiota on siinä, että provosoidaan mellakkapoliisia, jonka tehtävänä lienee tietyn järjestyksen ylläpitäminen?

Luultavasti on kuitenki tärkeää saada provosoitavat provosoitumaan, sillä mikäli halutaan suurta epäjärjestystä, joka voisi johtaa vallanvaihdokseen, tarvitaan aivan varmasti väkivaltaa, ainakin monessa paikassa.

Ihanteellisessa tapauksessa järjestyksenvalvojat sitten hylkäävätkin toimeksiantajansa ja menevät mielenosoittajien puolelle.

Näinhän kävi Pietarissa keväällä 1917. Mitä viattomammat uhmaajat ovat liikkeellä, sitä parempi. Helmikuun vallankumouksessa kaartilaiset päättivät, etteivät ammu akkoja ja alkoivat sen sijaan ampua omia upseereitaan. Ensimmäinen Volynian rykmentin soturi, joka teki tämän urotyön sai sitten yrjönristin väliaikaiselta hallitukselta. Se oli vallankumous.

Jospa Venäjällä taas kävisikin niin? En ole ihan varma, millaista onnen maata odottavat ne, jotka haluaisivat taas vallankumousta Venäjälle ja mihin he odotuksensa perustavat.

Ehkä kyseessä on vain se sama mentaliteetti, joka panee kritiikittömästi ihailemaan kuvia, jotka joku on saattanut lavastaa tai muuten keksinyt sijoittaa aivan toiseen kontekstiin kuin mihin ne kuuluvat.

Kuvan suuriin etuihin tekstiin verrattuna kuuluu se, että jokainen katsoja voi kehittää sen ympärille oman tarinansa, johon hän sitten horjumattomasti uskoo, onhan se ihan itse tehty. Oikean kontekstin selvittäminen sen sijaan on paljon vaativampi tehtävä ja usein aivan mahdoton.

Taitaa se niin olla, että kuva on surmaava tekstin. Käyhän se kaupaksi niillekin, joille älyllinen aktiivisuus on vierasta.

Pimeitä voimia vastaan

 Musertakaa se inhotus!

Voltairesta jokainen lienee koulussa oppinut ainakin hänen mottonsa, joka on tässä nyt otsikkona. Ecrasez l’infâme! Teisti Voltaire ei viitannut uskontoon sinänsä, vaan klerikalismiin, joka pöyhkeästi syötti ihmisille kaiken maailman pajunköyttä ja vielä lisäksi vaati ihmisiä tietoistakin valhetta pokkuroimaan.

Obskurantismi on tietenkin järjen leppymätön vihollinen. Tässä suhteessa se on vailla kompromisseja: kuten valo on pimeyden vihollinen on valistus valistumattomuuden vastakohta.

Itse asiassa sana obscurus tarkoittaa hämäryyttä ja moni saattaa hairahtua pitämään pimeytenä kaikkea sellaista, jota hänen järkensä ei riittävästi kykene valaisemaan. Silloin saattaa käydä niin, että merkittävä osa tämän maailman tarjoamasta henkisestä annista menetetään.

Yhtä kaikki, sanana obskurantismi siis tarkoittaa järjen vastaisuutta, sen vaatimusten jättämistä huomiotta. Silloin tie on auki synkälle järjettömyydelle, jota luoja paratkoon, Voltairen aikana riitti paljon vielä valtioiden virallisissa instituutioissakin. Venäjän kielen sana мракобесие viittaa mielestäni mainiosti siihen synkkyyteen, jonka järjen valon sammuttaminen aiheuttaa. Мрачно и страшно.

Ranskalle valistus on perinteisesti pyhä asia. Valistusfilosofia syntyi suurelta osin nimenomaan Ranskassa ja juuri siellä se kyllä valitettavasti myös kehittyi hyökkääväksi oikeaoppisuudeksi, joka jossakin vaiheessa ylitti legitiimit rajansa ja matkaan saattoi kohtuuttomuuksia.

