Es klingelt

 

Oltu on

 

Matti Klinge, Täysin palvellut. Siltala 2021, 272 s.

Matti Klinge, Terätön veitsi ilman kahvaa. Siltala 2021, 162 s.

 

Tämä kuudes muistelmien nide nyt ilmeisesti jo sitten päättää Klingen monumentaalisen muistelmasarjan. Sen alkuun on kirjoitettu Vergiliuksen kuuluisa lausahdus: Fuimus. Me olimme/olemme olleet. Tarkemmin ottaen Vergilius tuossa viittasi roomalaisten esi-isinä pitämiinsä troijalaisiin ja sanoi: Fuimus troes, fuit Ilium. Olemme olleet troijalaisia ja kyllä se Ilion/Troija on ollut olemassa.

Mieleeni tulevat tästä myös erään venäläisen kommunistin muistelmat. Pari vuosikymmentä sitten ilmestyneen kirjan nimi on tässä tapauksessa uhmakkaasti My byli. Kyllä mekin olemme olemassa olleet. Tämä sinänsä ilmeinen totuus ei, kumma kyllä, ole niinkään helppo ymmärtää koko merkityksessään. Yhä uudelleen nousevat sukupolvet sen unohtavat, omaksi vahingokseen.

Vergilius oli lapidaarisen tyylin mestari ja kukapa ei tuntisi hänen epitafiaan: Mantua me genuit, Calabri rapuere, tenet nunc Parthenope, cecini pascua, rura, duces.

Epitafi ei kenties ole aitoperäinen, mutta ainakin se tekee vaikutuksen iskevällä niukkuudellaan: Minut Mantova synnytti, vei Kalabría, nyt helmassaan pitää Parthenope/ minä paimenten, maamiesten kunniaa lauloin, urhojenkin. Tässä siis ns. raakakäännös.

Mutta onpa siinä vain niukkasanainen koko elämäntarinen kiteytys! Muistelmat? Koko Aeneidikin siinä kuitataan yhdellä sanalla. Ehkäpä halutaan briljeerata sillä, ettei tarvetta enempään olekaan.  Kun ohikulkija lukee Helsingissä ratsastajapatsaan jalustasta yhden sanan Mannerheim, oletetaan sen riittävän. Samaa lapidaarista tyyliä on generalissimus Suvorovin ja Voltairen hautakirjoituksissa.

Vergiliuksen suuruutta emme kai nykyään enää ymmärrä. Kun renessanssin aikoihin puhuttiin ”runoilijasta”, ihmiset yleensä ymmärsivät, että kyseessä oli Vergilius eikä kukaan muu. Kuolemansa jälkeenkin miehellä riitti vielä paljon tehtävää eikä vain kirjojensa kautta. Kun Dante kaipasi opasta tuonpuoleiseen, oli jalo pakana Vergilius ihanteellinen valinta.

Mikäli tuota edellä mainittua epitafia pidetään Vergiliuksen muistelmina, täytyy tietenkin sanoa, että hän edusti Klingelle vastakkaista koulukuntaa. Pituuden sijasta tavoiteltiin äärimmäistä lyhyyttä.

Luultavasti molemmilla suuntauksilla ja niiden välimuodoillakin on oikeutuksensa. Mikäli ihminen on edes jonkin verran ympäristöönsä vaikuttanut, joku aina haluaa tietää hänestä enemmän. Niin sanotusti muistamisen arvoisia tässäkin maassa on paljon ja Klinge on ahkeroinut tälläkin saralla hoitaessaan Kansallisbiografian julkaisemista tuoden saataville valtavan määrän menneisyyden tärkeitä henkilöitä.

Klingen oma mammuttielämäkerta on vielä kauas tulevaisuuteen saakka hyvin tarpeellinen niille, jotka haluavat tutustua siihen akateemiseen miljööseen ja suomalaisen kulttuurin kehitykseen, johon nuo kirjat kuuluvat. On kai suomalaisella kulttuurilla vielä muutaman sukupolven verran merkitystä ainakin tutkimuskohteena.

Klingen kirja ja molemmat kirjasarjat yhdessä muodostavat itse asiassa ainoalaatuisen kokonaisuuden. Kiintoisia ovat myös niissä esitetyt monet usein rönsyilevät detaljit, joiden arvo vain kasvaa sitä mukaa kuin ajat muuttuvat.

Suuren osan kirjoistaan Klinge omistaa aiemman tuotantonsa selittämiselle. Tämä saattaa kuulostaa hullunkuriselta, mutta ei itse asiassa ole sitä lainkaan. Koko ajan muuttuvat ympärillämme huomaamatta käsitykset meistä itsestämme, menneisyydestämme ja nykyisyydestämme, joita nimitämme normaaleiksi.

 Muutoksella on moninaisia syitä, joista vain osa liittyy historiantutkimukseen ja -kirjoitukseen, mutta ei sitäkään kannata vähätellä. Ja monia kirjoittajan keskeisiäkään saavutuksia eivät lukijat usein edes huomaa, korkeintaan kulmiaan rypistävät.

Kun Klinge siis muistelmasarjansa viimeisen niteen alussa siteeraa Vergiliusta, niin mitähän hän mahtaa erityisesti tarkoittaa?

Luulen, että hän tarkoittaa ensi sijassa itseään ja sitä roomalais-ranskalaista kulttuuriperintöä, johon hänellä vielä liittyy russofilia ja monipuolinen Eurooppa-harrastus. Hänen ikäkautensa nuoriso lähti opin tielle tietyistä lähtökohdista, edusti tiettyä kulttuuriperintöä ja muuttui ajan mukana. Suuriakin eroja sen maailmantulkinnoissa toki oli, mutta paljon myös yhteistä taustaa.

