Ikuinen talonpoika.

 

Aikansa saippuaa

 

Viljo Kojo, Talo kalliolla. Karisto 1937, 320 s.

 

Monipuolinen Viljo Kojo (1891 Kaukola, 1966 Helsinki) oli monipuolinen moniosaaja: kirjailija, maalari, pilapiirtäjä ja lehtimies.

Kirjailijana hänen skaalansa oli laaja: ensimmäisistä vapaamittaisista runoista boheemiromaaneihin ja karjalaistarinoihin. Maalarina hän oli ns. Marraskuun ryhmän jäsen, modernisti ja älykkö.

Lauri Viljanen on kunnioittanut tätä romaania pitkähköillä alkusanoilla, joissa hän sanoo kirjan saaneen paikkansa modernin maailmankirjallisuuden sarjassa (sarjan nimeä ei mainita ainakaan tässä teoksessa) ja loppukaneettina selittää kirjan liittyvän kansankuvauksemme nykyiseen valtasuuntaan: se pyrkii elämänmenoa korkealta kuvaavaan eepillisyyteen. Mutta taideteoksena se elää hienojen psykologisten yksityiskohtiensa varassa.

Olin yhtä yllättynyt tämän tulenkantajan suitsutuksesta kuin itse kirjan tavattomasta konservatiivisuudesta. Sen tarinaan sisältyvät arkipäivän maalaisdraaman ainekset: ison talon poika tappaa vahingossa sällin ja joutuu vankilaan. Talon tytär tekee aviottoman lapsen ja avioliitoissakin potkitaan aisan yli.

Vanha isäntä on arkkikonservatiivi, joka ostaa lähistölle perustetun uuden sahan, pysäyttää sen ja myy koneiston pois rauhaa häiritsemästä.

Tarina loppuu siihen, että ikivanha perintötalo on kuin onkin kalliolle rakennettu. Sitä hoidellessa ei ole unohdettu kehityksen kulkua (vaikka vanhaisäntä hävittää sahan ja toivottaa hevon kuuseen myös puimakoneet ja puutarhakonsulentit), mutta ei myöskään halveksittu ikivanhoja talonpoikaisperinteitä. Tämä hieman yllättää.

Näin oli talo seisova polvesta polveen, päättää kirjailija eikä näköjään epäile sitäkään, että myös patriarkaalinen maalaisyhteiskunta suurine säätyeroineen toisaalta isäntien ja toisaalta mökkiläisten ja palkollisten kuin myös maalaisten ja kaupunkilaisten välillä oli säilyvä maailman sivu. Tämä kuvattu talo oli ennen muuta sellaisen yhteiskunnan tuote ihmisineen kaikkineen.

Näin siis vuonna 1937 kuvattiin nykyaikaista suomalaista yhteiskuntaa, eräänlaista aikansa Peyton Placea, jossa ihmissuhteiden viidakko ja monimutkaiset, joskus alitajuisetkin psykologiset voimat mylläävät taustalla. Tässä kirjassa henkilöillä on runsaasti draamaan sopivaa kunnianarkuutta, äkkipikaisuutta ja pyrkimystä sovinnaisuuteen ja sosiaaliseen hyväksyntään. Aihepiiri kai ainakin tuolloisen ymmärryksen mukaan pyrki olemaan ikuinen.

Toisin kuin Viljanen, en löydä kirjasta oikein mitään kehuttavaa. Nämä samantyyppiset ongelmat oli suomalaisessakin kirjallisuudessa puitu jo yhä uudelleen. Kirjan kiinnostavin anti on mielestäni sen kielenkäytössä, jossa olen huomaavinani aika lailla neologismeja, tekijän sepittämiä uusia sanoja, jotka kyllä ovat ymmärrettäviä, mutta tuskin sanakirjoista löydettävissä.

Ajateltakoon vain sellaisiakin ilmauksia kuin kävellä jurppimaan, pehun puhujat, punalteli päätään, ruohkata suutaan, ravalsi aisaremmin viimeiselle sorkkaukselle, kitverehtivät, paipattaa, lovehtimaan, omaa urpanuuttaan, peltokoppolit, palvelusväki pehnasi, luonto niin lankautumaton, lysmyi äijän sisu, niskan jämällä uurrettu uoma, ukko kähni kaikkialla, ihminen jamettui, lulli järvellä, emännän paaruilu, rengit kyyrikööt, lasketteli lateria, uuden raksen johonkin porttiin ravaltaisi, kanhelampi, kyseli ja myösteli, herasilmät, lovehtia ja niin edelleen.

Oikolukuohjelmahan ei näitä tunne eikä tunnusta ja saattaapi olla, että vaikka ne kuuluisivatkin jossakin päin normaalisanastoon, tunnollinen kirjoittaja korjaa ne vajaamielisen ja -kielisen tekoälyn ehdotusten mukaisiksi. Taitaa olla sitä kielen köyhtymistä.

En oikein usko, että nuo sanat ovat nimenomaan karjalan murretta, sitä ei kirjassa ainakaan muuten ole. Tosin sana ellendää esiintyy ja sehän on myös ns. karjalan kielessä.