Marseilles’ssa tarttui kioskista mukaan populaari filosofialehti (Philosophie-magazine), jonka numero keskittyi Valistukseen (Les Lumières).

Mitä valistus oli? Päätoimittaja muistuttaa siitä, että kyseessä olivat ihmiset, jotka kaikki pitivät itseään oppineen tasavallan kansalaisina eivätkä tässä ominaisuudessaan tunnustaneet muuta ylivaltaa kuin totuuden ja järjen imperiumin.

Ei ole kohtuullista sanoa, että he pitivät järkeä despoottina, sillä aikakauteen kuului myös epäilys ja ironia, jotka olivat välttämättömiä suvaitsemattomuutta ja harhaluuloja vastaan, koska ne pakottivat huomioimaan näkökantojen moninaisuuden. Järjellä on rajansa.

Päätoimittajan, Sven Ortolin mukaan voimme Barack Obaman tavoin tänäkin päivänä sanoa, että ilmastonmuutoksen kieltäminen ei merkitse vain tulevien sukupolvien pettämistä, vaan myös valistuksen hengen pettämistä.

Valistus (Les Lumières) kannattaa ehkä ymmärtää Diderot’n tavoin niiden miesten ja naisten joukoksi, joita yhdistää tietty selväjärkinen kohtuullisuus järjen käytössä, arvelee Ortoli. Ranskaksi tässä käytetään sanaa sobriété eli raittius. Humala -ivresse- ei kuulu valistuksen piiriin, vaikka sen anti filosofialle toki saattaa olla merkittävä, kuten ainakin Nietzsche oletti. Kännifilosofian hedelmät lienee joka tapauksessa paras pitää pois ainakin julkisen politiikan piiristä.

Filosofialehti huomaa ihmisten nykyään joutuneen uudenlaiseen tilanteeseen. Järjen hallitseva asema ei tässä maailmassa enää ole itsestäänselvyys ja sama koskee sitä edistyksen ajatusta, jonka valistus synnytti.

Lehden haastattelema filosofi Élisabeth Badinter vaatii meitä jälleen heittäytymään valistuksen intohimoisiin debatteihin ja älyllisiin seikkailuihin löytääksemme jälleen rohkeuden, vapauden ja ilon.

Valistushan on ollut hyökkäysten kohteena jo kauan. Saksassa Frankfurtin koulukunta luuli löytäneensä siitä totalitarismin siemenen ja Ranskassa Derridan ja Foucaultin kaltaiset henkilöt asettivat järjen kyvyt kyseenalaisiksi. Järkeä voidaan syyttää myös atomipommeista ja kolonialismin mahdollistamisesta.

Mutta millä me järjen korvaamme? Rousseaulainen luonnollisuuden palvonta ei vakuuta eivätkä Freudin ja Nietzschen toteamat irrationaaliset voimat ymmärrettävästi myöskään sovi sitä korvaamaan.

Muuten, valistusaikana tehtiin koe, jossa erästä lasta pyrittiin kasvattamaan mahdollisimman ”tieteellisesti” Condillacin psykologian hengessä ja aikaan saatiin ahdasmielisyyden perikuva (bigot), joka halusi vain tulla papiksi. Aikuisena hän palautti Parmaan inkvisition. 1960-luvun järkeisuskolla taisi olla moniin aikansa lapsiin samanlainen vaikutus. Järkeä ei päähän voi kaataa, se on valloitettava, voisi tästä kai oppia.

Entä mikä on tilanne meidän aikanamme. Filosofitar pamauttaa turhia kaunistelematta:  nyt on käynnissä maanalainen, mutta täysin todellinen sota valistusta vastaan. Sen sijaan, että pyrittäisiin sopeuttamaan noita vanhoja ideoita tälle vuosituhannelle, ollaan tuhoamassa niiden perusteita vapauden nimissä.

Tällä sanoja tarkoittaa sitä liian pitkälle menevää kulttuurirelativismia, joka on aiheuttanut sen, ettei enää uskalleta arvostella toista arvojärjestelmää, etenkään toisia uskontoja.

