S/M-kisat
Kerrotaan, että
Matti Kuusi, aikansa oraakkeli ja monien Sulkavan poikien sodanaikainen
valistusupseeri oli innostunut kuullessaan Sulkavan souduista: siinä juuri
aitoa suomalaista ja paikallista urheilua, joka toimi omilla säännöillään ja
elvyttää maaseutua omalta pohjalta.
Tuohon aikaan
sodasta oli kulunut vaivaiset parikymmentä vuotta ja vasta nyt vanhempana alkaa
ymmärtää, miten vähän se oli. Vanhemmalle polvelle se oli melkeinpä nykypäivää.
Nuorisosta se tuntui kaukaiselta historialta.
Muistan hyvin
nuo ensimmäiset kisat vuonna 1968, joissa olin itsekin mukana. Venekuntia oli
parikymmentä ja veneet oli kerätty mökkirannoista. Ne olivat vakaita ja melko
raskaita, mutta veivät kohtuullista vauhtia eteenpäin sitä, joka ei suotta
yrittänyt enempää.
Tuon ajan
Suomikin oli jotakin aivan muuta kuin tämä nykyinen. Nykyajan mittapuulla
elettiin tavattoman köyhästi, mutta kukaan ei keksinyt asiasta valittaa, vaan päinvastoin
itse kukin iloitsi uudesta ja ennen tuntemattomasta vauraudesta. Mökin muijakin
saattoi reaalisesti unelmoida matkasta suihkukoneella etelään. Eipä ollut
moista ennen koettu.
Soutukisat oli
aika erikoinen tapahtuma, josta ei yllätyksiä puuttunut. Yksi niistä oli
vanhojen ukkojen kova kunto. Me, parikymppiset jolpit, naureskelimme
seitsemättäkymmentä käyvälle, yksin soutavalle parturi Natuselle, joka souti
meistä ohi: eipä taideta enää tämän kisan aikana nähdäkään… Eikä muuten nähty.
Viisikymmentä
vuotta on suhteellisen pitkä aika ihmisen elämässä ja miksei jopa kansakunnan.
Noiden ensimmäisten soutujen aikaan itsenäinen Suomikin oli vasta viisikymmenvuotias.
Itsenäistymisvaiheen tapahtumat olivat monella vielä kirkkaina mielessä ja itse
asiassa vasta nyt alettiin vakavasti puida vuoden 1918 väkivaltaisuuksia,
joiden osanottajista monet olivat elossa.
Mutta souduista
piti puhua ja tuota kisaa, joka suurimmillaan paisui yli 10000 osanottajan
suurtapahtumaksi, leimasi vielä tietty viattomuus. Kuten Matti Kuusi ilmeisesti
oli arvioinut, mukaan lähti kyläläisiä, jotka arvelivat kykenevänsä tuon matkan
taittamaan. Välineet olivat niitä, mitä kukin sattui löytämään. Toki voitto oli
joillekin se kaikkein tärkein asia, mutta suurimmalla osalla se tuskin lienee
edes mielessä käynyt. Sen verran epätodennäköisiä voittajaehdokkaita matkaan
lähti.
Hyvin pian
soudut kuitenkin paisuivat yhä suuremmaksi, valtakunnalliseksi ja jopa vieläkin
suuremmaksi tapahtumaksi. Sen mukana alkoi hillitön kilpavarustelu. Kun säännöt
aluksi kielsivät liikkuvat penkit, nähtiin kylän raitilla ennen pitkää
omituisia asuja: viirahousuja, joiden
materiaali salli takapuolen liu’uttamisen pelkillä ilman, että syntyisi
kivuliaita rakkoja.
Veneet alkoivat
myös muistuttaa päreistä kyhättyjä herneenpalkoja, joissa ei ollut mahdollista
käydä kesken matkan seisomaan ja soutajan vaihtokin oli toteutettava jossakin
suojaisessa paikassa rannan tuntumassa.
Veren maku
suussa soutaminen oli kuin olikin sitä, mitä kansa halusi ja hurja harjoittelu
alkoi ympäri Suomen. Päreveneet liukuivat pitkin salmia ja selkiä koko
alkukesän ja vähän kauemminkin. Taistelu senteistä ja sekunneista oli armotonta
ja kotoperäiset soutusankarit saivat pian tehdä tilaa henkilöille, jotka vaikuttivat
puoliammattilaisilta.
Järjestäjät
olivat helisemässä eri tahoilta tulevien paineiden alla. Viimein oli otettava
lusikka kauniiseen käteen. Soudun muuttuminen välineurheiluksi oli tosiasia. Enää
ei keräilty veneitä soutajille ympäri pitäjää mökkirannoista ja hinattu pitkänä
letkana lähtöpaikalle.
