torstai 15. syyskuuta 2022

Inkeristä

 

Railon molemmin puolin

 

Juhani Konkka, Kahden maailman rajalla. WSOY 1939, 364 s.

 

Uuno Kailaan runo railona aukeavasta rajasta syntyi aikoinaan aivan ajankohtaisten tapahtumien taustaa vasten. Inkerin kollektivisointi ja kysymys pakkotyöllä eli ”orjuudella” tuotetuista tavaroista ja niiden myynnistä länteen oli poliittisesti mitä ajankohtaisin.

Tämän kirjansa tekijä omisti Kannaksen linnoitustöiden innoittamana niiden tuhansien inkeriläisten muistolle, jotka lepäsivät tuntemattomissa haudoissaan, Hiipinässä, Siperiassa ja Turkestanissa.

Kirja on omaelämäkerrallinen ja muistuttaa melkoisesti saman tekijän kirjaa Pietarin valot, joka ilmestyi vuonna 1958. Silloinhan ilmestyi parin vuoden aikana paljon muutakin kiinnostavaa. Pohjois-Inkeri ja erityisesti Toksova ovat kirjan tapahtumapaikkana Pietarin ohella.

Konkka on mielestäni mainio venäläisten klassikkojen kääntäjä, joka on osannut tuoda käännökseenkin aidon alkutekstin tunnun. Kollegat ovat hänen töitään myös arvostelleet, mutta ainakin minä luen niitä aina mielelläni.

Kuvauksen kertoja on nuori inkeriläispoika, joka on taipuvainen fabulointiin ja jonka mielikuvituksen täyttävät unelmat suuresta, mahdollisesti sotilaallisesta urasta ja tietenkin tytöistä, jotka vaihtuvat tiheään tahtiin.

Bolševistinen oklokratia käytti Toksovassa sijaitsevaa ampumarataa uhriensa teurastuspaikkana ja jätti ruumiit ohuesti maalla peitettyinä metsän eläinten ruoaksi. Uusi valta ei osannut muuta kuin takavarikoida, kieltää ja terrorisoida. Elintaso romahti ja ns. entiset ihmiset joutuivat yhteiskunnan alimpien käskettäviksi.

Myös vauraat talonpojat eli kulakit olivat riittävän varakkaita tullakseen kateuden kohteeksi ja niinpä bolševistinen ”demokratismi”, kuten Lenin Valtiossa ja vallankumouksessa asiaa nimittää, ilmeni myös heidän sortamisenaan. Kateus ja kauna olivat niitä asioita, joille uusi systeemi rakentui.

Systeemin pitkäikäisyyttä ei kukaan ennustanut ja niinpä lähdettiin aina siitä, että isäntä vielä pian palaa omalle pellolleen ja saa pitää työnsä tulokset. Bolševismin romahduttajaksi odoteltiin myös sekä suomalaisia että Judenitšin armeijaa. Yrjö Elfvengrenin johtama Pohjois-Inkerin tasavalta ja sen armeija tulivat pian tutuiksi myös päähenkilölle.

Muuten, tämä armeija ei toiminut ainoastaan Kirjasalon nurkkauksessa, kuten usein luullaan, vaan ulotti toimintansa aina Laatokan rannalle, Miikkulaisiin. Tulokseksi saatiin kylien polttaminen bolševikikien toimesta.

Kirjassa kuvataan sitäkin, miten päähenkilön isä laatii kirjallisen suunnitelman Pietarin kaupungin pienentämisestä ja suomalaistamisesta. Sellaisia suunnitelmiahan tuolloin, kuten vielä myöhemminkin todella laadittiin.

Huomattakoon, että suunnitelmassa edellytettiin kaupungin arvokkaiden rakennusten ja muiden taideaarteiden säilyttämistä. Puuttuva suomalainen väestöpohja voitaisiin saada synnytystalkoilla: kirjoittajalla oli 11 lasta ja eräällä hänen sukulaisellaan peräti 16. Sieltä naisen lantiostahan se valta lähtee, eikä kiväärinpiipuista, ymmärsi hän.

