lauantai 7. syyskuuta 2019

Sensuurista ja sen puutteesta



Sensuroimattomia muistelmia

Геннадий Муравин, Нецензурные истории эстонского книгоиздания советского времени. Таллинн, Издательство КПД 2016, 415 с.

Huomasin juuri, etten ole muistanut kirjoittaa mitään vanhan ystäväni Gennadi Muravinin muistelmista. Ne kuitenkin ansaitsevat huomiota, sillä kirjoittajalla, joka jo on kunnioitettavassa iässä, on aivan huikea taival takanaan.
Hän muistaa vielä Stalinin ajan ja sen suuruudet, joihin tutustui jo lapsena asuessaan hotelli Luxissa. Neuvostoliiton, mukaan lukien Viron kulttuurielämään hän tutustui journalistina hyvin monipuolisesti.  
Sitä paitsi hän työskenteli Moskovassa keskeisissä kirjallisuuslehdissä virolaisen kirjallisuuden kääntäjänä. Ja teki vielä paljon muuta. Varsinaiselta koulutukseltaan Gennadi on kuvataiteilija.
Gennadin luentosarjat neuvostoelämän instituutioista olivat Renvall-instituutissa hyvin suosittuja ja todella asiantuntevia.
Tämän kirjan nimessä on sanaleikki, joka hyvin sopii kuvaamaan Gennadin huumorintajua. Suoraan suomennettuna otsikko on ”Sensuroimattomia juttuja Viron kirjankustannustoimesta neuvostoaikana”.  ”Netsenzurnost” tarkoittaa venäjäksi kuitenkin myös suorasukaisuutta, jossa on hävyttömyyden vivahde.
Niinpä esimerkiksi netsenzurnaja bran on käännettävä ruokottomaksi kiroiluksi. Jos siihen syyllistyy julkisella paikalla, on luvassa sakkoja.
Sitä syntiä kirjassa ei toki ole, luoja nähköön, mutta suorasukaisuutta kyllä riittämiin.
Otsikon mukaisesti kirjoittaja keskittyy melkoisesti Virolaisen neuvostokirjallisuuden historiaan. Sitä tunnen sen verran huonosti, etten ryhdy sitä enemmälti selostamaan. Luulen kuitenkin, että kirjoittajan tuntien sieltä löytyy yhtä ja toista sellaista, jota muualta saa turhaan hakea.
Olennainen ongelma, jonka neuvostoajan kirjailijat kohtasivat, oli totalitaarinen valtio, joka aivan häikäilemättä kehtasi vaati jokaiselta kunnioitusta ja nöyryyttä itseään kohtaan. Monille asia ei ollut lainkaan vaikea, mutta toisille taas sitäkin hankalampi.
Itse asiassa tunnemme nykyään tuon asetelman jo kohtuullisen hyvin ihan omasta ympäristöstämme. Meilläkin on jo pitkälle kehittynyt oikeinajattelun ihanne, josta poikkeavat tuomitsevat itsensä kulttuurin marginaaliin.
Hankala puoli tuossa poliittisessa korrektiudessa oli ja on, että sillä ei ole eikä voikaan olla mitään selkeitä sääntöjä. Miltei mitä tahansa voidaan tulkita törkeäksi normien rikkomiseksi, mukaan lukien vallitsevan todellisuuden ylenpalttinen ihailu.
Vakavaksi puutteeksi voidaan myös tulkita liiallinen neutraalius. Niin absurdia kuin se onkin, eivät vain ajatukset, vaan jopa yksittäiset sanat saattavat olla äärimmäisen vaarallisia. Olennaista on, että mihin tahansa voidaan puuttua milloin tahansa. Laki ei kirjoittajaa suojele.
Neuvostoaikana, kuten nytkin, parhaat kirjailijat eivät koskaan olleet systeemin laulajia, vaan niin sanotusti problemaattisten teosten kirjoittajia. Heidän teoksiinsa kohdistui valtava kysyntä ja he joutuivat aina tasapainoilemaan portinvartijoiden viidakossa. Varsinainen sensuuri oli yleensä hankaluuksista pienimpiä eivätkä kirjoittajat yleensä koskaan tienneet, kuka heitä sensuroi.
Muravin esittää seikkaperäisesti yhden esimerkin, joka kuvaa systeemin toimintaa.
