Ihmisen merkityksestä

 

Yömajan filosofit

 

Maksim Gorjki, Pohjalla. Suomentanut Iisakki Lattu. Otava 1904, 181 s.

 

Maksim Gorki oli Venäjällä aikansa kirjallinen supertähti, jota tsaarinvalta vain vaivoin sieti, mutta kansa sitäkin innokkaammin luki. Stalinin aikana hän sitten nousi niin sanoakseni ihmissielujen pääinsinööriksi ja kulttuuripaaviksi. Moskovan pääkatukin nimettiin hänen mukaansa.

Pohjalla (1902) oli Gorkin ensimmäinen menestysnäytelmä, jota Moskovan taiteellinen teatteri tosiaan sitten on esittänyt loputtomasti. Tuhatneljäsataa esityskertaa tuli täyteen jo 1960-luvun alussa ja loppua on tuskin näkyvissä.

Näytelmä oli aikanaan arkaluontoinen, sillä se käsitteli yhteiskunnan ulkopuolella olevaa väkeä jota nykyään kutsuttaisiin nimellä bomž (bez osobogo mesta žitelstva -ilman vakinaista asuinpaikkaa) eli suomeksi pultsareita.

Näiden joukossa yömajassa on myös entinen gorodovoi -passipoliisi, mikä jo oli sopimatonta niiden mielestä, jotka halusivat, että kirjallisuuden ja taiteen pitää antaa maailmasta sellainen kuva, joka hyödyttää taiteen kuluttajia ja yhteiskuntaa. Kyseessä oli siis hyvin moderni asenne.

Sovinnaisuuksia oltiin kuitenkin tuohon aikaan kovasti rikkomassa ja niinpä tämäkin näytelmä sai armon päästä näyttämölle, joskaan ei sentään keisarilliseen teatteriin.

Gorkia on nimitetty arojen Nietzscheksi ja sanottu joskus, että tuntuu kummallisesti siltä, kuin hänen ryysyläisensä olisivat lukeneet Nietzscheä. Epäilemättä tässäkin näytelmässä voidaan löytää ajan muodikkaiden esikuvien vaikutusta, mutta on se silti hyvin venäläinen ja tekijänsä näköinen.

Yömajan ryysyläiset filosofoivat selvästi syvällisemmin kuin tavalliset poroporvarit, joita Gorki muuten synkästi vihasi. Itse asiassa hän näyttää uskoneen, että ryysyköyhälistö, jota Venäjällä oli tuohon aikaan varsin huomattavasti, olisi myös todellinen vallankumouksellinen voima. poroporvari menehtyisi vielä maankiertäjän puukkoon…

Tässä hän poikkesi jyrkästi marxilaisuudesta, joka piti ryysyköyhälistöä -Lumpenproletariat- yhtenä pikkuporvarillisena ryhmänä, niin hilpeältä kuin asia voi meistä kuulostaakin. Myös Gorkia itseään kritisoitiin vielä neuvostoaikana siitä, ettei hän ollut suinkaan lähtöisin proletariaatista, vaan pikkuporvaristosta…

Joka tapauksessa nämä ryysyläiset olivat Gorkille eräänlaisia jalojen villien korvikkeita. Elämän perimmäiset perusasiat, jotka olivat poroporvareille vieraita, olivat yömajan varsinaisia puheenaiheita.

Juuri tässä näytelmässä esitetään Gorkin kuuluisin kiteytys: Ihminen -se kuulostaa ylpeältä (tšelovek -eto zvutšit gordo). Myöhemmin siitä väänneltiin vitsejä ja vuoden 1937 terrorin hysteerisessä ilmapiirissä tuli käyttöön muoto ihminen -se kuulosta epäilyttävältä.

Joka tapauksessa, tämän ylevän tunnuksen esittää näytelmässä Satin, humalainen huijari ja murhamies, joka karttelee työtä ja hyljeksii sitä (käännöksessä: ihminen -se kajahtaa niin komealta. Ih-mi-nen, ihmistä pitää kunnioittaa, ei säälitellä eikä alentaa surkuteltavaksi).

Joukon toinen filosofi on pyhiinvaeltajana (strannik) esiintyvä Luka, joka ilmeisesti on paennut pakkotyövanki. Hän kertoi olevansa pehmeä, kun on paljon pehmitetty. Kuolemastakin hän osasi sanoa tarvitsevalle lohduttavat sanat.

