Konklaavien ongelmia

Konklaavien ongelmia

Maallikon on pakko luottaa viisaampiinsa, ellei halua jäädä tyhmäksi.

Tuota luottamusta ei kuitenkaan kannata paisuttaa ihan fanatismiksi asti, mitä maailmassa, luoja paratkoon, on myös paljon tapahtunut.

Kun kyseessä on monimutkainen kokonaisuus, jota kukaan ei täysin hallitse, jos ollenkaan, voidaan ainakin turvautua viisaiden päiden lyömiseen tai siis niiden saattamiseen yhteen.

Tässä asiassa kuitenkin on vaaransa, sillä kuten tunnettua, joukossa ei viisaus yleensä tiivisty, vaan päinvastoin. Konsensuksen saavuttaminen saattaa vaatia pitkälle meneviä myönnytyksiä puolelta jos toiseltakin ja on luultavaa, että tällä tavalla syntynyt lopputulos ei itse asiassa vastaa mitään varsinaisesti tieteellistä käsitystä, mutta on joka tapauksessa enemmistön mielestä tarjolla olevista vaihtoehdoista hyväksyttävin.

Tämäkin on toki hienoa ja varmaan paljon parempi kuin se, että osapuolet vain murjottaisivat ja kieltäytyisivät kaikesta yhteistyöstä.

Mutta olisi tietenkin liikaa vaadittu, että sovitteluilla aikaansaatua poliittisluonteista johtopäätöstä pidettäisiin totuutena, ainakaan nyt niin ankarana totuutena, että sen puolesta kannattaisi perustaa fanaattista liikettä ja kukaties tappaa tai muuten likvidoida toisinajattelijat.

Maailman parhaat aivot oli epäilemättä värvätty Nikean ekumeeniseen kirkolliskokoukseen, jossa nykyisen kristillisyytemme perusteet päätettiin. Kun Jeesus äänestettiin Jumalaksi, luokiteltiin areiolaiset samalla kaikkivaltiaan vihollisiksi ja pilkkaajiksi.

Tätä päätöstä en halua arvostella enkä toki koekaan olevani siihen pätevä, mutta luulen, että myös toisenlainen lopputulos olisi ollut mahdollinen ja yhtä uskottava.

Nykyisemmistä vastaavista viisaiden miesten konsensuksista tulee mieleeni Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XXII puoluekokous vuonna 1961.

Siinähän yksimielisesti hyväksyttiin se näkemys, että kommunistinen yhteiskunta saadaan Neuvostoliitossa pääpiirteittäin rakennetuksi vuoteen 1980 mennessä.

Täydellisempää mullistusta ihmisen sosiaalisessa ympäristössä ja hänen käyttäytymisessään ei voinut kuvitella. Niukkuuden poistaminen, rahan käyminen tarpeettomaksi, uudenlaiset suhteet ihmisten välillä ja ihmisen ja yhteiskunnan välillä. Kaikki oli kuin satua.

Satuahan se olikin, mutta Neuvostoliiton, luonnontieteen alalla johtavan suurvallan parhaista aivoista koostuva konklaavi vahvisti ennusteen yksimielisesti.

Edes Neuvostoliiton Tiedeakatemian suunnalta ei kuulunut soraääniä. En ainakaan ole niitä huomannut.

Mutta eihän siihen mennyt kuin pari vuotta, kun yltäkylläisyyttä odottavat kansalaiset saivat jonottaa leipääkin. Kolmen vuoden kuluttua mahtava pääsihteeri sai lähteä ja propagandakoneistossa alettiin pikkuhiljaa valmistella jotakin mahdollista selitystä täydelliselle kasvojen menetykselle.

Sekin löytyi myöhemmin: kyseessä oli kehittynyt eli kypsä sosialismi. Sellainen oli rakennettu vain Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopan kansandemokratiat eivät olleet vielä siihen päässeet, mutta pyrkivät parhaansa mukaan.

Mitä nyt siihen kommunistiseen yhteiskuntaan tulee, se tulisi aikoinaan, kuten oli päätetty ja todistettukin, mutta milloin? Sitä ei kukaan tiennyt.

Tilanne oli hieman niin kuin uskonnon puolella, jossa kerrottiin, ettei Kristuksen uuden tulemisen aikaa tiennyt kukaan, eivät edes enkelit taivaassa, vaan ainoastaan Isä yksin. Mutta kyllä se tapahtuisi.

