Taiteen olemus

Taiteen olemus ja aikakaudet

Kuten kaikki ovat huomanneet, koristaa Ateneumin paraatiseinän keskiosaa kolme korkokuvaa, joiden nimetkin on mainittu: Rafael, Pheidias ja Bramante –maalaustaiteen, kuvanveiston ja arkkitehtuurin edustajat.

Suurella kirjoitetun tekstin Concordia res parvae crescunt käännöstä eivät kaipaa ne, jotka ovat tämän laitoksen potentiaalisia asiakkaita, lienee ajateltu. Muutenkin latina on juhlallisempaa kuin nykykielet, jotakin sakraalisen vivahdetta siitä voi harras sielu löytää.

Temppelihän Ateneum olikin. Uskonnon hiipuessa immanentit filosofiat pyrkivät sitä korvaamaan humanismin palvonnalla ja antiikki oli taiteen alalla kaiken perusta.

Ateneumin viesti toki oli myös se, että mekin olemme sivistyskansa. Julkisivua koristavien korkokuvien joukossa oli ja on myös kolme suomalaista, kaikki taidemaalareita: Werner Holmberg, R.W. Ekman ja Aleksandr Lauréus. Lisäksi oli maahamme juurtuneen C.L.Engelin kuva ja nimi.

Ateneumin rakennus valmistui vuonna 1887. Tuolloin klassinen taide nautti yhä arvostusta elämää suurempana ja liki uskonnollisia ulottuvuuksia tavoittavana asiana, mutta toki se myös oli haastettu jo hyvän aikaa sitten. Itse asiassa elettiin ”ismien” sekamelskan murrosaikaa.

Hippolyte Tainen pääteos Taiteen filosofia (Philosophie de l’art) (1865-1882) ilmestyi suomeksi L. Onervan kääntämänä vuonna 1915 eli ei ihan reaaliajassa, kuten meillä nyt sanottaisiin. Se on monessa suhteessa mielenkiintoinen myös tänään.

Taine tunnetaan positivistina, joka selitti taiteen ympäristönsä ilmaukseksi. Rotu, miljöö ja hetki (race, milieu, moment) riittivät selittämään taideteoksen. Tämä seikka ei muuten lainkaan vähentänyt itse taiteen tavatonta arvoa. Tieteen ohella se oli jotakin, jonka luominen kohotti ihmiskunnan korkeuksiin, eläinkunnan yläpuolelle.

Ajatus taiteesta jonkin politiikan välineenä olisi ymmärtääkseni myös Tainen mielestä ollut herjausta. Taide oli sen sijaan aikakauden oleellisen luonnepiirteen (Onervan käännös) esittäminen. Taine vältteli filosofien sanaa olemus, mutta itse asiassa tarkoitti jokseenkin samaa. Taiteessa oli aikakauden henki, se vei äärimmilleen sen mahdollisuudet ymmärtää itseään, rohkenen tulkita.

Tieteet ja niiden mahdollistama uusi maailmanselitys olivat tuhon aikaan valtava uusi voima ja niiden nimittäminen vain muodikkaiksi olisi herjausta. Taiteella oli sama pyhyys kuin muullakin olemassaololla, sikäli kuin inhimillinen ymmärrys pystyi sitä tekemään itselleen ymmärrettäväksi.

Sivumennen sanoen, Taine näyttää myös ajattelevan, että suurimmankin taiteilijan luomukset ovat myös kaikille ymmärrettäviä. Ne ovat aikakauden kuva, niissä on sen henki.

Embryologiasta innoituksensa saanut filosofi maalailee taiteen perusteella eri maista ja aikakausista viehättäviä kuvia, jotka samalla ovat meidän aikakautemme silmin nähtyinä joskus outoja ja jopa hullunkurisia. Tämä ei välttämättä ole Tainen vika.

Stereotypia näyttää olevan muuan taiteellisen näkemyksen ja taiteen tutkimuksen suuria päämääriä ja myös taiteen selittämisen innoittaja. Tämä ei varmastikaan innostaisi meidän aikamme positivistikollegoita. Esimerkiksi rodun suurta merkitystä taiteelle lienee vaikea osoittaa, mutta sama kai koskee sen merkityksettömyyttä.