Virolainen Arvo Valton oli kirjoittanut satiirisen novellin henkilöstä, jonka nimi oli ukrainalaisittain Igor Filippenko. Igoria syytettiin toverioikeuydessa huliganismista, mutta hän vastasi, että syy oli itse asiassa kollektiivissa, joka oli huonosti huolehtinut hänen kasvattamisestaan. Toverioikeus hyväksyi näkemyksen.
Juttu hyväksyttiin julkaistavaksi Junost-aikakauslehdessä, joka ilmestyi Moskovassa Pravdan kustantamana valtavina painoksina, kuten tuohon aikaan oli tapana.
Lehden päätoimittaja ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin itse Boris Polevoi, joka oli aikoinaan saanut Stalinin palkinnon esimerkillisenä pidetysä sankaritarinastaan ”Kertomus todellisesta miesten miehestä” (Povest o nastojaštšem tšeloveke). Kirja, joka käsitteli jalattoman lentäjän sankaritekoja ja rautaista tahtoa, käännettiin heti myös suomeksi.
Polevoi hyväksyi Valtonin novellin, mutta vaati, että sankarista piti tehdä virolainen eikä ukrainalainen.
Niinpä Muravin muutti hänen nimekseen Filipp Venelane. Sukunimeksi siis tuli Venäläinen, joka ei meilläkään ole harvinainen, meillä tietenkin suomalaisessa muodossa.
Kun novelli ilmestyi ja Polevoi ymmärsi, mikä merkitys uudella nimellä oli, hän suuttui hirmuisesti. Joku ystävällinen sielu oli näet häntä valistanut ja kertonut, että näennäisesti viaton sukunimi kätkee taakseen kansallisen eripuran lietsontaa ja venäläisyyden rienausta.
Syytetyksi joutui heti Muravin, joka ei jaksanut lopulta kuunnella Polevoin haukkumista, joka kohdistui haukkujan itsensä määräämään asiaan.
Muravin sanoi ansioituneelle kulttuurin työntekijälle niin sanotusti suorat sanat, mikä oli ennen kuulumaton majesteettirikos.
Se tietenkin kostettiin ja Polevoi käytti kostossaan totalitaarisen järjestelmän normaaleja menetelmiä eli ilmiantoja ja sai heti ”valppaat” ja aina valmiit tahot taakseen.
Igor Venelasen Muravin löysi edestään vielä monta kertaa, myös anoessaan lupaa matkustaa Suomeen. Hänen uraansa kääntäjänä asia ei kuitenkaan lopettanut, sillä hänen omat kaverinsa hyväksyivät toiminnan salanimellä.
Kaikessa näennäisessä vähäpätöisyydessään tämäkin tapaus kuvaa harvinaisen kirkkaasti sitä, miten totalitarismi toimi ja toimii.
Vailla kirjoitettuja sääntöjä tai niitä tarpeen mukaan loputtomasti venyttäen tietyt valtaan ihastuneet henkilöt ja heitä aina peesaavat pyrkyrit saavat mahdollisuuden lähes loputtomaan mielivaltaan.
Neuvostoliitto, joka perustui hierarkioiden purkamiselle ja kaikkien yhdenvertaisuudelle, kehitti nopeasti täydellisen hierarkioiden järjestelmän, jossa ihmisen ranki määräsi hänen asemansa yhtä selkeästi kuin tsaarin aikana. Vain univormut olivat hieman yksinkertaisempia, mutta erilaiset kunnianosoitukset kertoivat kyllä tarvittaessa, kuka on kuka.
Muravin sai, harvinaista kyllä, tutustua useaankin varsinaiseen sensoriin, jopa hyvin korkealla tasolla ja kertoo siitä kirjassaan. Sensuuriahan ei virallisesti edes ollut, vaikka asian tiesivät kaikki. Kyseessä oli niin sanottu vahanuken salaisuus (secret de polichinelle), sekin systeemin tyypillinen piirre.
Tuon yhteiskunnan todellisen sairauden ydin ei ollutkaan varsinaisesti tuo (salainen) sensuuri, vaan se ideologia, jonka mukaan julkinen sana oli ehdottomasti pidettävä joissakin tiukoissa rajoissa, joko kirjoittajien itsensä toimesta tai sitten oikein ajattelevien aktivistien avulla.
Mitähän me tästäkin opimme.

