Diplomaatin näkökulmasta.

 

Unkaria

 

Pertti Torstila, Komennus Budapestiin. Siltala 2022, 319 s.

 

Entisten diplomaattien kirjoja riittää luettavaksi loputtomasti ja yleensähän niistä aina kokeekin jotakin oppineensa.

Tässä kirjassa puhutaan itse asiassa kirjoittajan koko urasta, joka oli sangen vaihteleva ja vei monenlaisiin tehtäviin aina valtiosihteerin paikalle asti ja kuumiinkin paikkoihin, kuten Jugoslavian hajoamissodissa.

Unkari, jossa kirjoittaja palveli pariinkin otteeseen, on kuitenkin ilmeisesti se rakkain paikka, kuten voi havaita jo siitä, että kirjoittaja hankki sieltä itselleen viinitilan. Hän myös opetteli maan kieltä, mikä muuten oli Budapestissa suurlähettiläiden keskuudessa sen verran yleistä, että he saattoivat perustaa melko laajan unkaria puhuvien klubin.

Unkarin menneisyys, jota voi sanoa niin kunniakkaaksi ja loistavaksi kuin myös onnettomuuksien ja koettelemusten kronikaksi, on tietenkin avain myös tuon maan ymmärtämiseen.

Keskeinen kansallinen trauma on Versailles’n Trianonin palatsissa Pariisissa vuonna 1920 solmittu rauha, joka jätti yli kolme miljoonaa unkarilaista uuden tynkä-Unkarin ulkopuolelle ja kutisti maan pinta-alankin kolmannekseen.

Tämä oli tietenkin irvikuva niistä periaatteista, joita etenkin presidentti Wilson oli julistanut maailmansodan päättävälle rauhankongressille. Kuten tunnettua, Romania, joka sai Transilvanian, sai myös yli kaksi miljoonaa unkarilaista alamaista. Jopa satojen tuhansien unkarilaisvähemmistöjä oli ja on yhä myös muissa naapurimaissa, etenkin Slovakiassa ja Serbiassa.

Tämä kansallinen trauma on pysynyt tuoreena ja vaikuttaa Unkarissa yhä päivänpolitiikkaan. Kuten tunnettua, maassa pitää nyt valtaa Viktor Orbán, jota luonnehditaan peräti diktaattoriksi. EU:n kanssa hän on ollut napit vastakkain muun muassa pakolaiskysymyksen takia. Unkaria on myös syytetty oikeusvaltioperiaatteesta luopumisesta.

Suomi EU:n puheenjohtajamaana on ollut asiassa aktiivinen ja saanut myös nimensä ”hyvin” esille Unkarissa.

Ennen sotia suomalais-unkarilaiset suhteet kokivat jo merkittävän lämpenemisen, jonka taustalla oli ajatus kielisukulaisuudesta, joka tosin oli hyvin kaukainen, mutta kaiketi sentään olemassa. Talvisodassa asia näkyi suurena vapaaehtoisten ilmoittautumisena. Rintamalle he eivät ehtineet.

Erittäin vilkkaiksi suomalais-unkarilaiset suhteet kehittyivät kylmän sodan oloissa ainakin valtiollisella tasolla, vaikka maiden välinen kauppa oli hyvin vaatimatonta. Sittemmin, Nokian loistokaudella, suomalaisten investointienkin merkitys oli huomattava.

Nykyään unkarilaiset alkavat jo ignoroida koko suomalais-ugrilaista aatetta ja ovat sen sijaan suuntautuneet kohti Turkkia, Kiinaa ja Venäjää, joissa on myös taloudellista potentiaalia, vaikka Unkarin tärkein talouskumppani onkin Saksa. Sen autoteollisuus tarjoaa suuren osan unkarilaisten työpaikoista.

Kaikesta huolimatta suhtautuvat unkarilaiset tekijän vakuutuksen mukaan suomalaisiin aivan poikkeuksellisen lämpimästi, vastaavaa suhdetta ei tapaa missään muualla.

Suomalaisten EU-ortodoksia ei näytä saaneen Unkarissa vastakaikua. Unkarilaisilla taitaa olla selkärangassa tietoisuus siitä, mitä vieraiden kansallisuuksien tuominen ikiajoiksi maahan tarkoittaa kansakunnan historialle ja tuoreessa muistissa on myös se viime kädessä väkivaltaan ja sillä uhkaamiseen perustuva komento, jota Venäjä/Neuvostoliitto maassa toteutti. Kun vanha suurvalta nyt on itsenäinen, ei se hevin halua itsenäisyydestään luopua.