Konkka osallistui nuorena miehenä myös Karjalan kansannousun auttamiseen ja kirjoitti kokemuksistaan ankean realistisen kirjan Me sankarit nimimerkillä Urho Torikka. Kirjasta tuli jonkinlainen menestyskin, vaikka se ei taatusti ihannoinut vapaaehtoisretkikunnan toimintaa.

Politiikkaankin Konkka osallistui muun muassa Suomen kansallissosialistien liiton riveissä, jopa puoluesihteerinä. Tämä aate ei muuten ollut kopio Hitlerin ideologiasta. Sen tunnetuin edustaja oli Yrjö Ruutu, jääkäriliikkeen isä ja myöhempi kansandemokraatti ja kouluhallituksen pääjohtaja ym.

Minusta kirjan mielenkiintoisin kohta on se, jossa kirjoittaja pohdiskelee tuota otsikossa mainittua maailmojen rajalla elämistä. Se joukko, joka tätä toteutti, olivat nimenomaan inkeriläiset eli inkerinsuomalaiset.

Konkan mukaan inkeriläisessä yhtyvät venäläisyys ja suomalaisuus. Hän lukee venäläistä kirjallisuutta ja pukeutuu venäläisittäin. Suomalaisten joukossa hän on jäyhä ja vakava, ilman turhia eleitä, mutta venäläisten joukossa hän muuttuu käytökseltäänkin kun toiseksi ihmiseksi: jo on hänen äänessään enemmän väriä, jo liikkuvat kädet, sormet ojentuvat ja koukistuvat, yläosa ruuista taipuilee sulavasti vyötäröiden kohdalta, käännöksissä on lennokasta ripeyttä, silmät palavat eloisammin ja koko olemus uhkuu kuin innostusta…

Kuvaus pitänee paikkansa, kun siirrytään toisen kulttuurin piiriin ja puhutaan toista kieltä, aletaan samalla muutenkin toimia tuon kulttuurin koodien mukaisesti.

Kuvattu eloisuus on osaksi aivan konkreettista, elehtimistä ja liikehtimistä. Varmaankin monet alkoivat tehdä niin vain siksi, etteivät osanneet sanallisesti kunnolla ilmaista itseään. Tällaisestahan kertovat tunnetut sananparret: ”Annahan ko mie puhun, pie sie hevosta!” tai ”Joka mieshän tääll ryssää puhhuu, mutta se on mestar, joka käet taskuss puhhuu!”

Miehet, jotka lähes päivittäin asioivat Pietarissa, puhuivatkin yleensä venäjää enemmän tai vähemmän sujuvasti. Naiset sen sijaan olivat usein ummikkosuomalaisia.

Mainittakoon, että Tarton rauhansopimuksen preambulassa puhuttiin Inkerin kulttuuriautonomiasta. Sellainenhan tosiaan perustettiinkin ja kyläneuvostot olivat 1930-luvulle saakka usein suomenkielisiä. Kuivaisten piiri Pohjois-Inkerissä oli aivan suomenkielinen alue vastaavine instituutioineen.

Kun suomalaisuuden suunnitelmallinen tuhoaminen alkoi 1930-luvun puolivälissä, vedettiin uudet rajonien rajat siten, että kaikkialle tuli venäläisenemmistö. Sen jälkeen voitiin suomalaisuus lakkauttaa myös laillisin perustein eikä sitä Inkerissä koskaan enää nostettu lainsuojattomasta asemastaan.

Inkeriläiskylien tyhjentäminen raja-alueilla tapahtui jo aiemmin 1930-luvulla parissakin suuressa operaatiossa ja sota kaikkine lieveilmiöineen löi viimeisen niitin Inkerin kohtaloon. Sodan jälkeen vanhasta inkeriläisasutuksesta oli jäljellä enää rippeitä ja sen jälkeen, kun muutto Suomeen 1990-luvulta lähtien vielä täydensi työtä, alkoikin koko seutu olla puhtaasti venäläistä.

Konkan kirjat, kaikkine fabulointeineenkin, kuvaavat kiintoisasti sitä, millaista elämä Pietarin liepeillä oli ennen vallankumousta ja vähän sen jälkeenkin.

18 kommenttia:

  1. Ja kuin kohtalon ivana nekin, etenkin nuorempi väki, jotka 90-luvulla Suomeen muuttivat, oli jo venäläistetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "etenkin nuorempi väki, jotka 90-luvulla Suomeen muuttivat, oli jo venäläistetty."

