perjantai 6. elokuuta 2021

Taidetta veden alla ja päällä

 

Taidemarkkinoita ja merenkävijöitä

 

Gerald Easter & Mara Vorhees, Vrouw Maria ja Katariina Suuren kadonnut aarre. Suomentanut Antti Immonen. Docendo 2021, 447 s.

 

Tämä on melkoinen sillisalaatti kirjakseen. Yhtäältä on kyse Vrouw Maria-laivan hylystä, jonka kirjoittajat yhä uudelleen vakuuttavat olevan Itämeren tärkein ja kuuluisin aarrelaiva, toisaalta puhutaan pitkästi taiteilijoista, etenkin Gerrit Dousta, hollantilaisesta laatukuvamaalarista, jota aikoinaan pidettiin koko taidemaailman ykkösenä, mutta jonka tähti sitten laski, myöhemmin taas noustakseen.

Lisäksi selostetaan laajasti Katariina Suurta ja hänen taustaansa, Hollannin 1600-luvun taiteilijoiden elämää, taidemarkkinoiden kehitystä tuolta ajalta mykypäivin sekä Vrouw Marian hylyn löytämiseen, tutkimiseen ja nostamissuunnitelmiin liittyviä tapahtumia ja kiistoja.

Lajityyppi muistuttaa usein romaania, vaikka kirjassa on myös jonkinlainen lähdepparaatti. Hieman erikoisen vaikutelman tekee fokuksen alituinen hyppelehtiminen 1600-luvun ja nykypäivän välillä ja maantieteellisesti Amerikalta Venäjälle ulottuvalla alueella.

Kaikki tämä in kyllä tavallaan perusteltua. Vrouw Marian uumenissa on melkoisella varmuudella Gerrit Doun maalaus Lastenhuone, joka olisi kymmenien miljoonien arvoinen, mikäli se olisi jonkinmoisessa kunnossa. Jos se olisi edes restauroimiskelpoinen, se olisi yhtä kaikki hyvin (äärimmäisen) kiinnostava.

Säilyminen on mahdollista, sillä maalaukset tai osa niistä saattavat olla vesitiiviissä lyijyputkissa ja 40 metrin syvyydessä ne ovat myös olleet liikkumattomassa tilassa, joten kulumista tuskin tarvitsee pelätä.

Keisarinna Katariinalle tämän laivan lasti oli erittäin tärkeä ja hän yritti sitkeästi saada aikaan sen pelastamista. Ylipäätään maailman kuuluisimpien taide-esineiden hankkiminen Venäjälle oli Katariinalle suuri päähänpinttymä. Sillä piti todistettaman Venäjän suurta kulttuurista merkitystä, jota Euroopassa väheksyttiin.

Kulttuurisen arvovallan hankkiminen rahalla oli itse asiassa tapana muuallakin. Jokaisella mielestään suurella hallitsjalla oli myös yleensä ostamalla hankittu suuri taidekokoelma, näin oli myös Preussissa ja Saksissa ja Amerikan nousevat rosvoparonit huomasivat aikoinaan myös taiteenharrastuksen nostavan arvostustaan. Monet suuret taidemuseot perustuvat yritykseen nostaa omaa kulttuurista statusta rahalla.

Venäjän ja Eremitaasin osalta kirjassa on kiinnostavia tietoja siitä, miten tauluja hankittiin. Esimerkiksi Rembrandtin Tuhlaajapojan paluu, jonka jokainen Eremitaasin kävijä muistanee, oli itsensä Diderot’n suosiollisella myötävaikutuksella suoritettu hankinta.

 Niitä oli paljon muitakin ja kaiken kaikkiaan taidekauppa oli suuren spekulatiivisen kysynnän ja konjunktuurien näyttämönä silloin kuten nykyäänkin. Tuo mainittu Gerrit Doun maalaus oli aikoinaan maailman himoituimpia. Välillä nirppanokkaiset auktoriteetit tuhahtelivat koko laatukuvamaalaukselle, mutta nyt se on taas arvossaan. Suomenlahden pohjassa Jurmon lähellä on siis potentiaalisesti valtavan arvokas aarre, ainakin nykyisen käsityksen mukaan.

Kuka aarteen sitten omistaa? Suomen ja sen historian kanssa sillä on tuskin mitään tekemistä, mutta lainsäädäntömme mukaan se kuuluu meille ja Museovirasto on saanut tämän kannan hyväksyttyä myös kansainvälisesti, joskaan ei ilman haastajia. Suomen valtio on ohittanut niin aarteen tilaajan, Venäjän, kuin laivan lähettäneen Hollannin oikeudet.

Jälkimmäisessä tapauksessa asia on sikäli helppo, etteivät varustamon edustajat ole olleet vaatimassa oikeuksiaan eikä laiva ollut valtion omaisuutta. Venäjän osalta asia on hieman tulkinnanvaraisempi.