Joka tapauksessa aikakaudet ja niiden vaihtuminen ovat kirjoittajan suuren kiinnostuksen kohteena. Esimerkiksi renessanssin Italiassa kultakausi kesti vain noin viisikymmentä vuotta, sitä ennen taide oli epäkypsää ja sen jälkeen ylikypsää.

Omana aikanaan Taine näkee suuren murroksen  tapahtuneen 1830-luvulla ja arvioi silloin syntyneen uuden epookin, joka teosta kirjoitettaessa oli jo vaihtumassa. Historiassa toimivat sekä pitkät jaksot ja enemmän tai vähemmän kiinteät tekijät; niin aikakaudet kuin lyhyemmät syklit, joihin kaikkein nopeimpina kuuluivat muoti-ilmiöt, jotka ennen pitkää aina todetaan mitättömiksi ja mahdottomiksi herättää henkiin.

Muistelen, että nuoruudessani löysi vielä hyvin usein meikäläisessäkin keskustelussa viittauksia Taineen. Nyt ei sellaista ole tainnut enää sattua vuosikymmeniin.

Tämäkin lienee muuan aikakauden vaihtumisen merkki. Kuten Ateneumin tietty mahtipontisuus ja osoitteleva omahyväisyys tuntuu nykyään olevan viesti jostakin kaukaisesta maailmasta, on myös Tainen paatoksellinen aikakausien asettaminen arvojärjestykseen jotakin sellaista, mikä ei kuulu tähän päivään.

Kysymys näyttää liittyvän siihen arvorelativismin kehitysasteeseen, joka nyt on vallitsevana normina niin eurooppalaisessa kuin amerikkalaisessa diskurssissa käyttääkseni tuota merkittävää käsitettä.

Joka tapauksessa tulee mieleen, että terävä analyysi nykytaiteesta ja sen kehitysvaiheista jonkun Tainen tai Friedellin hengessä voisi olla sangen piristävä. Roger Scrutonilta voi löytää jotakin sen kaltaista.

Tässä tulee mieleen sekin asia, että Taine arveli kaikkein ylevimpiä asioita kuvaavien teosten olevan kaikkein arvostettavimpia. Halveksittavien asioiden pariin juuttuminen sen sijaan kertoi koko aikakaudesta ja sen karakteristiikasta eli luonnepiirteistä jotakin ikävää.

Tavallaan jonkinasteisena poikkeuksena saattoi ehkä sentään pitää gotiikkaa, joka tosin nousi aikakautensa lohduttomuudesta, mutta sentään loi siitä tiettyä kauneutta. Sitä ei toki voinut lainkaan asettaa renessanssin mahtavan purkauksen rinnalle, mutta olipahan nyt edes jonkinmoista yritystä verrattuna edeltävään pimeyteen.

Selvää tietysti oli, että keskiaika oli surkeaa ja primitiivistä verrattuna myöhempään edistykseen. Mutta mitä mahtoikaan seurata edistyksen jälkeen?

Tainen sopimattomuus nykyajan kannalta taitaa keskittyä tähän asiaan. Ylikypsyys on taantumista. Aikakausi, joka on sivuuttanut kukoistuksensa, alkaa lakastua. Toki uudella aikakaudella voivat olla omat ihanteensa, mutta nimenomaan ihanteita tarvitaan ja sen myötä siis myös hierarkioita.

Millaisen Ateneumin nykyinen aika voisikaan rakentaa? Itse asiassa se on jo rakentanut Kiasman, jonka nimenä voisi yhtä hyvin olla Miasma. ajattelin kirjoittaa jotakin sen viimeksi esittämästä ARS-näyttelystä, mutta huomasin, ettei minulla ole siitä mitään sanottavaa.

Mikäli meille olisi tullut tuo monien kaipaama Guggenheim, kenen korkokuvia sen julkisivuun kenties olisi annettu veistää? Damien Hirst, Jeff Koons…