Saksalainen kulttuurimaailma on Klingellä myös vahvasti mukana, osin kai jo pelkästään sukulaisuussyistä, mutta hänen opiskellessaan myös vielä kaikkialla läsnä olevana. Anglosaksiseen maailmaan ja erityisesti amerikkalaisuuteen nähden hän sn sijaan vetää rajaa. Odi profanum vulgus et arceo, sanottiin joskus…

Nyt on pakko todeta, että yllä mainitussa suhteessa olen aina tuntenut olevani Klingen kanssa jonkin verran samoilla linjoilla. Eurooppalaisen kulttuurin jääminen amerikkalaisuuden jyräämäksi on muuan aikakautemme suuri onnettomuus. Asiaa on vielä hiljattain traagisesti pahentanut Venäjän lyhytnäköinen ulkopolitiikka, joka on hankkinut sille vihollisia kaikista naapurimaista.

Mutta tämä vaatii omat pohdintansa. Ja muistakaamme, että ajat muuttuvat. Viel’ uusi päivä kaiken muuttaa voi.

Klingen kirjasarjoja on tietenkin moitittu ja pilkattukin ylenpalttisesta itsekehusta ja jopa narsismista. Tällaiselle tulkinnalle ne ilman muuta antavat kaikki aseet käteen, mutta mikseipä lukija voisi nauttia ja hyötyä muistakin kuin totisen vaatimattomuuden ja itseruoskinnan kuvaamisesta?

Onhan sellaisiakin kirjoja olemassa ja mieleeni tulevat ainakin Agathon Meurmanin ansiokkaat muistelmat, mutta ehkä voimme lähteä siitä, että jokainen kirjoittaa sillä tyylillä, joka on hänelle läheisin.

Autobiografia, joka ei ole tehty muistinvaraisesti, vaan perustuu säilytettyihin dokumentteihin on eri juttu kuin jälkiviisauden imeltämät muistelmat, kuten Klingekin toteaa.

Tässä muistelmien niteessä on myös pari välähdystä varsinaisista päiväkirjoista, joita siis ei ole julkaistu. Näytteen perusteella kyseessä on erittäin suorasanaista tekstiä, jonka julkaiseminen saattaisi joskus olla sensaatio -ainakin, jos siinä käsitellyt ihmiset olisivat hengissä.

Mitä tulee tähän julkaistuun päiväkirjasarjaan, on uusimmassa niteessä taas monenlaisia aineksia. Siinä muun muassa arvostellaan uusi Suomen aateliston historia. Olematta tuon aihepiirin tuntija, otan kyllä Klingen kritiikin hyvin vakavasti.

Suomessa aateliston merkitys oli kansainvälisesti ottaen toinen kuin monissa muissa maissa. Erityisesti 1800-luvulla uudet aateloinnit antoivat säädylle oman leimansa. Missä suhteessa Suomi oli erilainen ja mitä se vaikutti, on tärkeä kysymys.

Sinänsä on kiinnostavaa ja tärkeääkin, että nyt on syntynyt uusi, suuri kiinnostus maamme herrasväen historiaan yleensä ja sitä tutkitaan myös yhdessä venäläisten kanssa. Paitsi, että tuon kansanryhmän merkitys monessa suhteessa on ollut moninkertainen sen määrään nähden, sen kautta ylipäätään voidaan saada paljon tietoa myös muusta yhteiskunnasta ja ryhmien rajapinnoista.

Kaarlo Wirilanderin vanha teos on tässä suhteessa epäilemättä uraauurtava, mutta kyllä Klingekin on tällä alalla uurastanut ahkerasti. Itselläni ei ole herrasväkeen kuuluvia esi-isiä enkä moisista välittäisikään, mutta kansakuntaa ja sen kulttuuria ajatellen säätyläisten joukko voi antaa tutkijoille paljon enemmän uutta ja kiinnostavaa kiinnostavaa tietoa kuin talonpoikaisto, niin perustava kuin jälkimmäisen merkitys onkin.

Muuan pikku detalji on jäänyt Klingeä askarruttamaan. Kyseessä on sukunimi Vonljarljarski (Вонлярлярский), joka on esiintynyt eri yhteyksissä myös hieman muuttuneissa muodoissa.

 Itse asiassa kyseessä on alun perin saksalainen sukunimi von Laar, joka sitten puolaksi ja venäjäksi on muuntunut muotoon Vonlar -Larski, jossa siis sama asia, ”laarilainen” sanotaan kahteen kertaan eri kielillä. Kun sitten on vielä ruvettu käyttämään la-yhdistelmän sijasta lja (ля) -rakennetta, onkin aikamoinen soppa valmis.

Klingen uusimman päiväkirjan nimenä muuten on Terätön veitsi ilman kahvaa, joka saksaksi on Messer ohne Klinge, dem fehlt der Griff.

Kyseessä on siis puhtaasti imaginäärinen esine, joka kuuluu sanojen maailmaan ja jolla leikkaaminen ei mitenkään voi onnistua. Kirjan sisältö toki kuitenkin osoittaa, ettei terä ole vielä hukassa. Noch schneidet es!

Uusia kirjoja kuuluukin olevan luvassa. Suurella kiinnostuksella ainakin minä odotan teosta. jonka aiheena on Euroopan historia uudella tavalla.

Menestystä vain seuraaville töille!