Suurvallan ainekset

 

Suuruuden viettelys

 

Mauno Koivistokin liittyi aikoinaan siihen suureen joukkoon, joka on kirjoittanut aiheesta Venäjän idea. Siihen kehotettuna hän tiivisti kirjan sisällön lapidaariseen lauseeseen: Venäjän ideana on olla suuri. Kun kysyttiin, mikä oli sitten Suomen idea, hän vastasi yhdellä sanalla: selviytyminen (vyžit).

Kun muistelee, miten ahkerasti Venäjän ideaa noihin aikoihin etsittiin peräti valtiollisten projektien voimin, kuulosti tuo yksinkertaistus aika huvittavalta. Toisaalta se oli kaikessa yleisyydessään ainakin jossakin määrin tosi. Kun Venäjä jo oli suuri ainakin pinta-alaltaan, se siis myös jo toteutti ideaansa. Mutta riittikö se?

Kuten nyttemmin on ilmennyt, Putinin Venäjää vaivaa suuruudenhulluus, joka ei liity pelkästään perusteettomiin luuloihin oman merkityksen suuruudesta, vaan ilmenee myös puuttuvan suuruuden hankkimiseen liittyvänä pakkomielteenä (venäjäksi asia ilmaistaan mainiosti termillä manija velitšija). Sama tautihan vaivasi aikoinaan Hitleriä (Deutschland muss ein Weltmacht, oder überhaupt nicht sein!).

Olen varmaan jo kiusaksi asti aina silloin tällöin kertonut siitä, miten Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtaja, vanha ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov esitteli minut eräässä kansainvälisessä konferenssissa: tässä tulee todellisen suurvallan edustaja: hän on Suomesta!

Tässä ei ollut mitään ironiaa. Minulle Saharov pohti asiaa usein ja tuli aina samaan johtopäätökseen: Suurvaltaisuus (deržavnost), aseet ja sotamaine ovat pelkkää katinkultaa. Suurvalta on se, joka kykenee takaamaan kansalaisilleen hyvän elämän. Teillä Suomessa ei missään näy sotilaita eikä poliiseja. Se on hyvä merkki. Nehän ovatkin pelkkiä tyhjöntoimittajia, jotka eivät tuota mitään arvokasta.

2010-luvun Suomi, Nokian ihmemaa ja teknologian suurvalta todella oli monessa suhteessa imponoiva ilmiö. Eihän Venäjällä ollut mitään vastaavaa esitettävänä.

Saharov kertoi olleensa myös Putinin historianopettajana Baikal-järvellä. Hänen käsityksensä ”kylmäsilmäisestä” Putinista ei kuitenkaan ollut hyvä ja ilmeisesti tyytymättömyys oli molemminpuolista. Pian Putin hankki toisia historiaeksperttejä, jotka näköjään vetosivat paremmin entisen KGB-filuurin yksinkertaiseen sieluun.

On ilmeistä, että avainkäsitteeksi tuli nyt suuruus ja se suuruus oli juuri sitä suurvaltaisuutta (deržavnost), jonka tyhjyyttä Saharov, hyvä historiantuntija, oli oppinut kammoksumaan.

Nikolai Bakukin kertoi joskus kolmesta eri valtion kansalaisesta, jotka kukin ylpeilivät sillä, mitä heillä valtionsa ansiosta oli. Eräälle oli ylpeyden aihe maansa rikkaus ja hyvinvointi ja toinen korotti kunniaan kansalaisvapaudet, mutta kolmas rehenteli sillä, että hänen hallitsijallaan oli käytössään kaikkein vahvin väkivaltakoneisto ja hän kykeni tappamaan ja orjuuttamaan niin oman kansansa kuin kaikki muutkin…

Ellei tarina ole totta, on se ainakin hyvin keksitty, se non e vero, e molto ben trovato. Tuohon kolmanteen kategoriaan kuuluvia ihmisiä näemme yllin kyllin ympärillämme. Venäläinen, kuten jokainen muukin, haluaa olla ylpeä maastaan. Voi olla, ettei se kykene antamaan kansalle enempää hyvinvointia kuin vapauttakaan, mutta tuhovoimaa löytyy kyllä…

Tyhmänylpeydeksi muuttunut kansallinen ylpeys kestää jopa nöyryytykset eivätkä mitkään paljastukset siitä, miten rikollinen sota tuhoaa onnettomien sotilaiden ohella aivan viattomia sivullisiakin, mene mitään säikkymättömän patriootin aivoihin. Hänelle Venäjä on joka tapauksessa kotka, joka liitelee mittaamattoman paljon vähäisiä naapureitaan korkeammalla. Sen uljasta lentoa eivät rienaajat kykene häpäisemään.

