SM-kisat

S/M-kisat

Kerrotaan, että Matti Kuusi, aikansa oraakkeli ja monien Sulkavan poikien sodanaikainen valistusupseeri oli innostunut kuullessaan Sulkavan souduista: siinä juuri aitoa suomalaista ja paikallista urheilua, joka toimi omilla säännöillään ja elvyttää maaseutua omalta pohjalta.

Tuohon aikaan sodasta oli kulunut vaivaiset parikymmentä vuotta ja vasta nyt vanhempana alkaa ymmärtää, miten vähän se oli. Vanhemmalle polvelle se oli melkeinpä nykypäivää. Nuorisosta se tuntui kaukaiselta historialta.

Muistan hyvin nuo ensimmäiset kisat vuonna 1968, joissa olin itsekin mukana. Venekuntia oli parikymmentä ja veneet oli kerätty mökkirannoista. Ne olivat vakaita ja melko raskaita, mutta veivät kohtuullista vauhtia eteenpäin sitä, joka ei suotta yrittänyt enempää.

Tuon ajan Suomikin oli jotakin aivan muuta kuin tämä nykyinen. Nykyajan mittapuulla elettiin tavattoman köyhästi, mutta kukaan ei keksinyt asiasta valittaa, vaan päinvastoin itse kukin iloitsi uudesta ja ennen tuntemattomasta vauraudesta. Mökin muijakin saattoi reaalisesti unelmoida matkasta suihkukoneella etelään. Eipä ollut moista ennen koettu.

Soutukisat oli aika erikoinen tapahtuma, josta ei yllätyksiä puuttunut. Yksi niistä oli vanhojen ukkojen kova kunto. Me, parikymppiset jolpit, naureskelimme seitsemättäkymmentä käyvälle, yksin soutavalle parturi Natuselle, joka souti meistä ohi: eipä taideta enää tämän kisan aikana nähdäkään… Eikä muuten nähty.

Viisikymmentä vuotta on suhteellisen pitkä aika ihmisen elämässä ja miksei jopa kansakunnan. Noiden ensimmäisten soutujen aikaan itsenäinen Suomikin oli vasta viisikymmenvuotias. Itsenäistymisvaiheen tapahtumat olivat monella vielä kirkkaina mielessä ja itse asiassa vasta nyt alettiin vakavasti puida vuoden 1918 väkivaltaisuuksia, joiden osanottajista monet olivat elossa.

Mutta souduista piti puhua ja tuota kisaa, joka suurimmillaan paisui yli 10000 osanottajan suurtapahtumaksi, leimasi vielä tietty viattomuus. Kuten Matti Kuusi ilmeisesti oli arvioinut, mukaan lähti kyläläisiä, jotka arvelivat kykenevänsä tuon matkan taittamaan. Välineet olivat niitä, mitä kukin sattui löytämään. Toki voitto oli joillekin se kaikkein tärkein asia, mutta suurimmalla osalla se tuskin lienee edes mielessä käynyt. Sen verran epätodennäköisiä voittajaehdokkaita matkaan lähti.

Hyvin pian soudut kuitenkin paisuivat yhä suuremmaksi, valtakunnalliseksi ja jopa vieläkin suuremmaksi tapahtumaksi. Sen mukana alkoi hillitön kilpavarustelu. Kun säännöt aluksi kielsivät liikkuvat penkit, nähtiin kylän raitilla ennen pitkää omituisia asuja: viirahousuja, joiden materiaali salli takapuolen liu’uttamisen pelkillä ilman, että syntyisi kivuliaita rakkoja.

Veneet alkoivat myös muistuttaa päreistä kyhättyjä herneenpalkoja, joissa ei ollut mahdollista käydä kesken matkan seisomaan ja soutajan vaihtokin oli toteutettava jossakin suojaisessa paikassa rannan tuntumassa.

Veren maku suussa soutaminen oli kuin olikin sitä, mitä kansa halusi ja hurja harjoittelu alkoi ympäri Suomen. Päreveneet liukuivat pitkin salmia ja selkiä koko alkukesän ja vähän kauemminkin. Taistelu senteistä ja sekunneista oli armotonta ja kotoperäiset soutusankarit saivat pian tehdä tilaa henkilöille, jotka vaikuttivat puoliammattilaisilta.