Badinter on myös osallistunut kiivaasti ranskalaiseen burka- ja huivikeskusteluun. Hänen mielestään tässä asiassa yksilön oikeuksien kohtuuton korostaminen on mahdollistanut oman vastakohtansa eli yhteisön harjoittaman jäsentensä orjuuttamisen. Yksilöt hylätään yhteisönsä syliin, joka asettaa omat norminsa valtion universaalien oikeuksien tilalle. Tässä kuljetaan tietä, jonka varrella häviää jo itse ajatus yhteisestä ihmisyydestä.

Toisessa artikkelissa käsitellään valistuksen aikoinaan uutta ja mullistavaa historianfilosofiaa ja sen luomia toiveita ja tavotteita. Koko ihmissuvun oli määrä tulla paremmaksi, täydellistyä hyveissä niin yksilöiden kuin yhteisöjen tasolla, niin älylliseltä, moraaliselta kuin fyysiseltä kannalta.

Luulen, etteivät nämä tavoitteet ja iloiset odotukset olleet sinänsä vääriä ja perusteettomia. Yhtä ja toista on saatu aikaan ja ainakin edes yritetty.

Kuitenkin saattaa joskus, meidän päivinämme, iskeä kaamea epäilys siitä, että nämä päämäärät olisi jo ainakin osaksi hylätty. Sen sijaan, että koulujen pitäisi kasvattaa hyviä ihmisiä, joiden moraalisia ominaisuuksia ja muita hyveitä kulttuuri sitten pyrkii viljelemään ja edistämään, näemme yhä enemmän rosvomaista filosofiaa, joka korostaa kasvavan ihmisen opettamista pärjäämään kovenevassa kilpailussa, lyömään kilpailijansa.

Mitä kulttuuriin tulee, riittää varmaan, kun viittaa siihen suuntaan kintaalla. Lehtien kulttuurisivut puhuvat puolestaan.

Sääli, ettei meillä ole Philosophie-magazinen kaltaisia populaarilehtiä. Viime sodan aseista ja erilaisista joukkomurhista kyllä sen sijaan saamme omissa kiiltopapaeripainatteissamme lukea niin paljon yksityiskohtia kuin haluamme ja se näyttää tarkoittavan: loputtomasti.

Liberalismin kysymyksiä

Liberalismin köyhyys

Tässä tulee mieleen anekdootti siitä, miten muuan saksalainen pohdiskeli juurta jaksain syitä siihen köyhyyteen ja jopa kurjuuteen, jota ilmeni eräillä seuduilla hänen yleensä kyllä kukoistavassa kotimaassaan. Lopulta hän päätyi siihen tulokseen, että perimmäisenä syynä ei ollut mikään muu kuin die allgemeine Pauvreté…

Tunnetusti on kurjuuden filosofian jossakin esityksessä saaman muodon syynä joskus myös pidetty itse tuon filosofian kurjuutta. Munan ja kanan ongelma on aina keskuudessamme, mitäpä sanoakaan. Varuillaan täällä saa olla, kun seikkailee abstraktien käsitteiden maailmassa.

Juuri siksi tärkeää onkin tarkkailla, miten teoriat toimivat käytännössä. Se, miten jokin toimii teoriassa ei lopultakaan ole se kaikkein tärkein asia. Tämä koskee liki samassa määrin sekä klapikoneita että poliittisia järjestelmiä.

Vanha sovjetologian klassikko Leonard Schapiro pani aikanaan paljon merkitystä sille, miten tietty poliittinen järjestelmä ja sen pohjana oleva teoria toimivat eri yhteiskunnissa. Sama teoria saattoi saada aivan erilaisen merkityksen, kun se importoitiin sellaiseen yhteiskuntaan, jonka rakenteet olivat toiset kuin lähtömaan.