      Mutta he olivat innokkaita oppimaan suomea, eikä ainoastaan päästäkseen töihin.

      Poista
  2. Suurin osa inkeriläisistä kyllä oli de facto venäläisiä ja usein se etnisyys perustui siihen, että sukulinjassa oli vuonna 1938 kuollut inkeriläinen isoäiti tai jotain muuta vastaavaa.
    Muistan kuinka venäläinen kansalaisoikeusjärjestö varoitti tv:ssä suomalaisia siitä, että inkeriläisten muuttoa Venäjällä hoitava kansalaisjärjestö on täysin FSB:n hallussa. Ne varoitukset kaikuivat kuuroille korville, koska laajat kansalaispiirit kuvittelivat ensimmäisen Tšetšenian sodan jälkeen, että ”Venäjä ei voi koskaan uhata enää sotilaallisesti ketään”.

    Joka tapauksessa Venäjä on käytännössä täysin onnistunut irrottamaan inkeriläisyyden tietystä maantieteellisestä alueesta, tämä vähentää separatismin vaaraa ja tuon rajan läheisyyteen vakautta.

    Vastaavanlaista esiintyy mm. Siperiassa, johon asutettu paljon venäläisiä ja nimenomaan venäläiset muodostavat paikallisen hallinnon ja vastaavat lainvalvonnasta ja opetuksesta. Vähemmistö kansojen jäsenet voivat toki luoda uraa, vaikka armeijassa ja valtion palveluksessa muutenkin, mutta sijoituspaikkana ei ole tämä kotiseutu. On helppo kuvitella, että sotilaiden rekrytointia kivasti edistää se, että kylästä löytyy joku keski-ikäisenä eläköitynyt aliupseeri, joka sitten saa säännöllisesti eläkkeen ja voi päivät pitkät rakentaa saunaa tai käydä pilkkimässä buranilla.

    Pidän ajatusta siitä, että Siperiassa tapahtuisi jotain laajamittaista separatistista liikehdintää epärealistisena. Kylmä totuus on se, että Uralin itäpuolisilla alueet nauttivat valtavia alueellisia tukia mm. kaikki elintarvikkeiden kuljetuskulut rautateitse kompensoidaan. Keskiluokka on valtiolla töissä ja Venäjän armeija hyvä ja arvostettu työpaikka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Muistan kuinka venäläinen kansalaisoikeusjärjestö varoitti tv:ssä suomalaisia siitä, että inkeriläisten muuttoa Venäjällä hoitava kansalaisjärjestö on täysin FSB:n hallussa."

      Jos kerran Anonyymi 15. syyskuuta 2022 klo 14.39 muistaa mainitun varoituksen, niin hän on varmasti mainiitun härjestön virallinen valehtelija. Kuka nyt uskoo siihen, että inkeriläiset, jotka saivat vuosikymmeniä kärsiä poliittisesti/taloudellisesti/verisesti NKVD:n/KGB:n/FSB:n toimista olisivat muuttaneet Suomeen Presidentti Mauno Koiviston julistettua Inkerin suomalaiset paluumuuttajiksi FSB:n lähettäminä?

      Näin hullua venäläinen kansalaisoikeusjärjestö, yms. levittävät.

      Ollessani jo Suomessa sain kuulla surullisen tarinan. Inkerissä Suomeen pyrkinyt nuori mies oli potkittu niin pahasti, että sen ruumis oli ihan musta verestä ja hänen äiti tunnisti poikansa ainoastaan sukuelinten perusteella. Venäläisillä on tapana, että muniin ei saa potkia.

      Poista
    2. ”Jos kerran Anonyymi 15. syyskuuta 2022 klo 14.39 muistaa mainitun varoituksen, niin hän on varmasti mainiitun härjestön virallinen valehtelija. Kuka nyt uskoo siihen, että inkeriläiset, jotka saivat vuosikymmeniä kärsiä poliittisesti/taloudellisesti/verisesti NKVD:n/KGB:n/FSB:n toimista olisivat muuttaneet Suomeen Presidentti Mauno Koiviston julistettua Inkerin suomalaiset paluumuuttajiksi FSB:n lähettäminä?”