Jokainen soutaja
sai ennen pitkää alleen äärimmäisen kevyen, epämukavan ja vaarallisen
herneenpalkoa muistuttavan veneen, jossa oli liikkuvat penkit ja jolla ei ollut
mitään asiaa verkkoja kokemaan tai edes virvelöimään. Reilun kokoinen hauki
olisi jo voinut potkaista nurin moisen aluksen.
Mutta maailmassa,
jossa oli varaa kaikkiin mahdollisiin hullutuksiin, oli varaa myös hankkia
sadoittain veneitä, joiden tarkoituksena oli vain ja ainoastaan osallistuminen
Partalansaaren ympärisoutuun eli Sulkavan suuriin soutukisoihin, kuten
virallinen termi alkoi kuulua.
Ja onko urheilu
niinkään hullua? Soutu kuuluu terveellisimpiin liikunnan lajeihin. Haetannooko tuo,
jos joillakin on siinä erilaiset tavoitteen kuin toisilla?
Eipä kai.
Kuitenkin on vähän sääli, että vanha oikea savolaisvene on syrjäytynyt
päreveneiden tieltä. Onhan se matka nyt kevyempi soutaa, mutta nuo veneet ovat
kyllä varsinaisia itsensä kiusaajan rakkineita. Saattaahan niissä kyllä
erojakin olla.
Sulkava-seura,
joka kisat aloitti, taisteli aikansa epätoivoisesti perinteisen savolaisveneen
puolesta, mutta hävisi. Kauko Miettinen, joka oli idean isä sikäli, että
lahjoitti ensimmäisiin soutuihin palkinnoksi tekemänsä veneen, ei tiettävästi
suostunut valmistamaankaan noita puikkareita, joilla sitten alettiin ennätyksiä
murskata.
Mutta olipa aika
suoritus pikkuruiselta Sulkava-seuralta polkaista suurtapahtuma, joka yhäkin
enemmän kuin tuplaa kunnan asukasluvun kerran vuodessa. Kaikki kävi aluksi
talkoovoimin ja omavelkaista takaustakin lienee joskus tarvittu.
Kun ei ole
muualla julkisuudessa näkynyt, niin nostanpa edes tässä esille Väinö Vihavaisen
nimen. Hän oli setäni, jonka panos suursoutujen syntyyn oli keskeinen ja välttämätön
ja niinpä uskallan kutsua häntä niiden isäksi.
Tulipa taas
soudettua ja kyseessä oli yhdestoista kerta. Tiimi oli sama kuin ensimmäisissä
souduissa eli serkkuni ja minä, molemmat seitsemänkymppisiä.
Vielä kymmenen
vuotta sitten sama matka samalla veneellä meni oikein mukavasti ja kaljakin maistui
vielä samana iltana.
Mutta aika
vaatii veronsa. Nyt ei maistunut oikein unikaan ja aluksi syntyi vielä
kummallinen horkkakohtaus, joka tosin meni pian ohi. Sen sijaan suonenvedolta
vältyttiin, vaikka uhkaa oli ilmassa. Kymmenen ja viisi vuotta sitten tuli
hieman sitäkin.
Mutta rakkoja ei
tullut kummallekaan minkäänlaisia. Viisikymmentä vuotta sitten niitä oli joka
paikassa. Uusi ongelma oli myös, ettei pää millään kääntynyt taaksepäin, joten
yli kuudenkymmenen kilometrin peruutus oli pitkälti tuurin peliä eikä
onnistunut ilman paria pientä törmäystä.
Pieni pettymys
oli, ettei SM-mitalia herunutkaan, vaikka voitimme sarjamme ylivoimaisesti.
Muita kilpailijoita ei ollut. Olisi kuulemma pitänyt olla lisenssi… Saman
pikkumaisuuden kohtasimme myös kymmenen vuotta sitten. Pitäkööt mitalinsa.
Mutta aikansa
kutakin. Seuraavan kymmenen vuoden kuluttua olen poissa kilparadalta ja sama
koskee viidenkymmenen vuoden kuluttua pidettäviä soutuja. Mutta nuoremmille
voin tapahtumaa suositella, mikäli vene on kunnollinen ja pelastusliivit
mukana.
Komea kestävyysurheilusuoritus tuo Sulkavan soutu ottaen huomioon myös venekunta Vihavaisen korkean iän. Kyllä siitä mitali olisi pitänyt saada. Sain minäkin alpakkalusikan Mikkelin Vauhdin hiihtokilpailussa 10-vuotiaiden sarjan ainoana osanottajana v. 1959. Silloin ei ollut mitään kilpailulisenssejä.
VastaaPoista