11 kommenttia:

  1. Opimme kysymään miksi suomenkieliseen mediaan johdonmukaisesti palkataan päätoimittajiksi naisia? Koska länsimainen ajattelun historia on miesten. Se korjataan lopettamalla ajattelu. Asetutaan eläinten tasolle. Se hallitsee mitä jalkojen välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos määrität kokonaisen sukupuolen pelkkänä "jalkovälinsä edustajana" ja sitä kautta "sen hallittavana" asettuen eläimen tasolle, niin enpä tiedä mitä sukupuolta itse "edustat" tai olet "edustamatta" eikä sillä väliä olekaan, vaan lähinnä tulet kertoneeksi vain ja ainoastaan itsestäsi sen, kuinka itsesi oikeastaan määrittelet sukupuolellisena olentona - ihmisenä. Oudoksun määritelmääsi, mutta koin sen tarpeeksi mielenkiintoisena vastatakseni. Joten kiitos sinulle kommentoija eläimellisten aivojeni inspiroimisesta. En itse kokenut kirjoitushetkellä olevani mitenkään jalkovälini vietävissä, ihan vaan vähän niinku fundeerasin tätä. Uskon, että se on mahdollista.

      Poista
    2. Edellä tulikin oma vastaukseni Vihavaisen kirjoituksen viimeiseen kysymykseen, johon omalta osaltani vastaan näin; opin erottamaan sukupuolen ja älykkyyden.

      Poista
  2. Hyvä kysymys: mitähän me tästäkin (-kään) opimme?

    Kirjoitettu teksti ei enää ole samanlaisessa avainroolissa kuin mitä se oli ennen sähköisiä viestintävälineitä. Ne ovat kokeneet teknisen kehityksensä nimenomaan visuaalisen mieltämisen, kuvan, ehdoilla. Kirjatkin myydään nykyisin enemmän kirjailijoiden ulkonääön ja naistenlehdissä julkaistujen haastattelukuvien kuin varsinaisen sanottavan perusteella. Journalistin kuva on paljon ratkaisevampi kuin se miten "suorasukaisesti" -- siis sensuurin rajoja koetellen -- hän kirjoittaa.

    Ihan se kaiken totalitarismin perusasia on edelleen oppimatta. Eli se, että totalitarismi on ihmisen lajityypilliseen sosiaalisuuteen ja yhteisön sisäisen kiinteyden -- sosiaalisen sitovuuden -- asteeseen palautuva ikiaikainen ilmiö, jolla ei ole mitään tekemistä minkään vuosituhannen tai -sadan minkään "ismien" kanssa. Totalitarismiin ei ainoastaan voida taantua minkä tahansa "ismin" nimissä, vaan siihen taannutaan tyypillisesti juuri sen "ismin" opillisessa raamituksessa joka kriisiytymisen aikaan nauttii erityistä "poliittista korrektiutta".

    Tähän oli Orwellin kirjan varsinainen sanoma: totalitarismissa ei ole kysymys muusta kuin pohjimmaisesta, raa'asta vallasta. Siihen palautuu kaikki -- kaikki muu on vain ajatuskulissia.

    Jokaisessa yhteisössä on tietynlainen "julkisen ilmaisun" vedenpinta, jota yhteisön tukipylväiksi itsensä mieltävät ihmiset varjelevat. Tämä sensorina toimiminen ei ole koskaan ihan tietoista toimintaa, vaan ennemminkin sumea ikään kuin vaistonvarainen puolustusreaktio, jolla omaa tietämättömyyttä pidetään yllä, ja, vastaavasti, omaa oikeassaolemista uhkaavia vaarallisia ajatuksia pidetään tietoisuuden alla. Siksi totalitarismien "säännöt" ovat aina epämääräisiä.

    Oikeassaolijalla on tosiaan aina "idealogia", mutta se todellakin voi olla ihan mikä tahansa opillinen "ismi". Nyt yhteiskuntamme on taantumassa rigorismiin nimenomaan "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" opillisissa kulisseissa. Niillä nykyisin oikeassaolijat sensuuritoimiaan puolustelevat.

    Kummallista on, että liberalismin raameissa toimivilla "yrityksilläkin" on nykyisin kautta linjan ihan sama, sensuuritoimet legitimoiva "ideologia". Sen mukaisesti esimerkiksi "kulttuurien kohtaamiset" ovat "positiivinen arvo", ja kaikki uusi tieto siitä, ettei niin mitenkään välttämättä ole, painetaan koskemattomana "tabuna" tietoisuuden pinnan alle.

    En tiedä tuleeko yrityksillä koskaan vastaan se tilanne, että heiltä alkavat paeta asiakkaat, jotka eivät farisealaisesta tekopyhyydestä erityisemmin tykkää. Itse en aikanaan halua olla missään tekemisissä sellaisen yrityksen kanssa, jonka "yhteisönormeihin" kuuluu sensuuri, jolla yritys suojelee itseään ja asiakkaitaan uudelta tiedolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "En tiedä tuleeko yrityksillä koskaan vastaan se tilanne, että heiltä alkavat paeta asiakkaat, jotka eivät farisealaisesta tekopyhyydestä erityisemmin tykkää."