Mutta Unkarihan ei ole tässä suhteessa ainoa ja olen hieman yllättynyt siitä, ettei tekijä lainkaan mainitse Visegrád-ryhmää, johon kuuluu 65 miljoonaa asukasta ja joka on kokonaisuudessaan ollut EU:n kannalta hankala, toisin kuin jotkut mallioppilaiksi pyrkivät maat, jotka kiittävät jokaisesta käskytyksestä. Unkarikaan ei ole yksin ja EU tuntuu olleen aika varovainen yrityksissään rangaista sitä tottelemattomuudesta.

Unkarin suhde kommunistikauteensa on kiinnostava. Janós Kádár, jonka johdolla sentään vuoden 1956 kansannousu kukistettiin, on yhä hyvissä kirjoissa kansalaisten muistissa. Kaiketi häntä voidaan verrata tässä suhteessa Kekkoseen, jolla myös on vankka kannattajakuntansa, joka ei tutkijoiden paljastuksista hätkähdä. Itäblokin hauskimmalla parakilla oli myös tekijänsä.

Tunnettu kirjailija Dénes Kissin pään menoksi tarkoitettu ilmianto oli aikoinaan järkyttävä osoitus siitä, mille asteelle osa suomalaista ns. älymystöä oli joutunut sokeassa Neuvostoliiton palvonnassaan. Ellei mitään olisi tehty, olisi kirjailijan ura tuhottu. Onneksi asia saatiin seliteltyä asian vaatimalla tavalla.

Niin sanottu suomettuminen, joka meillä aivan viime aikoina on muuttunut hyvin vakavasti otetuksi käsitteeksi, oli tietenkin maamme maineen kannalta hyvin vahingollinen ja antoi aivan väärän kuvan sen historiasta ja nykypäivästä.

Asian asettaminen oikeaan yhteyteensä on tänäkin päivänä varsin vaativa tehtävä eikä kaikilla suomalaisillakaan ole vähäisintäkään halua tehdä sitä. Diplomatian vanhan koulun Grand Old Man Ralph Enckell kuulemma tuhahteli koko käsitteelle, mutta toki se oli otettava tosissaan, kun sitä kerran käytettiin.

Vakavasti otettavat valtiomiehet kertoivat yleensä sentään aina ymmärtävänsä Suomen aseman ja pitivät suomettumisen haukkumasanaa aivan sopimattomana kuvaamaan maamme asemaa. Näin esimerkiksi Ranskassa, jossa tekijä sai puhua asiasta presidentti Giscard d’Estaingin kanssa.

Koko tässä suomalaisten itsensä harjoittamassa suomettumistermin käytössä on havaitsevinaan samaa suomalaista taipumusta itseruoskintaan, joka ilmeni aikoinaan kulttuuriviennissä: Unkariin tuotiin sellaisia elokuvia kuin Maa on syntinen laulu ja Kaksitoista surmanluotia, jotka loivat kuvaa Suomesta takapajuisena maatalousmaana.

Jopa arabimaihin kuulemma lähetettiin tietojeni mukaan sellaisia Suomi- filmejä, joissa kuvattiin Helsingin rappioalkoholisteja… Paikalliset suurlähetystöt olivat syystä harmissaan, mutta kaiketi rehellinen suomalainen halusi osoittaa, ettei hän kaihda maansa ikävienkään puolten esittämistä. Palkka olisi ehkä  suuri jossakin taivaissa.

Muut kyllä kaihtoivat ja nykyään se maakuva, jota melkoisella vaivalla markkinoidaan, taitaa olla jo koko joukon positiivisempi ja ottaa huomion myös ne Suomen saavutukset elektroniikan ihmemaana, jotka aikoinaan löivät koko maailman ällikällä. Toki on muistettava, ettei niitä ennen 1990-lukua vielä ollut.

Olen käynyt Unkarissa vain kerran, mutta tämäkin kirja antaa kyllä aihetta harkita tuon maan ottamista taas matkakohteeksi. Ilmeisesti siellä on pääkaupungin lisäksi paljonkin kiinnostavaa nähtävää ja koettavaa.