Kommunikatiivinen toiminta

Kommunikatiivinen toiminta

Hampurissa on tämänaamuisten tietojen mukaan loukkaantunut 76 poliisia. Tämä kuulostaa merkittävältä ja kuului myös ylen ykkösaiheisiin. Mielenosoittajia eri puolilta Eurooppaa lienee Hampuriin kertynyt satakunta tuhatta ja poliiseja taisi nolla kaksikymentätuhatta.

Uutisia seuraavalle yleisölle loukkaantuneiden poliisien lukumäärä on oleellinen tieto. Sehän on muuan tärkeä indikaattori siitä, miten vakavasti asia on otettava. Millä me muuten mittaisimme?

On helppo ymmärtää, että mikäli loukkaantuneita poliiseja olisi vain kaksi-kolme tai vaikkapa kymmenen, ei kukaan kiinnittäisi asiaan sen kummempaa huomiota eikä mistään ykkösuutisesta voisi olla kysymys.

Yhdenkin henkilön loukkaantuminen toki riittää ykkösuutisen perusteeksi, mikäli (fyysisesti tai henkisesti)loukkaantunut edustaa sellaista viiteryhmää, joka ei saisi loukkaantua. Onhan meillä tästä riittävästi kokemusta, joten ei tarvitse erikseen selittää, mistä ryhmistä voisi olla kysymys.

Loukkaantuneiden poliisien määrä joka tapauksessa näyttää muodostavan eräänlaisen Richterin asteikon, jossa suuruusluokkaa 50-100 olevat purkaukset noteerataan vakaviksi.

Mikäli virantoimituksessa olevia poliiseja kuolee, riittänee jo alle kymmenen tapausta herättämään huomiota ainakin yksiin uutisiin.

Tämähän se on tarkoituskin. 1960-luvulta muistamme, miten mielenosoituksista ja niiden väkivallasta tuli arvo sinänsä ja sellaisia yritettiin ulkomaisten asiantuntijoiden avulla saada meillekin. Meikäläiset olivat kuitenkin sen verran tottumattomia eurooppalaiseen menoon, että koko asia taisi tuntua vähän nololta ja jäi huutelun asteelle. Siltä se ainakin katsojasta näytti.

Tämähän oli tervettä järkeä. Miksi ihmeessä olisi heitelty katukivillä poliiseja, jotka tekivät vain omaa ja varsin tarpeellista työtään, kuten jokainen ymmärsi? Mikäli kyseessä olisi ollut verinen diktatuuri, olisi voinut syntyä todellinen viha ja motivaatio väkivallalle, mutta kun ne vallanpitäjät oli sinne itse valittu. Terve järki kuului vielä ylinnä ja sitä kuunneltiin.

Toki lauma on houkuteltavissa typerään ja vastuuttomaan käytökseen, se kuuluu sen perusominaisuuksiin. Gustave Le Bon kuvaili jo sata vuotta sitten, miten tuo älyllisen ja moraalisen tason romahdus tapahtuu.

Siihen liittyy kuitenkin ilmeinen vapautumisen kokemus. Elukka ihmisessä riemuitsee saadessaan antaa vastuun pahuudestaan nimettömälle joukolle. ”Joukkosielu” on käsite, joka liittyy tähän ilmiöön ja jossa eräät persoonallisuustyypit löytävät syvimmän itsensä.

Bolševikit hyödynsivät tätä seikkaa täysin määrin ja Maksim Gorki, joka ei vielä vuonna 1917 ollut menettänyt henkistä itsenäisyyttään, kirjoitti tarkkanäköisesti, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa lupaamalla sille oikeuden tehdä sikamaisuuksia.

Näinhän ne tekevät. Hitlerille ja natseille tämä lauman taipumus oli yhtä tärkeä kannatuksen hankkimisen väline. Oli saatava aikaan verisiä mellakoita, siitä se tarve totalitarismin kannattamiseen lähti ja sitä oli sitten helppo manipuloida.

1930-luvun paluusta on kirjoitettu niin paljon ja niin epäasiallisesti, ettei tuota paralleelia oikein enää viitsi tuoda esille. Siitä huolimatta yhteisiä piirteitä on havaittavissa ja samoilla aineksilla leikitään.

Intellektuaalisia pretensioita esittävä väki puhuu joskus kommunikatiivisesta toiminnasta ja ilmeisesti edellyttää, että eläimellisellä käytöksellä on arvoa vapautumisen välineenä. Kaikenlaiset rakenteethan ne meitä kahlitsevat ja vapaus kuulostaa niin hyvältä päämäärältä, että sen puolesta voi hyvinkin invalidisoida tai tappaa niin monta poliisia kuin tuntuu tarpeelliselta.

On silmiinpistävää, miten suuressa määrin katuväkivalta on keskittynyt nimenomaan vasemmistolaisten tunnusten alle. Mikäli oikeistolaisia väkivallan symboleja kantavia ryhmiä esiintyy, ne ovat selvästi puolustuskannalla ja myös paheksuttuja.

Tilanne ei kuitenkaan ole välttämättä pysyvää laatua. Myös maailmansotien välisenä aikana katuväkivalta oli aluksi voittopuolisesti vasemmistolaista, mutta jossakin vaiheessa osat vaihtuivat.

Vanha hyvä periaate sanoo, että kuka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Salliva suhtautuminen väkivaltaan, olkoonpa se minkä merkkistä tahansa, on oire yhteiskunnan henkisestä sairaudesta. Samalla se kertoo kulttuurin taantumisesta kohti eläimellistä tasoa.

Meilläkin mielenosoitukset ovat ajan mittaan yhä useammin usein muuttuneet banderollien kantamisesta maksimaaliseen mölyämiseen ja rummutukseen pyrkiväksi häiriökäyttäytymiseksi, jonka liepeillä yritetään saada aikaan väkivaltaa. Poliisivammautumisten mittareilla olemme toki yhä jäljessä Euroopan eturivin maista.

Eläimet kommunikoivat haukkuen, muristen ja näykkien ja niiden kanssa kommunikoidaan raipoilla ja sähköpatukoilla, mutta se tapahtuu siksi, ettei älyllisempi taso ole tässä tapauksessa mahdollinen.

Mikäli ihmiset vajoavat samalla tasolle, on sivistynyt yhteiskunta menettänyt suuren osan siitä, mitä se vuosisatojen kuluessa on pyrkinyt rakentamaan.

Mikäli tällaista aletaan pitää normaalina asiain tilana, häämöttää edessämme takapajuisen maan kohtalo kaikkine siitä johtuvine seuraamuksineen. Se lienee tilanne, jossa ns. värinää on nykyistä enemmän, mutta älyllisen tason kommunikaatiota vastaavasti vähemmän.

Mikäli syntyy itseään ruokkiva paha kierre, siitä on vaikea irtautua. Kuten kaikki syöksykierteet, se suuntautuu alaspäin.

Voisivatko erinäiset aktivistit ymmärtää, mistä he ottavat vastuun vai onko toiminta liian kivaa ja palkitsevaa tullakseen kriittisesti arvioiduksi?