maanantai 16. huhtikuuta 2018

Suomen vaikutusvaltaisin mies


Pravda ja pravdistit

Aleksi Mainio, Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Moskovan varjossa. Siltala 2018, 519 s.

Kylmä sota oli erään aikakauden suuri tarina, ainakin poliittisen historian näkökulmasta. Siihen sitten liittyi muun muassa sivujuonne Suomen selviytymisestä ja menestyksestä, jossa taas oli omat erikoisuutensa, ikävätkin muiden muassa.
Helsingin Sanomat nousi tuohon aikaan suomalaiseksi suurlehdeksi, joka myös kansainvälisesti katsoen kuului valioluokkaan. Siitä tuli yleisön suursuosikki ja suurvaikuttaja ja sen takia myös vallankäyttäjien kiinnostuksen kohde. Itse asiassa se pääsi myös itse vallankäyttäjien joukkoon, yhdeksi pelaajaksi.
Aleksi Mainio kuvaa kirjassaan lyhyesti myös Helsingin Sanomien ja Erkkojen nuorsuomalaisia perinteitä, joita voi pitää kunniakkaina. Eero Erkon ajoista lähtien lehti ansioitui sananvapauden puolustamisessa ja myös hankki läheisiä yhteyksiä länteen, anglosaksiseen maailmaan.
Se, joka vielä muistaa lehden loistokauden, joka sijoittuu juuri Mainion tutkimaan kylmän sodan aikaan, on varmasti havainnut sen muutoksen, joka tapahtui joskus 1990-luvulla.
Siitä lähtien lehdestä alkoi tulla omaa hyvää sanomaansa julistava orgaani, joka ei enää lainkaan välittänyt kätkeä puolueellisuuttaan. Niistä ajoista taitaa myös alkaa lehden alamäki, joka tosin tietysti liittyy myös siihen vallankumoukseen, joka media-alalla on muutenkin tapahtunut.
Omien subjektiivisten muistikuvieni mukaan vanha hesari oli sangen monipuolista ainesta tarjoava foorumi, jossa samaan aikaan saattoi olla sekä neuvostoliittolaisten kolumnistien yleensä varsin tasapaksuja jaarituksia, että Jaakko Okkerin hykerryttävän kirpeitä sivalluksia kaikille suomettumisen apostoleille.
Kari Suomalainen ei kumarrellut ketään ja, kuten hän itse piirroksessaan kertoi, kukaan ei häntä yrittänytkään komennella tai edes antaa ohjeita.
Moniarvoiseen lehteen kuuluivat myös Seppo Heikinheimon musiikkiarvostelut, joka kyllä joskus olivat niin hävyttömiä, että lukijaa vallan kauhistutti. Kirjallisuuden puolella Pekka Tarkka oli erinomainen klassikkojen tuntija, jos myöskin selvästi kantaa ottava kirjoittaja.
Kaiken kaikkiaan muistan, että lehdestä sai nimenomaan moniarvoisuuden vaikutelman. Mikäli siellä joskus, eikä niin harvoinkaan, oli joku neuvostokommunismia mielistelevä artikkeli, löytyi sille kyllä varmasti myös vastapaino.
Simopekka Nortamo, joka aikoinaan julkaisi laajan ”todistusaineiston” lehtensä suomettumissyytöksiä vastaan, oli kyllä oikeassa. Hesarissa uskallettiin kirjoittaa. Niin sanotussa ”suomettumisessa” kysymys lienee useimmiten ollut siitä, että yksi uskoi yhtä ja toinen toista. Se nyt vain oli oma aikakautensa, joka poikkesi nykyisestä.
Sitä paitsi kirjoittelua ohjattiin varsin vähän ja enimmäkseen se tapahtui päätoimittajien toimesta. Aatos Erkko, joka lehden omistajana olisi voinut olla myös sen päätoimittaja, pysyi taka-alalla, ainakin enimmäkseen. Hän ei halunnut olla toimittaja, tuskin edes kustantaja.
Itse asiassa Erkko sitten kuitenkin alkoi tietyssä vaiheessa puuttua hyvinkin aktiivisesti lehden kirjoitteluun ja se näyttää tapahtuneen nimenomaan 1990-luvulla.
Yksi Erkon fiksi (joskaan ei fiksu) idea oli Suomen liittäminen Euroopan yhteisöön. Tämä obsessio näkyi jo hyvin räikeänä myös lukijalle. Mainio kertoo, että Erkko oli suuttunut jopa siitä, että lehti oli hairahtunut julkaisemaan jonkin yksinäisen EU-vastaisen kirjoituksen.
 Tässähän tuntee jo tuulahduksen siitä maanisesta yksituumaisuudesta, joka lehdessä nykyään vallitsee. Entisen moniarvoisuuden tilalle ovat sittemmin tunkeneet uudet ortodoksiat, feminismistä monikulttuurisuuteen.