Joka tapauksessa myös hylyn löytäjät ovat saaneet jäädä nuolemaan näppejään. Venäläisten tarjoukset rahoittaa laivan nostaminen ja eräiden suomalaisten suunnitelmat valtavasta akvaariomuseosta ovat saaneet jäädä Museoviraston jyräämiksi. Se istuu hylyn päällä kuin koira luun: ei itse koske siihen, mutta ei anna muidenkaan sitä tehdä.

Kirjoittajilla riittää valtavasti tarinaa hylynmetsästäjistä, suomalaisista meriarkeologeista ja byrokraateista. Amerikkalaisittain kuvaukset lienevät eksoottisia, mutta suomalaisesta näkökulmasta aika banaaleja. Joskus näyttävät kirjoittajat menneen niin sanotusti halpaan tarinoita kuunnellessaan. En usko, että Suomesta Leningradiin matkustettiin missään vaiheessa moottorikelkalla…

Kirja sisältää paljon monenmoista tietoa ja etenkin se osa, joka koskee kansainvälisiä taidemarkkinoita ja Eremitaasin hankintoja, on varsin kiinnostavaa. Luulen, että kokonaisuudestakin olisi voitu tehdä vetävä jättämällä puolet tekstistä pois. Nyt lopputulos on hieman jankkaava ja toisteleva.

Käännöstä on pakko nimittää hutiloivaksi. Suomenkielisessä tekstissä ei ole luvallista käyttää eurooppalaisista paikannimistä englantilaisia muotoja (Pomerania, Bavaria, Turin…). Englannin sanaa ”prince” ei suinkaan aina saa suomentaa ”prinssiksi”, hyvin usein sen oikea vastine on ”ruhtinas” ja niin edelleen.

Sitä paitsi Titanic ei upotessaan vienyt syvyyteen viittätoistatuhatta henkeä eikä meriveden lämpötila Itämeren pohjalla ole nollan alapuolella eivätkä vedenalaiset luotaimet ole koskaan korvanneet ihmisluotseja, joilla on aivan toiset tehtävät ja niin edelleen.

Joka tapauksessa kirjassa on huomattava määrä tietoa, joka liittyy yhteen kiinnostavaan hylkyymme ja sitä paitsi kirja pöllyyttää aika lailla Museovirastoa, joka on kenties ansainnutkin hieman tuuletusta.

3 kommenttia:

  1. "Venäläisten tarjoukset rahoittaa laivan nostaminen ja eräiden suomalaisten suunnitelmat valtavasta akvaariomuseosta ovat saaneet jäädä Museoviraston jyräämiksi. Se istuu hylyn päällä kuin koira luun: ei itse koske siihen, mutta ei anna muidenkaan sitä tehdä."

    Voi siinä tietysti olla taustalla asiantuntijaviraston arvio siitä, että tuollaisia hankkeita ei pystytä toteuttamaan niin, ettei kohdetta vahingoita. Joskus vanhat arvokkaat löydöt kannattaa jättää rauhaan odottamaan tekniikan kehittymistä.

    VastaaPoista
  2. "Tämä on melkoinen sillisalaatti kirjakseen...Hieman erikoisen vaikutelman tekee fokuksen alituinen hyppelehtiminen 1600-luvun ja nykypäivän välillä ja maantieteellisesti Amerikalta Venäjälle ulottuvalla alueella...Luulen, että kokonaisuudestakin olisi voitu tehdä vetävä jättämällä puolet tekstistä pois. Nyt lopputulos on hieman jankkaava ja toisteleva...Käännöstä on pakko nimittää hutiloivaksi."

    Usein tuontyyppiset kirjat olisivat kaivanneet asiantuntevan kustannustoimittajan kädenjälkeä viimeistelyssä. Kun vertaa tässäkin blogissa arvioituja uudempia ja vanhoja kirjoja tuon eron valitettavasti huomaa.

    VastaaPoista
  3. Hankalinta kirjan suhteen on, ettei tiedä, mikä on totta ja mikä kirjoittajien mielikuvituksen tuotetta. Esimerkiksi hylyn löytäjän ja museoviraston suhde on kuvattu hyvin mustavalkoisesti. Vaasa laivan suhteen on nyt ilmennyt ongelmia, joten museoviraston kantaan ei voi suhtautua pelkästään näin kielteisesti - heilläkin on pointtinsa.

    Minulle kiinnostavin osuus oli taidemarkkinoiden kuvaus. Nykyisinkin ne ovat jäänne 1700-luvun aristokratian keräilyhimosta. Se on vaan siirtynyt nykyrikkaille. Maailma ei kovinkaan paljoa muutu perusteiltaan vuosisatojen kuluessa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.