      Näköjään asioita joutuu selittämään toistuvasti auki, onko vika ymmärryksessä vai menikö juttu ns. tunteisiin?

      KGB:tä ja FSB:stä tuskin kiinnosti paskan vertaa inkeriläisten asema ja elinolot.

      Sen sijaan inkeriläisten paluumuutto oli erinomainen mahdollisuus soluttaa länsimaahan ns. uinujia.

      https://en.wikipedia.org/wiki/Sleeper_agent

      Nykyisin vielä hyvin tiedetään, että aloite paluumuutosta ei tullut inkeriläisiltä tai edes suomalaisilta poliitikoilta, vaan sitä ehdotti KGB:n Helsingin osaston viimeinen päällikkö Felix Karasev. Suomalaisia aloite yllätti, mutta vielä enemmän ihmetytti, että Karasev ilmoitti, että inkeriläisten asema on sama kuin armenialaisilla Vuoristo-Karabahissa!?

      Kyllä nimenomaan KGB oli inkeriläisten paluumuuton primus motor!

      Tässä kohtaa muistuu mieleen, Lenin sedän kuolematon viisaus ”Ei pidä kuunnella mitä suu sanoo, vaan katsoa mitä kädet tekevät.”

      Käytännössä siis päästiin yhdestä vähemmistöstä eroon ja saatiin samalla solutettua omia miehiä länteen. KGB:lle operaatio oli siis täydellinen menestys.
      Toki kun Suomessa ollaan, niin mistään tiedusteluun liittyvistä asioista ei voi puhua ja kaikki siihen liittyvä vain leimataan ”James Bondiksi”.

      Poista
    3. Jos tahtonee epäillä kaikkien motiiveja voinee ottaa oppia sit sieltä vielä lännemmästä. Kumminkin tuosta on aikaa ja viimistään biologia korjaa. Ja ne venäläiset mihin itse olen törmännyt Suomessa ovat olleet suht harmittomia.

      Poista
    4. "Näköjään asioita joutuu selittämään toistuvasti auki, onko vika ymmärryksessä vai menikö juttu ns. tunteisiin? KGB:tä ja FSB:stä tuskin kiinnosti paskan vertaa inkeriläisten asema ja elinolot."

      Tämän höpötyksen vastineeksi haluan siteerata omaa poleemista kirjoitustani "Onko historia joutunut pimentoon?", joka oli julkaistu Petroskoin Carelia-aikakauslehdessä marraskuussa 1996:

      "Neuvosto-Karjalan kansallinen elämä menetti kahden vuoden aikana, helmikuusta 1988 helmikuuhun 1990, lähes kaksikymmentä merkkihenkilöä, jotka eivät olleet mitään ikäloppuvanhuksia vaan virkeässä luomisiässä olleita henkilöitä. Taisto Summanen, Neuvosto-Karjalan huomattavin runoilija 57 vuoden ikäisenä; Paavo Lukin, kirjailija, 66 vuotiaana; Pekka Pöllä, kirjailija, 49 vuotiaana; Helmer Sinisalo, kansallinen säveltäjä, 69 vuoden iässä; Toivo Haimi varakulttuuriministeri ja Suomalaisen teatterin entinen pääohjaaja; Meeri Tuisku, amatöörikirjailija, 58 vuoden ikäisenä; Erkki Rautio, Kantele-yhtyeen solisti, 63 vuotta vanhana; Reijo Takala, runoilija, 58 vuoden ikäisenä; Terttu Vikström, kirjailija, 58 vuotiaana; Anja Mäkelä, amatöörikirjailija, 55 vuoden ikäisenä. Karjalan kielellä kirjoittanut runoilija Vladimir Brendojev kuoli 57 vuoden ikäisenä."

      Tiedot oli otettu lehtien kuolinilmoituksista.

      Näin ollen voidaan väittää, että KGB:tä kiinnosti eri kansojen kulttuurihenkilöiden "avustaminen" ennenaikaiseen kuolemaan.

      Tämä siis tidoksi ennen kaikkea Anonyymi 15. syyskuuta 2022 klo 19.32:lle.

      Poista
    5. "Kyllä nimenomaan KGB oli inkeriläisten paluumuuton primus motor!"