Järjestäjät olivat helisemässä eri tahoilta tulevien paineiden alla. Viimein oli otettava lusikka kauniiseen käteen. Soudun muuttuminen välineurheiluksi oli tosiasia. Enää ei keräilty veneitä soutajille ympäri pitäjää mökkirannoista ja hinattu pitkänä letkana lähtöpaikalle.

Jokainen soutaja sai ennen pitkää alleen äärimmäisen kevyen, epämukavan ja vaarallisen herneenpalkoa muistuttavan veneen, jossa oli liikkuvat penkit ja jolla ei ollut mitään asiaa verkkoja kokemaan tai edes virvelöimään. Reilun kokoinen hauki olisi jo voinut potkaista nurin moisen aluksen.

Mutta maailmassa, jossa oli varaa kaikkiin mahdollisiin hullutuksiin, oli varaa myös hankkia sadoittain veneitä, joiden tarkoituksena oli vain ja ainoastaan osallistuminen Partalansaaren ympärisoutuun eli Sulkavan suuriin soutukisoihin, kuten virallinen termi alkoi kuulua.

Ja onko urheilu niinkään hullua? Soutu kuuluu terveellisimpiin liikunnan lajeihin. Haetannooko tuo, jos joillakin on siinä erilaiset tavoitteen kuin toisilla?

Eipä kai. Kuitenkin on vähän sääli, että vanha oikea savolaisvene on syrjäytynyt päreveneiden tieltä. Onhan se matka nyt kevyempi soutaa, mutta nuo veneet ovat kyllä varsinaisia itsensä kiusaajan rakkineita. Saattaahan niissä kyllä erojakin olla.

Sulkava-seura, joka kisat aloitti, taisteli aikansa epätoivoisesti perinteisen savolaisveneen puolesta, mutta hävisi. Kauko Miettinen, joka oli idean isä sikäli, että lahjoitti ensimmäisiin soutuihin palkinnoksi tekemänsä veneen, ei tiettävästi suostunut valmistamaankaan noita puikkareita, joilla sitten alettiin ennätyksiä murskata.

Mutta olipa aika suoritus pikkuruiselta Sulkava-seuralta polkaista suurtapahtuma, joka yhäkin enemmän kuin tuplaa kunnan asukasluvun kerran vuodessa. Kaikki kävi aluksi talkoovoimin ja omavelkaista takaustakin lienee joskus tarvittu.

Kun ei ole muualla julkisuudessa näkynyt, niin nostanpa edes tässä esille Väinö Vihavaisen nimen. Hän oli setäni, jonka panos suursoutujen syntyyn oli keskeinen ja välttämätön ja niinpä uskallan kutsua häntä niiden isäksi.

Tulipa taas soudettua ja kyseessä oli yhdestoista kerta. Tiimi oli sama kuin ensimmäisissä souduissa eli serkkuni ja minä, molemmat seitsemänkymppisiä.

Vielä kymmenen vuotta sitten sama matka samalla veneellä meni oikein mukavasti ja kaljakin maistui vielä samana iltana.

Mutta aika vaatii veronsa. Nyt ei maistunut oikein unikaan ja aluksi syntyi vielä kummallinen horkkakohtaus, joka tosin meni pian ohi. Sen sijaan suonenvedolta vältyttiin, vaikka uhkaa oli ilmassa. Kymmenen ja viisi vuotta sitten tuli hieman sitäkin.

Mutta rakkoja ei tullut kummallekaan minkäänlaisia. Viisikymmentä vuotta sitten niitä oli joka paikassa. Uusi ongelma oli myös, ettei pää millään kääntynyt taaksepäin, joten yli kuudenkymmenen kilometrin peruutus oli pitkälti tuurin peliä eikä onnistunut ilman paria pientä törmäystä.

Pieni pettymys oli, ettei SM-mitalia herunutkaan, vaikka voitimme sarjamme ylivoimaisesti. Muita kilpailijoita ei ollut. Olisi kuulemma pitänyt olla lisenssi… Saman pikkumaisuuden kohtasimme myös kymmenen vuotta sitten. Pitäkööt mitalinsa.

Mutta aikansa kutakin. Seuraavan kymmenen vuoden kuluttua olen poissa kilparadalta ja sama koskee viidenkymmenen vuoden kuluttua pidettäviä soutuja. Mutta nuoremmille voin tapahtumaa suositella, mikäli vene on kunnollinen ja pelastusliivit mukana.