Mitä kommunistiseen yhteiskuntaan tulee, sen koittamista ei nyttemmin enää pidetä todennäköisenä, kun ei siihen edes pyritä. Sinänsähän kyseessä oli erittäin kiinnostava, kehittynyt ja miellyttävältä kuulostava tavoite, siis ainakin teoriassa.

Voin ymmärtää sen, ettei kukaan aikoinaan uskaltanut nousta vastustamaan koko kommunistisen yhteiskunnan ideaa. Siihen oli aivan liian vahvasti sitouduttu, alkaen Leninin toteuttamasta puolueen nimen muuttamisesta.

En usko, että Hrushtshovin kaudella olisi ihmiselle tapahtunut mitään kovin dramaattista, mikäli hän olisi sanonut, ettei kommunistista yhteiskuntaa ole eikä tule.

Etenemishaaveet uralla olisi tietenkin moisen kerettiläisen ollut jätettävä. Areiolaisten asema Nikean kirkolliskokouksen jälkeen taisi olla vielä huonompi.

 Apurahoja ei tuolloin kai edes anottu, mutta jos olisi anottu, olisi anomuksissa ehdottomasti kannattanut mainita hakemuksen relevanssi areiolaisen skisman torjumiseen nähden tai sitten myöhemmin läntisen maailman harjoittaman antikommunistisen agitaation torjumiseen.

Mutta kaikella on aikansa. Totuus on ajan tytär, kuten roomalainen Gellius mielestäni perustellusti totesi.

Jostakinhan meidän on saatava ne intellektuaaliset tienviitat, joiden mukaan me tulevaisuuteen ja siis nykyisyyteen orientoidumme.

Ellei parempaakaan keinoa ole, voimme kutsua koolle vaikkapa viisaista miehistä koostuvan konklaavin. Miehellä tarkoitetaan tässä yhteydessä tietenkin myös naista, koska kyseessä on nimenomaan aivotoiminnan huomioiminen, eikä mikään feministinen peilisessio, jossa etsitään ns. syvätietoa.

Näin, siis konklaavissa (käytän nyt huonoa termiä) selville saatua totuutta kannattaa kuitenkin pitää vain suhteellisena ja lähinnä jonkinlaisena totuuden likiarvona tai siihen ainakin pyrkivänä hengentuotteena, joka on synnytetty jonkinlaisen hyvän ja tärkeän agendan ajamiseksi.

Voi olla turha toivoa, ettei sellaisen pohjalta syntyisi mitään fanaattisia liikkeitä, kuten vainoja ja lahkolaisuutta. Niilläkin näet taitaa olla oma sosiaalinen tilauksensa ja vähintäänkin on paljon ihmisiä, jotka sellaisestakin hyötyvät.

Kun asia on hyvä ja tärkeä, on aina tilaa niille, jotka haluavat sillä ratsastaa.

Oman maan kansalaisten suojeleminen

Eksterritoriaalioikeudet

Aikoinaan Euroopan vallat kauhistuivat ajatusta, että niiden kansalaisia olisi barbaarisissa, siis esimerkiksi muhamettilaisissa maissa, tuomittu paikallisen tavan mukaan.

Niinpä ne vaativat ja myös saivat kansalaisilleen eksterritoriaalioikeudet. Käytännössähän se merkitsi sitä, ettei heidän suonkaan tarvinnut elää maassa maan tavalla, vaan he saattoivat elää siellä oman maansa tavalla ja luottaa koskemattomuuteensa.

Nyt on sitten joukko suomalaisia naisia tai siis ainakin maamme kansalaisia joutunut siihen tilanteeseen, että heitä uhkaa rangaistus siinä maassa sen omien lakien mukaan, jonne he ovat menneet väkivalloin levittääkseen sinne toisenlaista järjestystä -sharia-lakia.

Tilanne on epäilemättä kiinnostava juridiselta kannalta.

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, osa juristeja on vaatimassa tähän joukkoon nähden noudatettavaksi eksterritoriaaliperiaatetta. Itse tuon ryhmän mielipiteistä en ole kuullut mitään, mutta arvattavasti se olisi tyytyväinen, mikäli tuomiot annetaan sharia-lain mukaisesti.

