Aikakausi ja sen loppu

 

Kun tosiasiat muuttuvat

 

Hannu Himanen, Iloniemi, Eminenssi. Docendo 2022, 585 s.

 

Sanaa eminenssi on käytetty aika säästeliäästi ja yleensä sillä viitataan merkittävään taustavaikuttajaan, jolla on enemmän valtaa kuin ulkoisten tunnusten perusteella voisi kuvitella. Ekselenssiin, dignitääriin tai potentaattiin verrattuna eminenssi on nimenomaan huomaamattomampi.

Ranskan historiassa vaikuttaneen harmaan eminenssin luullaan yleensä viittaavan kardinaali Richelieu’hön, mutta kardinaalin asuhan oli punainen ja termi viittasi hänen ulkoisesti vaatimattomaan sihteeriinsä.

Pitkänhuiskea Iloniemi nyt tuskin on koskaan ollut erityisen huomaamaton, mutta aivan ilmeisesti hänen vaikutusvaltansa on ollut suurempi kuin olisi voinut kuvitella. Kirjan perusteella uskoisin asian perustuneen, paitsi siihen, että hänen analyysinsa olivat vakavia, kohtuudessa pysyviä ja loppuun asti ajateltuja, myös tavattoman laajoihin verkostoihin.

Paitsi suomalaiset päättäjät, Iloniemi tunsi läheisesti myös muita eminenssejä eri maissa. Valtionpäämiehet tulevat ja menevät, mutta esimerkiksi Kissingerin kaltaisten taustavaikuttajien merkitys on pysyvämpää laatua.

Meillä suuret ulkopoliitikot ovat aina pyrkineet olemaan enemmän tai vähemmän myös kremlologeja. Iloniemi ei vierastanut tätäkään ilmansuuntaa, mutta hänen vahvuutensa oli -ja puhutaan nyt preesensissä, kun mies kerran on vielä hyvissä voimissa- Yhdysvaltain politiikan tuntemus.

Iloniemi on tietenkin puoli sukupolvea minua vanhempi, mutta paljon tuttuakin löytyy vielä 1960-luvun opiskeluvuosilta. 1500-luvulta peräisin oleva Castiglionen Hovimies (Il Cortegiano) oli Nenno Suolahden ja hänen oppilaansa Matti Klingen lempikirja, joka suomennettiin silloin ja muistan itsekin lukeneeni sen heti opiskelemaan tultuani.

Aikakausi oli ensimmäisen polven sivistyneistön suurta aikaa. Yliopistojen opiskelijamäärät moninkertaistuivat ja asiantuntijuutta alkoi löytyä vanhojen sivistyssukujen ulkopuolelta. Tämä oli uutta, eikä se miellyttänyt kaikkia. Hovimies muistutti siitä, ettei pelkkä tekninen asiantuntijuus merkitse läheskään kaikkea, kun halutaan vaikuttaa.

Kirjassa kuvattu renessanssi-ihmisen ihanne on historiallisesti sangen kiinnostava. Kaikki alat hallitseva uomo universale oli hovimiehen ihanne. Kuitenkaan, sanoo Castiglione ja tämä on aina minua miellyttänyt, joutavanpäiväisiä asioita -esimerkiksi šakinpeluuta-  ei hovimiehen sovi osata liian hyvin, sillä se osoittaisi, että hän on käyttänyt niihin kohtuuttomasti kallisarvoista aikaa, jonka olisi voinut käyttää paremminkin.

Suomessa ei ollut varsinaisia hovimiehen paikkoja vapaana, mutta sellaiseen verrattavia olivat monet diplomaattitehtävät. Iloniemelle kansainvälisyys ja kommunikointi eri kielillä tuli jo varhain elämäntavaksi ja nimenomaan opiskelijajärjestön ja ns. kehitysavun kautta. Itse asiassa hän loi maamme kehitysapujärjestelmän, tuon Frankensteinin hirviön, kuten muuan kollega sitä nimitti.