Muuan teema, josta näytelmässä puhutaan paljon, on totuus (pravda, joka merkitsee myös oikeutta). Itse asiassa totuutta on tässä porukassa vähän. Milteipä itse kukin syöttää pelkkää pajunköyttä, kuka entisestä elämästään, kuka rakkaustarinastaan.

Mitäpä on totuus ja mikä on sen arvo? Satin pohtii erilaisia valheita. Heikot sielut, ne, jotka elävät toisten työstä, tarvitsevat valhetta, hän päättelee: valhe on orjien ja isäntien uskonto… Totuus on vapaan ihmisen jumala!

Vapaa ihminen on kaiketi sitten Satinin kaltainen ryysyläinen, joka karttelee työtä ja elää keplottelee pikku petoksilla. Itse asiassa ihmiskunta elääkin parempaa varten -ainoastaan parempaa ihmistä varten. -Tässähän voi tietenkin nähdä nietzscheläisen idean yli-ihmisestä ihmiskunnan uutena päämääränä.

On tietenkin nurinkurista ja hullunkurista, että nämä jalot vallankumoukselliset ajatukset lausutaan nimenomaan tuolla yömajan juoppojen ja rikollisten parissa, mutta olisiko ne muka sitten voinut paremmin lausua jokin herrasmies, jonka elämän sisältönä oli koota mammonaa ja esiintyä aina comme il faut?  

Sellaisella ihmisellähän oli jo päämääränsä ja elämänfilosofiansa, eikä hän olisi ostanut Satinin näkemyksiä mistään hinnasta.

Kysymys totuudesta jää näytelmässä aika ulkokohtaiseksi ja abstraktiksi, vaikka sitä jatkuvasti toistellaankin. Kuitenkin on ilmeistä, että totuus on sentään se, jolla on viime kädessä arvoa. Edes tarkoituksenmukainen valhe ei ole enempää kuin valhe.

Yömajan tyypit syytävät valheita minkä ehtivät, mutta löytävät myös vastavoimansa. Todella suureksi valehtelijaksi saattaakin ryhtyä tietyissä oloissa itse valtio. Autoritaarinen valtio saattaa vaikkapa kieltää menneisyyden rikosten julkisen käsittelyn ja keksiä niille uusia ja viattomia nimiä, mutta ei asia siitä muuksi muutu.

Mutta ei kannata unohtaa sitäkään, että jokaisella instituutiolla on tietynasteinen viehtymys valheeseen ja asia koskee myös intelligentsijaa, joka tuntee elävänsä taistelusta valtion valhetta vastaan. Sehän saattaa helposti tuntea kiusausta ruveta palvomaan omaa valhettaan.

Venäjällä intelligentsija koki aina elämäntehtävänään olevan taistelun totuuden ja oikeuden (pravda) puolesta. Intelligentsijan hyvänä edustajana Gorki oli aikoinaan, ennen kuin hän hurahti stalinismin houkutuksiin, suuri totuudenpuhuja ja tämän maineen takia sitten myöhemmin myös stalinistisen kulttuurin paras mahdollinen mainoskyltti.

Gorkin jälkeen suureksi totuudenpuhujaksi nousi Solženitsyn, jonka tunnuksena oli: ei pidä elää valheessa, žit ne po lži. Hänen valtavan panoksensa viime vuosisadan kulttuuriin ja politiikkaan me kaikki tiedämme.

Minusta tuntuu siltä, että uusi Solženitsyn olisi nyt kovasti tarpeen ja siksi myös pian tulossa. Ehkäpä sitä myöten seuraa myös uusi totuudellisuuden kultti, joka ei lainkaan muistuta sitä falskia maniaa, joka tunnetaan woketuksen nimellä. Sellaista tuskin tarvitaan.

Gorkikaan ei hyväksynyt ajatusta siitä, että ihminen olisi ennen muuta säälittävä olento, jota olisi joka suunnalta tuettava jonkinlaisen absoluuttisen tasa-arvon saavuttamiseksi. Hänen saarnaamansa totuus perustui vapauteen ja ihmisen kehittymiseen entistä paremmaksi.

Ehkä sellaisellekin tulee vielä aikansa nykyisen kainalosauvaideologian käytyä mauttomaksi.