Laki toki on niin, kuin se luetaan ja todennäköisesti on olemassa tahoja, jotka pitävät ISIS:in toimintaa nimenomaan puhtaan islamin mukaisena ja siis sellaisena, jota ei voi moittia ja jonka noudattamisen johdosta siis ei ole mahdollista antaa tuomioita.

Kussakin maassa on kuitenkin yleensä oma oikeusjärjestelmänsä ja myös oma näkökulmansa asioihin. Suomen Demokraattisen tasavallan kansanhallitus olisi aikoinaan palkinnut ihmisiä samoista asioista, joista Suomen tasavallan hallitus olisi antanut kuolemantuomion ja antoikin.

Tuohon aikaan ei ollut sellaista ylikansallista organisaatiota, joka olisi ollut vaatimassa itsenäisen valtion alueella sitä vastaan toimineille henkilöille mitään erityiskohtelua, esimerkiksi oikeutta tulla tuomituksi näiden kotimaan lainsäädännön mukaisesti.

Ei sellaista taida olla vieläkään.

En tiedä, onko asia hyvä vai huono. Joka tapauksessa lienee yleisellä tasolla lähdettävä siitä, että jokainen maa huolehtii tuomiovallan käyttämisestä omalla suvereenilla alueellaan.

Sen syrjäyttäminen ja eksterritoriaalioikeuksien vaatiminen ex post facto on omituinen ajatus sinänsä ja erityisen omituinen nykyaikana, jolloin erilaisten ei-läntisten kulttuurien arvostelemista meidän kehittyneemmiksi oletettujen laitostemme pohjalta ei ole pidetty mahdollisena.

Voidaan tietenkin tuntea myötätuntoa sodan hävinneitä kohtaan. Voittamaanhan sitä mentiin ja mikäli olisi voitettu, olisi nyt toinen ääni kellossa.

Veikkaanpa, että sellaisessa tapauksessa armon aneleminen hävinneille, jotka tulkittiin itse Allahin tahtoa vastaan taistelleiksi, olisi ollut aivan turhaa. Sitä tuskin kukaan olisi edes vaivaantunut tekemään.

Toki näyttää siltä, että myös lapset joutuvat nyt(kin) kärsimään.

Mitäpä sanoakaan, vastuuttomasta käytöksestä on usein ikäviä seurauksia myös aivan syyttömille osapuolille.

Sopii vain toivoa, että käytettävissä olevat resurssit ja hyvä tahto riittävät siihen, että asiat hoidetaan mahdollisimman hyvin ja pelastetaan, mitä pelastettavissa on.

Olisi kuitenkin erikoista ajatella, että tämä olisi nimenomaan meidän maamme ja sen veronmaksajien velvollisuus.

Hysterian lähteillä

Hysterian lähteillä

Matti Virtanen, Ilmastopaniikki. Hoito-opas. Docendo 2019, 410 s.

Kuten kerrotaan, vuonna 1212 muuan paimenpoika Ranskassa kertoi nähneensä näkyjä Kristuksesta ja saaneensa sanoman, että myös lasten oli lähdettävä ristiretkelle Pyhään maahan. Matka sujuisi kävellen, sillä Jumala kuivattaisi meren lastensa edessä.

 Paavi Innocentius III ylisti lasten uskoa ja totesi heidän saattavan veltostuneet aikuiset häpeään.

Kun tuhannet lapset sitten olivat päässeet Marseille’hin, he joutuivat huijarien kyytiin ja heidät myytiin Välimeren taa orjiksi. Myöhemmin keisari Fredrik II hirtätti petolliset laivurit.

Koko tarinan historiallisuutta on epäilty, mutta lienee epäilemätöntä, että tuon ajan massamittaisen hysterian ilmiöt ovat sen taustalla.

Seuraavalla vuosisadalla, Mustan surman aikana esiintyi myös vastaavia ilmiöitä: ilmeni ekstaasiin päättyvää pyhän Vituksen tanssia ja ruoskijakulkueita; äkkikuolemaa ja maailmanloppua pelättiin ja edellistä ihan syystäkin. Sitä paitsi taivaalla oli nähty pyrstötähtiä ja Englannissa raivosivat myrskyt, jollaisia ei ennemmin tai myöhemmin ole koettu. Kato ja kuivuus toivat nälän tullessaan.