Olin itsekin kerran kuuntelemassa Iloniemen englanniksi kansainväliselle opiskelijaporukalle pitämää esitelmää kehitysavusta. Hän jätti epäpoliittisen asiantuntijan vaikutelman ja ilmeisesti juuri asiantuntijuudella eikä poliittisella sopivuudella päteminen olikin hänen leipälajinsa.

 Iloniemi ei ollut mikään intohimoinen puoluepukari, päinvastoin. Kodin taustan mukaisesti hän viihtyi demarien puolella, mutta ei kannattanut Kekkosen kaatamista Olavi Hongan ehdokkuudella, joka jälkikäteen tuntuu lähes absurdilta valinnalta. Se onkin asia, jonka on syytä panna ajattelemaan, kun tuota aikakautta jälkikäteen arvioi.

Kekkonen jyräsi itsensä läpi Kremlin varsin tehokkaalla vetoavulla. Hänellä ja hänen järjestelmällään oli paremmin ja huonomminkin tunnetut puutteensa, mutta epäilemätöntä on, että myös Suomen etu kuului hänen ajamiinsa asioihin. Sille, joka halusi maassa ja/tai sen ulkomaisissa edustustoissa vaikuttaa, Kekkonen kuului tunnustettaviin tosiasioihin.

Iloniemi vaikutti myös Paasikivi-seurassa, joka kokosi kekkoslaisia eri puolueista. Koska isänmaan asia oli suuri, oli seuraan paljon tulijoita. Maassa tehtiin maan tavalla.

YYA-sopimus kuuluu nykyään monen asioita mielestään hyvin ymmärtävän kuvitelmissa vihoviimeisiin Suomen orjuuttamisen välineisiin ja palveli tehokkaasti ns. suomettumista, joka esti maatamme eurooppalaistumasta ja itse asiassa edes itsenäistymästä.

Tällainen puhe on tuttua kaikilta aikakausilta. Se joukko, joka aikoinaan julisti, ettei isänmaa ollutkaan itsenäistynyt, kun Suur-Suomea ei ollut toteutettu (Suur-Suomi on yhtä kuin isänmaa) on saanut myöhemmin seuraajikseen monen sortin fundamentalisteja. Jotkut esimerkiksi inttävät, ettei sukupuolten tasa-arvo maassamme ole toteutunut niin kauan kuin on yksikin asia, jossa naiset ovat miehiä huonommassa asemassa.

Sitten on ollut niitä, jotka kiistivät maamme olevan demokratia, koska todellisessa (kansan-) demokratiassa ei ihmisille ainoastaan annettu vapauksia, vaan vielä valtiovallan toimesta toteutettiinkin ne. Ja sitten ovat nämä NATO-uskovaiset, joiden mielestä pääsemme vapaaksi, eurooppalaiseksi valtioksi vasta tuon liittoutuman jäsenenä.

No, onhan meillä jokaisella oikeus julistaa omaa uskoaan. Iloniemi on nyt NATO:n kannalla, mutta ei suinkaan ole ollut sitä aina. Politikan erikoisuuksiin kuuluu, että asiat, jotka saattavat näyttää aivan samoilta, muuttavat merkitystään ajan myötä.

Charles de Gaulle sanoi, mielestäni pistämättömän henkevästi, että tytöt, ruusut ja sopimukset kukoistavat aikansa. Hän ei tarpeettomasti lisännyt, että sitten ne lakastuvat, sillä senhän jokainen ymmärtää muutenkin.

Niin kauan kuin YYA-sopimus palveli Suomen etuja ja se aika oli varsin pitkä, ei ollut mahdollista löytää sille realistista vaihtoehtoa. Sitten tuli hetki, jolloin Suomi sanoi sen yksipuolisesti irti. Sitä korvaavaa sopimusta on pidetty sen verran vaatimattomana merkitykseltään, että sen olemassaolokin lienee useimmille tuntematon asia.