Tarkemmin sanoen kysymys oli liberalismista. Schapiro teki jyrkän eron liberalismin ja radikalismin välillä. Jälkimmäinen merkitsi juuretonta (lat. radix -juuri) ja siis väkivaltaista ja keinotekoista tietyn koodeksin soveltamista sinne, missä sille ei ollut edellytyksiä. Hyväuskoisesti saatettiin lähteä siitä, että kunhan systeemi viedään, syntyvät nuo edellytyksetkin. Siinä jouduttiin pettymään.

Tuollaisesta radikalismista verrattain onnistunut, joskin viime kädessä ainakin minun mielestäni muotopuoli esimerkki oli Pietari Suuren operaatio länsimaalaistaminen. Se toteutettiin ruoskan, mestauskirveen ja urkkijoiden voimalla, vailla yhteiskunnan syvien rivien kannatusta.

Jälki oli mitä oli. Siitä tuli malliesimerkki radikaalista muutoksesta, joka toimii miten toimii. Voimaa toki on, mutta merkittävä osa siitä hupenee pelotteluun ja väkivaltakoneiston ylläpitämiseen.

Liberalismi Schapiron mielessä taas on jatkumo, joka lähtee konservatismista ja jatkuu kaikkein sallivimpaan ja suvaitsevimpaan hälläväliä-yövartijayhteiskuntaan saakka. Olennaista on, että se kehittyy orgaanisesti, omista edellytyksistään käsin. Näin ainakin olen asian ymmärtänyt.

Schapiron mielestä oli tragedia, että zemstvolaitoksen piirissä omaksuttu liberalismi muuttuikin itse asiassa radikalismiksi. Se matki uskollisesti englantilaista liberalismia jaa vaati sen mukaisten periaatteiden noudattamista myös Venäjällä.

Tragedia piili siinä, että vaikka nuo periaatteet Englannissa kuuluivat liberalismin piiriin, tuli niistä uudessa ympäristössään radikalismin ilmentymiä.

Mielestäni Schapiro ei liioitellut. Muistakaamme vain Suomen ystävää ja hienoa poliitikkoa, Pavel Miljukovia, joka johti kadettipuoluetta ja julisti, ”vasemmalla ei ole vihollisia!” Yllätys, yllätys, niitäpä siellä vasta olikin. Radikaali on radikaalille susi.

Suomen politiikka, siinä muodossa kuin Snellman ja kumppanit sitä 1800-luvulla ajoivat, oli ilman muuta konservatiivista eli siis edusti liberalismin konservatiivista siipeä. Sen sijaan Helsingfors Dagbladin liberalismi ylitti sen rajan, joka tuolloin erotti liberalismin radikalismista. Siitä tuli koko suuriruhtinaskunnalle päänsärky, jonka parantaminen ei kai koskaan täysin onnistunut.

Kun me nykyään olemme liberaaleja kaikki tyynni, muistamme tietenkin lämmöllä ja arvostuksella kaikkia niitä rohkeita miehiä ja joitakin naisiakin, jotka kerran edustivat aikaansa edellä olevia ajatuksia. Olihan siellä vanhassa Suomen yhteiskunnassa toden totta korjattavaa ja Venäjällä sitä oli vielä paljon enemmän.

Varsinainen Augiaan talli oli koko suuriruhtinaskunta sen mielestä, joka kävi Pariisissa haistelemassa vapauden tuulia.

Helmikuun manifesti sai Suomessa liberaalin tyrmäyksen ja sen merkeissä polkaistiin maasta valtava kansanliike, jota on syytä nimittää radikaaliksi, niin konservatiivisia kuin sen laillisuustunnukset olivatkin.

Sovittamaton konflikti tsarismin kanssa oli väistämätön niin Vapautusliiton radikaaleille kuin suuriruhtinaskunnan nuorsuomalaisille ja sosiaalidemokraateille. Aktivistit olivat tietenkin aivan puhtaita radikaaleja ja viihtyivät merkittävän hyvin äkkiväärien sosialistien seurassa. Snellmanin perintö alkoi 1900-luvun puolella olla syöty ja hukattu.