Egon Friedell mainitsee myös Mustan surman aikana tapahtuneen jonkinlaisen lasten ristiretken, mikä tuntuukin luonnolliselta. Kun aikuiset joutuvat suunniltaan, tarttuu heidän hysteriansa tietenkin heti myös lapsiin.

Todistamme parhaillaan samankaltaista hysterian aaltoa. Sen nimi on ilmastonmuutos (ei siis ilmaston muutos).

Ilmaston muutos on tietenkin tosiasia, sillä se on muuttunut koko ajan, niin kauan kuin maailma on seisonut ja tulee myös muuttumaan.

Parin viime vuosikymmenen aikana koko asialle on kuitenkin annettu aivan uusi merkitys ja sen pohjalle on perustettu uusi uskonto, jolla on omat rituaalinsa ja todistajansa. Lapsia ei ole kyydistä tietenkään puuttunut ja itse asiassa vilkaisu kirjakauppaan osoittaa, että heitä nimenomaan yritetäänkin värvätä tähän uuteen Vituksen tanssiin mukaan.

Sääliksi käy. Uuden uskonnon käyteaineena on taaskin hysteria, mielentila, jota pidetään sitä ansiokkaampana, mitä enemmän suunniltaan ihminen menee. Muuan tunnettu Greta on suorastaan nähnyt, miten hiilidioksidi tässä maailmassa virtailee ja tekee tuhojaan. Hän näyttää nyt tietä koko maailmalle.

Matti Virtanen kuuluu Skepsis-yhdistyksen perustajiin ja rohkeni esittää myös ilmastonmuutosortodoksian adepteille eli IPCC:n doktriinin kannattajille kysymyksiä, joihin tuon organisaation julkaisut eivät anna vastauksia. Hänen kirjansa koostuu etupäässä ilmastonmuutosskeptikkojen (ei siis denialistien) haastatteluista.

Kysymykset ovat osittain samoja, jotka minuakin maallikkona ovat vaivanneet. On näet tuntunut kovin kummalliselta se suhtautumistapa, jossa oletetaan tarkoin tiedettävän, millainen merkitys ilmaston muutokseen (troposfäärin lämpenemiseen) on tietyllä määrällä ilmakehään päästettyä hiilidioksidia.

Itse asiassahan siitä on vain erittäin epätarkkoja arvioita. Edes koko sitä mekanismia, jonka mukaan tuo hiilidioksidin lämmittävä vaikutus toteutuu, ei itse asiassa tunneta lainkaan.

Tarkemmin sanoen periaate (kasvihuoneilmiö) tunnetaan kyllä ja voidaan laboratorio-olosuhteissa osoittaa. Nyt on kuitenkin niin, että maapallo on niin monimutkainen kokonaisuus, että on käytännössä mahdotonta osoittaa edes jonkinlaisella tarkkuudella, mikä rooli sen pintalämpötilan muutokseen on sellaisella yksittäisellä tekijällä kuin hiilidioksidin määrä.

Lämpeneminen on kyllä tosiasia, mutta ei siinä mitään uutta ole. Täällä on menneisyydessä ollut paljon lämpimämpää kuin nyt, eikä samaa lämpötilaa ole mahdollista saavuttaa uudelleen, vaikka kaikki maailman hiili päästettäisiin ilmakehään.

Sitä paitsi odotettu parin asteen lämpötilan nousu ei ole suinkaan vain ja tuskin edes enimmäkseen negatiivinen ilmiö. Lisähiilidioksidin ansiosta maapallo on alkanut entistä enemmän vihertää ja pidentyvä kasvukausi on ainakin meille pelkkää plussaa.

Mutta entäpä ne sään ääri-ilmiöt ja merenpinnan nousu? Mitä niille voitaisiin tehdä?

Tähän vastaus näyttää ainakin skeptikkojen mielestä olevan, ettei mitään hiilidioksidin kontolle pantavia ääri-ilmiöitä ole edes tapahtunut. Hirmumyrskyjä taas on ollut aina ja niiden syntyä kannattaa etsiä mieluummin merivirtojen oskillaatiosta, joka muutenkin saattaa olla ilmaston kannalta merkittävämpi seikka kuin hiilidioksidin lisääntyminen.