Mikä nyt onkaan tilanteemme täällä NATO:n odotushuoneessa? Monen mielestä tästä joka tapauksessa päästään pian tuohon järjestöön, mikä merkitsee kaikkien ongelmien ratkeamista kertaheitolla.

Vai olemmeko nyt lähinnä ajautuneet sellaisen järjestön jäseneksi, jossa niin sanottu geopoliittinen tilanteemme on ratkaisevasti huonontunut entiseen verrattuna? Vasaran ja alasimen välistä kannattaa vanhan sananparren mukaisesti pysytellä poissa.

Tunnettu ekonomisti John Maynard Keynes muutti aikoinaan mielipiteitään joissakin perusasioissa. Kun tätä ihmeteltiin, hän esitti vastakysymyksen: Kun tosiasiat muuttuvat, muutan mieltäni. Mitä te teette?

Kansantaloustieteilijän tiedossa olevat tosiasiat saattoivat muuttua ratkaisevalla tavalla, mutta voiko sama tapahtua ns. geopolitiikan alalla? Maantieteellehän me emme voi mitään, kuten Stalin aikoinaan sanoi ja tarkoitti, että he sen sijaan kyllä voivat, kun heillä riittää noita divisioonia.

Kirjan lopussa olevassa keskustelussa todetaan tai arvioidaan, että Ukrainan sota on kuolinisku sille keskinäisriippuvuuden maailmalle siinä muodossa, kun olimme tottuneet sitä ajattelemaan kolmen vuosikymmenen ajan.

Olemme uskoneet Venäjän vallanpitäjien rationaalisuuteen hamasta Haminan rauhasta saakka. Kansallinen strategiamme on kaiken kaikkiaan toiminut hyvin, vaikka vaarat ovat ajoittain olleet suuria. Kuitenkin Venäjän johto on yleisesti ottaen säilyttänyt tietyn rationaalisuuden ja pyrkinyt olemaan mukana kansainvälisessä järjestelmässä.

Nyt Putin on ryhtynyt harjoittamaan avoimesti rosvomaista politiikkaa ja alkajaisiksi vielä törkeästi valehdellut ulkomaisille kollegoilleen päin naamaa. Elämme uutta aikaa.

Muuan aikakausi on päättynyt, mutta miten pitkäksi aikaa se on edes mahdollista? Tulee ajatelleeksi, että NATO:n jäsenenä Suomi voi hoitaa Venäjän suhteitaan monella tavalla. Hoidettava ne on yhä joka tapauksessa. Mikäli se pyrkii myös siinä yhteydessä jännityksen vähentämiseen, se kenties voi palata siihen naapuruusasetelmaan, jota aikoinaan mainostettiin molemminpuolisesti edullisena, eikä suotta. Takeet hyökkäystä vastaan antavat silloin asialle tervetulleen lisänsä. Tämä on sitten omaa pohdintaani.

Mikäli Venäjä nyt, vastoin odotuksia häviää Ukrainan sodan, se ei tapahdu samassa merkityksessä kuin oli Saksan häviäminen toisessa maailmansodassa. Pikemmin kyseessä voisi olla Japanin-sodan tai Krimin sodan kaltainen nöyryytys, jolla kyllä oli suuri poliittinen merkitys.

Kirjoittaja ja haastateltu eivät ole kovinkaan innokkaita vastaamaan tuollaisiin spekulatiivisiin kysymyksiin, enkä yritäkään selvittää heidän mielipiteitään sellaisista.

Tämä kirja tarjoaa joka tapauksessa kiintoisan matkan lähimenneisyyteen ja erityisesti Suomen ulkopolitiikkaan liittyvien instituutioiden kehitykseen nähtynä yhden vaikuttajan perspektiivistä. Niille, joille YYA on kaukaista historiaa, se on terveellinen muistutus siitä, miten tosiasiat -ne, joiden tunnustaminen on välttämätöntä- muuttuvat.