      Arvelen, että esim. Hesaria on paennut vähintään kymmentuhatpäinen joukko juuri tuosta syystä. Tai tarkemmin: HS:n lukijakunta olisi huimasti suurempi, jos se palauttaisi journalismin perusarvot kunniaan, toimisi moniäänisenä uutismediana ja luopuisi ihmisiä ärsyttävästä ideologisesta tuputuksesta ja poliittisesta korrektiudesta. Ymmärtäisi olevansa media eikä "kansansivistyslaitos".

      Ehkä koko ajan etenevä tilaajakato jotakin joskus opettaa?

      Yleä taas ei oikein pääse pakoon. Ei ainakaan Yle-veroa.

      Poista
    2. "Kirjoitettu teksti ei enää ole samanlaisessa avainroolissa kuin mitä se oli ennen sähköisiä viestintävälineitä. Ne ovat kokeneet teknisen kehityksensä nimenomaan visuaalisen mieltämisen, kuvan, ehdoilla."

      Tätä sietäisipohtia enemmänkin: mitä pitkällä välillä vaikuttaa kulttuuriimme, että abstraktia ajattelua vaativa ja tukeva kirjoitettu kieli korvataan kuvalla. Muistelen hämärästi, että kirjoitettu kieli kehittyi kuvakirjoituksesta (esim. hieroglyfit ja kiinalaiset kirjoitusmerkit), jotka kehittyivät yha abstraktimpaan, käsittelliseen suuntaan. Mitä siis seuraa jos ajattelun välineet alkavat paluun konkreettiseen.

      Poista
  3. Lännen Median tosikiva toimittaja opettaa Rauhan Taeelle ojentamaan vielä kulmassa pitämänsä oppilaaan kätensä suoraan, tunnustaen tekonsa jolloin hän saa armon. Sitten kaiketi häntä aletaan tituleerata mediassa huippusuosituksi. Siis armon myöntäjäkin on ihminen, joskaan ei pätenyt juutalaisiin vaikka olisi miten ojennellut. Ehkä opimme varomaan ihmisten näitäkin juttuja.

    VastaaPoista
  4. Opimme kysymään miksi Suomi on ainoa maa jossa muutaman prosentin vähemmistön kieli on kansalliskieli? Hallitaan jalkojen välistä. Asetutaan aina heikomman puolelle, sanoo Antti Rinne.

    VastaaPoista
  5. "Asetutaan aina heikomman puolelle, sanoo Antti Rinne."

    On olemassa tietty riski siinä, että kovaäänisimmät valittajat ja vapaamatkustajat systemaattisesti palkitaan ja heille tarjotaan etuoikeuksia. Ei johda hyvän sekään insentiivimekanismi, jossa riittää vain heittäytyä seljälleen maahan ja esittää marttyyria - ja kas, muut ottavat heti kantaakseen.

    Hiljaisemmilta maksumiehiltä saattaa jossakin vaiheessa mennä kuppi nurin.

    Ongelma on siis siinä, millä kriteerillä päätetään ja kuka päättää, ketkä ne avun ja etuoikeuksien tarpeessa olevat "heikoimmat" ovat. Onko kriteeri esim. kieli (ruotsinkielien yläluokka ja Närpiön kurkkukeisarit), takaako esim. ihonväri/ rotu automaattisesti ilmaisen ikuisen ylöspidon ja hieman ylimääräistä ymmärrystä oikeusasteissa ohi muiden, onko se, että syytöksen esittää nainen, jo todiste sinänsä ( #metoo), jne.

    Pohtimista tuossakin riittää. Antin populistinen iskulausetaso ei taida ihan riittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ollaan läntisen ajattelun ytimessä. Kommunistit sanoivat olevansa heikomman puolella. Johti körilöiden diktatuuriin. Kommunismi kehitettiin lännen yliopistoissa.

      Poista
  6. Mielessäni on pikemmint että koko valtava määrä sekä filosofiaa että teologiaa mitä läntinen ajattelu parin tuhannen vuoden aikana on saanut aikaan, on ollut miesten vuosikymmenten ahertamista naisten keskittyessä turvaamaan perillisten hyvinvointia olemassa olevissa mahdollisuuksissa, kuin runoilevan psykiatrian teoretisointia mielen liikkeistä, jota HS tänään selittää syyksi miesten ja naisten eroille.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.