Muutos näkyi vaikkapa Kari Suomalaisen erottamisessa. Vanhojen tähtitoimittajien kuten Jaakko Okkerin ja Jukka Rislakin tilalle alettiin värvätä keltanokkia, joista itse kukin piti kunnianhimonaan maailman muuttamista ja esitteli omia ajatuspörriäisiään sen sijaan, että olisi yrittänyt vain tehdä hyvää lehteä.
Tuo edellinen ei mene Mainion piikkiin, mutta en malta olla asiaa mainitsematta, kun kirja nyt sen tuo mieleen. Mainio kertoo kiinnostavasti sekä kylmän sodan ajasta kekkossuhteineen että kommunismin romahduksesta, johon hesari suhtautui sangen kiinnostavasti.
Erkko oli myös valmis hyväksymään Ahti Karjalaisen presidentiksi. Teollisuusmiehetkin kannattivat tätä nyt melko puistattavalta tuntuvaa ajatusta innokkaasti. Ei se historian polku mikään Mannerheimintie meilläkään ollut.
Kuten muistamme, virallinen Suomi ei aikoinaan ollut kovinkaan nopea ottamaan kantaa Baltian maiden itsenäistymisen puolesta. Toki meidän presidenttimme ja muutkin poliitikot olikin valittu hoitamaan Suomen etuja, eikä muiden maiden. Nykyäänhän tämä ei näytä olevan suinkaan itsestään selvää.
Helsingin Sanomilla oli ymmärrystä tähänkin asiaan, kuten se aikanaan oli ymmärtänyt monia muitakin realiteetteja. Sellaiset asiat kuin poikkeuslaki ja Kekkosen sairastuminen olivat vaikeita asioita lehden käsiteltäviksi. Itse asiassa lehti joutui tekemään poliittisia päätöksiä ja muuttamaan linjaansa.
Hesari  muutti linjaansa aina silloin tällöin, ihan linjaton se tuskin monessakaan asiassa oli. Vaikka Erkko ajoittain puuttui voimakkaastikin lehtensä kirjoitteluun, pysyi hän kuitenkin toimituksesta erossa. Kiinnostavaa kyllä, ”Suomen vaikutusvaltaisin mies” jopa otti ja haukkui TV-haastattelussa oman lehtensä pataluhaksi…
Mainion kirja on hyvä lisä siihen Helsingin Sanomia ja Erkkoja koskevaan kirjallisuuteen, jota alkaa olla koossa jo melkoinen pino.
Ainakin minulle jää se vaikutelma, että lehden loistoaikaa olivat nimenomaan kylmän sodan vuodet.  Niiden jälkeinen aika, jota Mainio ei käsittelekään, näyttää olleen yhtä alamäkeä, jossa kukaties voidaan havaita eräänlaisen monopoliaseman turmeleva vaikutus.
Kun toimittajat vielä kylmän sodan aikana joutuivat tunnustamaan sen tosiasian, että asioita tässä maailmassa voidaan tarkastella monesta näkökulmasta, näyttävät ne nykyään vajonneen omituiseen yksisilmäisyyteen, jossa voi havaita älyllisen alamittaisuuden piirteitä.
Kun vielä jokunen aika sitten jokainen itseään kunnioittava älykkö lähti siitä, että jokaista argumenttia on käsiteltävä samoilla aseilla ja annettava sille sen ansaitsema arvo riippumatta siitä, kuka sen esittää, näyttää nykyinen käsitys aivan toisenlaiselta.
Kun lehti aivan avoimesti julistaa, että se pyrkii saamaan sivuilleen yhtä paljon kahden eri sukupuolen kuvia ja implisiittisesti pitää mahdottomana, että enempää nais- kuin miespuolisetkaan kirjoittajat voisivat olla objektiivisia, on se jo vajonnut syvälle orwellilaiseen totalitarismiin.
Tiettyä lastenlehtimäisyyttä lisäävät hesarin nykyisten liitteiden näkökulmat, joissa pariutumisongelmat, itsensä hemmottelu ja pintamuodit ovat keskeisiä tai jopa ainoita.
Vertaileva analyysi siitä, mitä nykyiset, hiljattain rippikoulusta päässeet tyttöset kirjoittelevat ja mitä joskus 1980-luvun toimittajat -myös naispuoliset- kirjoittivat, voisi olla varsin valaiseva.
Toki jokainen aikakausi tekee virheitä ja syntejä ymmärtämättä niitä edes hävetä, mutta uskallanpa ajatella, että toimitustyön älyllinen taso oli myös hesarissa kerran nykyistä korkeampi. Tämä jopa huolimatta siitä, etteivät toimittajat silloin vielä nähneet tehtäväkseen maailman muuttamista.

