Levottomia aikoja

 

Seikkailuja

 

Vilho Halme, Punaisten siirtola Bujssa ynnä muita kokemuksia ja seikkailuja Venäjällä ja Muurmannissa vv. 1918-1919, Kirja 1930, 214 s.

Tauno Leo Fabritius, Tasavaltalaisena Espanjan sisällissodassa. Finnpublishers 1986, 192 s.

 

Vilho Halme joutui niiden punaisten mukaan, jotka perääntyivät Viipurista rajan yli Venäjälle, kun valkoiset valtasivat kaupungin keväällä 1918. Halme, joka oli jo aika lailla liikkunut muutenkin rajan takana, matkusti kaupungista laivalla yhdessä punaisten johtajien kanssa.

Johtajat pitivät itseään ensi sijassa pelastautumisen tarpeessa olevina, kuten asia itse asiassa olikin. Myös kaupunkiin jäänyt Edward Gylling ymmärsi pian, ettei voittajalle ollut viisasta näyttäytyä. Joka tapauksessa rivimiehet olivat herrassosialisteille katkeria ja jännite näiden ryhmien välillä jäi pysyväksi.

Vuoden 1920 Kuusisen klubin murhiakin selitettiin sitten sillä, että oli huomattu, ettei ”herroista pääse eroon muuten kuin tappamalla”. Itse asiassa sekään konsti ei toiminut.

Joka tapauksessa yli 10000:n ihmisen joukko ylitti tuolloin yht’aikaa rajan ja oli jotenkin ja jonnekin sijoitettava, syötettävä ja juotettava. Ensin joukko majoitettiin Pietarin kasarmeihin, mutta sitten löydettiin pakolaisille tyhjilleen jäänyt sotavankileiri Buin taajamaasta 600 km päässä Moskovasta itään.

Kuten pakolaisleireillä yleensä, aika kului sitten tyhjää toimitellen. Halme väittää, ettei mitään tuotannollista toimintaa edes yritelty, mutta muistelen kyllä, että Kansallisarkistoon taannoin saaduissa dokumenteissa on muutamia kokonaisuuksia Buin suomalaisten osuustoimintayritysten dokumenteista. Ehkäpä kyseessä olivat lähinnä kulutusosuuskunnat.

Joka tapauksessa Halme joutui leirillä miilisikomissaariksi, kun tuota poliisi-nimikettä pidettiin kovin porvarillisena. Hommaan sisältyi tavanomaista ja myös vähemmän tavanomaista järjestyksenpitoa ja etenkin uhkapeli näyttää työllistäneen miliisiä. Joutilas väki innostui myös kovasti riitelemään keskenään ja riitaisuutta Halme rupesikin arvelemaan suomalaisten kansalliseksi erityispiirteeksi.

Eriseuraisuutta riitti myös sitten Muurmannilla, jossa kirjoittaja seurasi läheltä myös Muurmannin legioonan touhuja. Näistä asioista on kirjoitettu perusteellisia tutkimuksiakin, mutta kieltämättä Halmeen muistelmissa on tiettyä itse koetun tuoreutta. Legioonalaisten henkistä tasoa hän kuvaa hyvin matalaksi ja sen johtajista etenkin Verner Lehtimäkeä edesvastuuttomaksi vehkeilijäluonteeksi.

Halme itse liikkui laajasti Pohjois-Venäjällä, osallistui kalastukseen Kuollan niemimaalla, oleskeli välillä Arkangelissa ja välillä Muurmannilla. Vallanpitäjät vaihtelivat ja jännitystä elämässä riitti. Yllättävää kyllä, nälkä ei aina näytä erityisesti ahdistelleen, johtuen muun muassa runsaasta kalan ja riistan määrästä. Halme oli innokas erämies ja hänellä oli myös pyyntivälineet.

Fabritius oli toinen seikkailijaluonne, jota ei koti-ikävä pahemmin vaivannut. Nuorena hän palveli jonkin aikaa merivartiostossa ja ryhtyi sitten merimieheksi. Kanadassa hän lyöttäytyi Espanjan sisällissotaan menevien miesten matkaan.