      Anonyymi 15. syyskuuta 2022 klo 19.32:n tekstit haisevat ryssältä. Tekstit on kääntänyt ammattisuomentaja.

      Naurettavinta on antaa KGB:lle rooli lähettää inkeriläiset parempiin oloihin Suomeen. Kas kun mainittu hömppäpaskaanonyymi ei kertaakaan maininnut presidentti Mauno Koivistoa eikä presidentin julistusta Inkerin suomalaisista paluumuuttajiksi.

      Tämän naurettavan anonyymin ei ollut pakko tietää lukuisista inkeriläisiä koskevista kirjoista, joissa kerrotaan, että Suomesta oli lähetetty Kremliin useita viestejä inkeriläisten mahdollisuudesta muuttaa Suomeen, mutta Gorbatshev ei ottanut niitä kuuleviin korviin eikä näkeviin silmiin. Sitten tulikin Koiviston julistus. Juutalaiset saivat luvan lähteä pois Neuvostoliitosta, miksei inkeriläisetkin.

      Poista
  3. Pelasin kerran erästä vierasta vastaan , ja kuultuaan minun olevan suomalaisen, hän ilostui: " Aga udmurt!" Röhkäisin myöntävästi ja pyörittelin silmiäni. Meillä oli hauskaa. Udmurtit kuitenkin ilmeisesti ovat vähän intelligenttien maineessa, eikä heitä ihan juntteina pidetä.

    VastaaPoista
  4. Vihavainen, kysyisin seuraavaa Venäjän ja Keski-Aasian suhteista.

    Venäjällä on vanha ja pienehkä väkiluku. Keski-Aasiassa taas on nouseva ja nuori demografia. Nuoria ihmisiä voi pian olla Keski-Aasiass enemmän kuin Venäjällä.

    Näkisitikö tuossa valossa, että Keski-Aasian maat alkaisivat tehdä yhteistyötä Venäjästä riippumatta ja nähdä Venäjän turhana riippakivenä ja menneisyyden valtiona? Eli keski-aasialaisuus ikään kuin korvaisi venäläisyyden Euraasiassa.

    Putinhan on puhunut Venäjän ja Keski-Aasian ystävällisistä väleistä aina, mutta onko tuo totta? Itse tapasin muutama vuosi sitten kazakin Suomessa, joka ei kyllä venäläisitä pitänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisinpa muuten juuri RIA:lta lukea, että koulunsa aloittavia oli tänä vuonna puolimiljoonaa enemmän kuin viime vuonna.

      Poista
    2. Kyllä se niiden itsetunto on noussut huimasti. Alkaa olla, mitä myydä.

      Poista
    3. Niin, Catilina, kyllä se käyrä vaan alaspäin menee siitä huolimatta.

      Poista
    4. Totta kai käyrä menee alaspäin. Ei se pyramidi muuten korjaannu. Venäjälle riittää aivan hyvin joku 50-90 miljoonaa.

      Keski-Aasian esteenä on ÄO 80. Sillä ei paljon rakenneta.

      Poista
    5. Kaikkea sinäkin uskot.

      Poista
    6. Itse ihmettelin tuossa sotapäätöksessä myös sitä, että tuo sotahan voi romuttaa Venäjänkin syntyvyyden oikein kunnolla. Jos talous romahtaa ja nuorille tulee kuva, että Venäjällä on vain tykiruoan roolia, niin aika karu on kuva maailmasta nuorilla, minne pitäisi lapsia hankkia.

      Jos nuoria muuttaa pois Venäjältä merkittävästi ja jos syntyvyys romahtaa useiksi vuosiksi, voi tulokset olla katastrofaalisia venäläisten demografia kannalta. Vaikka Venäjä saisi jonkun nimellisen voiton, niin tuo tappio demografiassa voi olla niin iso, että mikään sotavoitto ei sitä korvaisi.

      Poista
    7. Onko siis niin, että anaalidemokraattinen liberaali konsumerismi on syntyvyyden tae? Ei kyllä näytä siltä.

      Poista
    8. No konsumerismin ja tyourien nostaminen prioriteetiksi on varma tie tuhoon, mutta niin on sotakin.

      Poista

Kirjoita nimellä.