7 kommenttia:

  1. Onhan se hyvä, että HS sentään julistaa avoimesti pyrkimyksensä. Senkin HS voisi jo tunnustaa (tai ainakin itse tunnistaa), että jo vuosia se on pyrkinyt aina kun vähänkin mahdollista kuvittamaan erilaisia artikkeleitaan monikulttuurisilla kuvilla.

    Olipa kyse ihan mistä vaan kissanristiäisestä, niin HS haastattelee tai muuten vain käyttää kuvina ulkomaalaisilta näyttäviä ihmisiä. Tämä on varmaan sekä tahatonta että tahallista.

    VastaaPoista
  2. "Tiettyä lastenlehtimäisyyttä lisäävät hesarin nykyisten liitteiden näkökulmat, joissa pariutumisongelmat, itsensä hemmottelu ja pintamuodit ovat keskeisiä tai jopa ainoita."

    Tällä on selvä syynsä: Hesari ja koko media-ala pelkää sairaalloisesti nuorten menettämistä, sen vuoksi aihevalikoima ja sen käsittelytapa nuoleskelee nuorisoa. Vieläö raadollisemmin tämä ilmenee kaupallisen "median" halutuissa katsojaprofiileissa (18- 30 vuotta).

    VastaaPoista
  3. HS:n kehitys on hyvä esimerkki siitä, kuinka monikulttuurisuus tuhoaa moniarvoisuuden. Monikulttuurisuus on tehnyt lehdestä yksipuolisen julistajan. Ilmastonmuutos, turvapaikanhakijat uhreina ja väärinkohdeltuina, kulttuurin piirissä olevat naiset metoo-kärsijöinä, moniäänisyyden (!) tavoittelu naisten kirjoittamien juttujen lisäämisen kautta, pakolaisten ja etnisten vähemmistöjen nostaminen palvonnan kohteeksi. Jutut ovat niin ennustettavia, aina samasta näkökulmasta kirjoitettuja, uusia kummallisia termejä sisältäviä (cis-nainen?). Yksipuolista ja tylsää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tosi yksipuolista.
      Laatimastasi luettelosta unohdit Soroksen ja sionisti-mafian.
      On tämä nykyaika kauheaksi mennyt.

      Poista
  4. Maailmasta puuttuu jännite, jonka kaksinapaisuus aikoinaan sille antoi. Nyt maailma on täynnään enemmän tai vähemmän härskejä markkinatalouksia tai enemmän tai vähemmän jälkeenjääneitä kansoja ja kulttuureja. Postmoderni relativisti ei osaa ottaa kunnolla kantaa puolesta ja vastaan. Paitsi nyt sen verran, että jos maailman ongelmista syyttää Amerikkaa ja valkoista miestä, ei voi olla kovin paljon väärässä.

    Länsimaisista toimittajista tulee mieleen Groucho Marxin sanonta, en voi liittyä klubiin, joka hyväksyisi minut jäsenekseen, siis kylläkin käänteisenä, sillä he sympatiseeraavat ja haikailevat Venäjän, Kiinan ja ennen kaikkea islamilaisen maailman klubisääntöjen perään, joiden mukaan ei yksikään länsitoimittaja kuitenkaan pärjäisi vapaana viikkoakaan.

    Tästä tulikin mieleen, kun istuin 70-luvulla taistolaisen taiteilijaystäväni aika loistokkaassa ateljeeasunnossa viskiä naukkailleen. Kaveri oli juuri tullut Moskovasta, jostain alan tapaamisesta, kun tunnusti minulle, että on se kyllä kivempi olla kommunistina Suomessa kuin Neukkulassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "on se kyllä kivempi olla kommunistina Suomessa kuin Neukkulassa."

      On vain merkki siitä, että tyyppi ei päässyt piireihin. Tosi kommunistilta ts pomolta ei nukkumassa mitään puuttunut, muilta ehkä kyllä.


      Poista
  5. Aatos Erkolla ei ollut lähipiirinsä silmissä suurtakaan merkitystä. Niiden aikojen sijaan median tehtävä on antaa tilaa kulutustavaramainonnalle. Radiomainonnankin aikarajoitukset poistettiin juuri.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.