Tuossa sodassa riitti sitten niin vilua ja nälkää kuin likaa ja kuolemaa, mutta juomana näyttää olleen yleensä viiniä, joka ei kesken loppunut. Vain pari suomalaista erehtyi juopottelemaan sen verran kohtuuttomasti, että omat lopulta teloittivat heidät. Määräyksen antanut kapteenikin sai miehiltä tappotuomion, mutta ymmärsi vaihtaa ajoissa maisemia.

Suomalaisia tuohon sotaan tunnetusti osallistui aika lailla, osa tuli Suomesta, osa Amerikasta ja osa Venäjältä. Tuo sotahan käytiin stalinismin kehittyessä täyteen terroristiseen huippuunsa vuosina 1937-1938. Samaan aikaan myös fasistinen Italia ja natsi-Saksa nostivat profiiliaan. Espanjassa nämä osapuolet sitten kohtasivat.

Fabritiuksen komppania, jossa oli paljon suomalaisia, oli nimeltään Ilkan-Antikaisen komppania. Jaakko Ilkka edusti siinä kansamme vallankumouksellisia perinteitä ja Toivo Antikainen taas, joka oli Karjalan kansannousun aikana (porvarien väittämän mukaan) polttanut elävältä Antti Marjoniemen ja jolle vaadittiin kuolemantuomiota, nousi kansainväliseksi tähdeksi, Pohjolan Dimitroviksi, joka tunnettiin kaikkialla, minne Neuvostoliiton propaganda ylsi.

Espanjassa hänen nimensä siis antoi hohtoa suomalaisten internationalistien taistelulle. Siellähän oli mukana myös esimerkiksi professori/kenraali Tuure Lehén sekä Patu Hautojärvi, joka jatkosodan jälkeen toimi Liikkuvan poliisin päällikkönä. Häneen myös Fabritius tutustui.

Koska Espanjan vasemmistolainen liike ei ollut stalinististen puhdistajien käsittelemä ja siellä sitä paitsi oli tilaisuuksia kansainvälisiin kontakteihin, sai moni tasavallan puolella taistellut lopulta kuolemantuomion palkakseen.

Paavo Pajunen, joka osallistui sotaan ja lähetteli raportteja suomalaisiin työväenlehtiin, meni sitten kersanttina talvisotaan ja loikkasi jo joulukuussa Terijoella majailleen Kuusisen kansanarmeijan puolelle. Niin hullu temppu oli kaiketi jo äärimmäisen epäilyttävä ja niinpä kuulustelija Vilho Pentikäinen piti koko tyyppiä epäluotettavana.

 Ajan tavan mukaan hänet tuomittiin kuolemaan. Päätöksen teki troikka, johon kuuluivat Tuure Lehén, Inkeri Lehtinen ja Armas Äikiä.

Politiikasta Fabritius ei kerro oikeastaan mitään ja saattaa olla, että siitä olisikin ollut paljon epämukavampaa puhua kuin sotatoimista. Toki molemmat olivat kovin sekavia, mutta aseiden paukkuessa sotilas ainakin ymmärsi, että hänellä on yksi selkeä velvollisuus ja se oli yrittää pysyä hengissä ja jos mahdollista, ottaa hengiltä ne, jotka yrittivät tehdä samaa hänelle.

Kun sota sitten viimein loppui tasavaltalaisten tappioon, piti vielä jotenkin päästä maasta pois. Tarjolla oli kyllä kaukaisia maita, mutta aluksi Fabrititus sentään valitsi Suomen. Sinne hänet ja muut suomalaiset auttoi -yllätys, yllätys- Bruno Jalander, suomalainen kenraali ja maaherra, joka oli lapualaisvuosina kunnostautunut esiintymällä tämän liikkeen laittomuuksien vastustajana ja joutunut siksi eroamaan.

Jalander oli palvellut vanhassa Venäjän armeijassa muun muassa Kaukasuksella, mistä hänen vaimonsa Aino Acktén kokoama kirja kertoo. Nyt hän esiintyi Suomen edustajana Espanjassa ja pääsi poikien suosioon reilulla otteellaan ja toiminnallaan.

Suomessa asiat sen sijaan olivatkin aika ikävästi ja Fabritiusta näyttävät suututtaneet erityisesti ohranan eli EK:n kuulustalut. Ennen pitkää mies lähtikin takaisin merelle ja vietti sitten 40 vuotta elämästään Australiasssa.