Entäpä, jos Venäjä kykenisi pakottamaan niin Ukrainan kuin muutkin naapurinsa väkivaltaiseen komentoonsa? Millaista suuruutta tuo suurvalta edustaisi?

On pelättävissä, että se kykenisi vain niin sanoakseni kolmostyypin suuruuteen yllä mainitussa Bakuninin typologiassa. Andrei Nikolajevitšin unelmoiman jättiläismäisen Suomen sijasta Suur-Venäjä taantuisi parhaimmillaankin parodiaksi 1800-luvun tsaristisesta pakkovallan, mielistelyn, varastamisen ja ulkokultaisuuden valtakunnasta.

Niitä, joille neuvostonostalgia antaa myös nykypäivän toimintaohjeet, ei tuollainen suuruus ilmeisesti olisi lainkaan vastenmielistä.

Uusimmassa Foreign Affairs-lehden numerossa kirjoittaa RAND-Corporationin tutkija Michael J. Mazarr siitä, mikä tekee valtioista suuria (What Makes a Power Great?).

Venäjästä Mazarr ei tässä puhu eikä kaiketi ota vakavasti ajatusta siitä, että siitä voisi tulla suuri sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen sijaan hän keskittyy USA:n ja Kiinan sekä monien historiassa vaikuttaneiden suurvaltojen suuruuteen ja sen ehtoihin. Artikkeli perustuu laajaan tutkimukseen.

Keskeisiä ehtoja, joita suurvallan on täytettävä, on seitsemän: kansallinen kunnianhimo, osallistumismahdollisuudet kansalaisille, yhteinen kansallinen identiteetti, aktiivinen valtio, tehokkaat sosiaaliset instituutiot, oppimisen ja sopeutumisen painottaminen sekä merkittävän suuri diversiteetti ja pluralismi.

Nämä tekijät eivät ole mikään hokkuspokkus, joka sellaisenaan riittää maailmanvallaksi pääsemiseen ja sitä paitsi ”suuret” valtiot saattavat olla pyrkimättäkin maailmanvalloiksi, kuten Ruotsi ja Etelä Korea.

Tärkeää on myös eri tekijöiden tasapaino ja niiden kohtuullinen määrä. Jos vaikkapa kansallinen kunnianhimo kasvaa suhteettoman suureksi, on se varma tie romahdukseen. Ehkäpä tämä kannattaisi myös meillä muistaa vaikkapa ”ilmastopolitiikkaa” hahmoteltaessa.

Kuten sanottu, USA ja Kiina ovat tässä kiinnostuksen kohteena ja kirjoittajasta näyttää siltä, että Kiina yllättävän hyvin täyttää myös nämä suuruuden ehdot. USA sen sijaat saattaisi tarvita suorastaan uuden kansallisen projektin päästäkseen taas vauhtiin.

Mikäli ajatellaan Venäjää, joka tässä kirjoituksessa siis mainitaan vain uhkana, sen valitsema käskytyksen ja repression politiikka näyttäisi palvelevan huonosti pääsyä todellisen suuruuteen.

Venäjältä taitaa puuttua myös yksi hyvin tärkeä edellytys: aktiivinen, julkisista asioista kiinnostunut eliitti, joka edustaa laajempia yhteisuntakerroksia ja liittyy niihin sosiaalisen liikkuvuuden kautta.

Mitäpä sanoakaan Venäjän instituutioiden tehokkuudesta ja pluralismista? Tuo jälkimmäinen kyllä on RAND:in tutkimuksessa käsitetty ilmeisen laajasti, sillä jopa Japanissa mainitaan olleen sitä merkittävästi.

Venäjän nykyinen, demokratiaa simuloiva järjestelmä ei tutkimusten mukaan nauti kansan luottamusta. Luottamus henkilöityy vallan huipulle. Neljä viidesosaa Venäjästä on riippuvaista vallasta eli käytännössä presidentistä ja tottelee häntä ja luottaa vain häneen.

Tämä saattaa olla autoritaarisen hallitsijan kannalta ihannetila, mutta se on samalla myös jarru pyrittäessä kohti sellaista tulevaisuutta, jossa maa kykenee ottamaan vastaan uudet haasteet ja nousemaan kansojen joukossa ihaillulle kunniasijalle.

Ellei nyt sitten kunniaksi riitä pelkästään se, että hallitsee sellaisia voimia, jotka kykenevät toimimaan kaikkien muiden pyöveleinä ja orjuuttajina.