Lienee turha korostaa sitä, että kaikki meni lopulta hyvin, kuten tiedetään. Mechelin ansaitsee pystinsä Sääty talon vieressä siinä kuin Minna Canth omansa Kuopiossa. Kansakunnan kaapinpäällys tarvitsee kipsipatsaansa, se on luonnollista ja väistämätöntä.

Venäjällä radikalismista tuli joidenkin tulkintojen mukaan se kirous, joka lopulta esti liberaalin yhteiskunnan ja valtion kehittymisen ja piti yllä valtioterrorin elementtejä.

Tietty määrä radikalismia ja yleensäkin hulluutta lienee tarpeellinen asia jokaisen yhteiskunnan kehittämisessä. Mikäli ihmiset ovat täysin viisaita, kohtuullisia ja historiansa ymmärtäviä, he eivät ryhdy kannattamaan asioita, joiden intohimoinen ajaminen kielii typeryydestä ja tietämättömyydestä, usein myös narsismista ja muista persoonallisista, tyypiltään nuorekkaista ongelmista.

Kuitenkin, kuten lajinkehityksen ehto ovat geenivirheet, samoin yhteiskunnan sopeutumista uusiin tilanteisiin edesauttaa tietyissä rajoissa ilmenevä ja sallittu sokea typeryys, joka joissakin tapauksissa sitten vastoin järkeviä odotuksia osoittautuukin kelvolliseksi asiaksi uusissa oloissa.

Yhteiskunta kulkee kuitenkin tuhoon, mikäli se joutuu kokonaan radikalismin valtaan. Siitä luultavasti noustaan jälleen, mutta lankeaminen saattaa olla niin syvä, että sen varjo ulottuu kansakunnan yli vuosisadoiksi. Ajatelkaamme nyt vain Venäjän suurta vallankumousta.

Vallankumoukset ovat siitä kummallisia, että niistä oppiminen näyttää olevan hyvin vaikeaa. Ranskalaiset ylpeilevät yhä sillä, mitä aikoinaan tulivat tehneeksi yleisessä kansakunnan totaalisen humalan tilassa, vaikka humalaa(ivresse) tuossa maassa muuten syvästi kammotaan.

Liberalismi ei ole vain liberalismia jossakin absoluuttisessa mielessä. Se, mitä se on, riippuu siitä, mihin yhteyteen se sijoitetaan. Liberalismin vieminen arkaaiseen klaaniyhteiskuntaan tekee siitä hävittävää radikalismia, kuten jokainen kai jo alkaa ymmärtää.

Vaikeampaa näyttää kuitenkin olevan tajuta, että jopa Venäjällä liberalismin täytyy saada jonkin verran erilaisia muotoja kuin esimerkiksi Amerikassa, mikäli sen toivotaan menestyvän ja tuottavan onnea. Sen pitäisi päästä kasvamaan ja tämä edellyttää tiettyä kohtuullisuutta puolin ja toisin.

Noita venäläisiä marssivia nuoria ajatellessa tulee mieleen, että he varmaankin ovat tarpeellinen muistutus vallalle siitä, että valjaita ei saa vetää liian tiukalle. Keisarit panivat aikoinaan opiskelijat kuriin kovin ottein, mutta saivat huomata, että siitä ne vasta innostuivatkin.

Luulen, että Solženitsynin konservatiivinen liberalismi saattaisi olla se, mitä Venäjä nyt tarvitsisi suuren annoksen. Muistakaamme, ettei Aleksandr Isajevitš ollut mikään hurraapatriootti tai obskurantti, vaikka jotkut radikaalit haluavat hänet sellaiseksi leimata.

Se oli juuri hän, joka vaati, että Venäjä tarvitsisi nyt kahta asiaa: katumusta ja itserajoitusta. Se on kova vaatimus missä tahansa ja näyttää ehkä epärealistiselta nyt, kun tyhmänylpeys ja saamattomuus johtavat maata ja keräävät irtopisteitä vetoamalla kansallisylpeyteen.

Mutta toivotaanpa nyt parasta. Jos Venäjällä menee hyvin ja se kehittyy ilman mullistuksia, niin sen parempi meille.