Merenpinnan nousu taas on ollut hidasta ja rauhallista. Vaikka se tuokin tulevaisuudessa rannikoilla asuville ongelmia, ei niiden ratkaiseminen hiilidioksidipäästöjä vähentämällä ole realistista. Niihin kannattaa sopeutua, kuten lämpenemiseen muutenkin.

Itse asiassa lämmin ilmasto on ihmisen kannalta parempi kuin kylmä. Ei siitäkään niin kovin kauan ole, kun Grönlanti oli vielä nimensä mukaisesti vihreä saari. Myös Lapin tunturit olivat aikoinaan metsän peitossa.

Oswald Spengler on pitänyt nimenomaan länsimaisen ihmisen erikoisuutena sitä, että havaitessaan ongelman, hän oitis kysyy itseltään, mitä sille pitäisi tehdä.

Monet asiat ovat sellaisia, ettei ihminen niitä voi muuttaa, vaikka miten haluaisi. Useimmat ilmastoon vaikuttavat tekijät ovat sellaisia.

Hiilidioksidin määrä ilmakehässä on tässä suhteessa poikkeus ja oli jo varmastikin aika herätä huomaamaan, että sen loputon lisääminen sisältää riskejä.

Mutta olisi naiivia kuvitella, että ilmaston hallitseminen olisi ihmiselle mahdollista ja että se voitaisiin jopa tehdä äkillisillä poliittisilla päätöksillä. Ilmastovaalit oli varsin huvittava termi, joka kuvastaa aivan epärealistista mentaliteettia. EU-parlamentin vihertäminen on osa samaa Vituksen tanssia kuin muukin aikamme radical chic, jonka piiriin lapsiakin pakotetaan.

Luonnon säästäminen on vakava ja tarpeellinen asia. Siihen kuuluu ympäristömyrkkyjen käytön lopettaminen, uhanalaisten lajien säilymisen edistäminen ja monet muut asiat.

On kohtuutonta, että maagisen merkityksen saanut hiilidioksidipäästöjen vähentäminen syö nyt resursseja kaikelta muulta.

Sitä paitsi viherhysterian valtaamat ihmiset ovat herkkiä tekemään poliittisia päätöksiä, jotka saattavat vain pahentaa luonnon tilaa ja jopa lisätä maapallon hiilipäästöjä, vakka ne omassa maassamme vähenisivät.

Kyvyttömyys ja haluttomuus suhteuttaa asioita on päässyt vallalle ja näyttää siltä, että joidenkin mielestä on sitä ansiokkaampaa, mitä enemmän hankaluuksia jostakin ilmastonmuutokseen liittyvästä päätöksestä sen noudattajille on, riippumatta siitä, mikä merkitys sillä on itse asian kannalta.

Sitä paitsi Suomi on tehnyt aivan poikkeuksellisen paljon luonnon säästämisen hyväksi, siinä luvussa myös hiilidioksidipäästöjen rajoittamiseksi kohtuulliselle tasolle.

Mikäli niiden maanista rajoittamista kohti nollaa pidetään arvona sinänsä, on hyvin todennäköistä, että se tapahtuu monien arvokkaiden asioiden kustannuksella, liittyen terveyteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, taloudellisen toimeliaisuuden elinehtoihin ja niin edelleen.

Kirjan luettuani olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kaikki hysteria on syytä jättää pois siitä politiikasta, joka meillä kohdistuu ekologisiin kysymyksiin.

Me emme yksin, emmekä edes Euroopan yhteisön voimin voi vaikuttaa asioihin ratkaisevasti. Teemme koko ajan osamme mallikelpoisesti ja meillä on syytä vaatia samaa muiltakin.

Nyt ei ole syytä poukkoilla eikä hötkyillä enempää maidonjuonnin kuin lihansyönninkään kanssa, polttomoottorien käytöstä tai sähkön tuotannosta puhumatta. Me tarvitsemme pohjoisessa maassa paljon lämpöä ja metsäteollisuudessa sähköä, joiden tuottaminen on syytä optimoida eri tekijöiden suhteen.

Hiilijalanjälki tulee näillä leveysasteilla tietysti aika suureksi, mutta entäs sitten?

Eiköhän tämä tuleva lämpökausi asiaa auta, ellei sitten käykin niin, että ilmasto alkaa pian taas kylmetä.

Sekään ei ole mahdotonta.