Itärajan tarinaa

 

1700-luvun rajat

 

Joachim Mickwitz – Jyrki Paaskoski, Itärajan vartijat 4, 1700-luku. Joachim Mickwitzin osuuden suomentnut Marketta Klinge. Schildts n2005, 352 s.

 

Tässä on nyt luettu tämän sarjan (ks. Vihavainen: Haun itärajan vartijat tulokset) viimeinenkin nide.

Sarja on osoittautunut kiinnostavaksi ja ainahan uutta oppii, kun asialla ovat kunkin aikakauden ekspertit, jotka tutkimuskirjallisuuden ohella tuntevat myös aikakauden lähteitä.

Kuitenkaan minulle ei ole vieläkään ihan täysin valjennut, miksi sarja loppuu juuri tähän, tarkemmin sanottuna Suomen sotaan. Jos kaikkea läpäisevänä periaatteena on raja ja sen myötä Ruotsin kehittyminen territoriaalivaltioksi, jolla oli valvotut ja vahvistetut rajat, kuten esipuheessa vakuutetaan, voi asian ymmärtää vain ja nimenomaan emämaan kannalta.

Silloin on syytäkin lopettaa. Suomen, entisen valtakunnan osan ruotsalainen aika päättyi silloin. Alueen yliherruus ja samalla Ruotsin entinen itäraja siirtyi nyt Venäjälle. Mahdollisesti ideana oli myydä kirjaa (ruotsiksi) nimenomaan ja ennen kaikkea Ruotsissa, jossa Suomi sellaisenaan ei ketään kiinnosta.

Kuitenkaan Suomen itäraja ei vuonna 1809 mihinkään hävinnyt. Se säilyi ja sitä jopa valvottiin etelässä varsin muodollisen tarkastikin. Pohjoisessakin luvaton rajanylitys saattoi tuoda paljon ikävyyksiä, vaikka paikalliset ylittivät sitä rutiininomaisesti.

Saattaa kyllä olla niinkin, ettei suuriruhtinaskunnan itärajasta myöskään ollut eikä ole olemassa kunnon tutkimuksia, ainakaan kirjaksi saakka. Itsenäisen Suomen osalta aineistoa kyllä olisi ollut, mutta tyydytään nyt kirjan käsittelemään periodiin, kun ei sitä muuttaakaan voi.

”Pitkä” 1700-luku Suuresta Pohjan sodasta Haminan rauhaan 1809 saakka on rajatematiikan kannalta tietenkin poikkeuksellisen antoisa. Rajaa muutettiin kolme kertaa ja siitä riideltiin sitäkin useammin, sotaakin käytiin sen muuttamiseksi peräti neljä kertaa.

Uudenkaupungin rauha on jo sellaisenaan kirjan väärtti ja on niitä olemassa sekä suomeksi että venäjäksi (vrt. Vihavainen: Haun uudenkaupungin rauha tulokset). Turun rauha, jonka jälkeen rajankäynti ei koskaan onnistunut ja päätyi riitamaiden muodostumiseen (ks. Vihavainen: Haun riitamaa tulokset)ansaitsee vielä historian sinänsä.

Revanssia Ruotsi yritti vielä Kustaa III:n aikana ja taas kerran koetettiin vielä Värälän iltalypsyssäkin (vrt. Vihavainen: Haun stedingk tulokset) rajaan vängätä muutoksia ilman menestystä. Tuskastunut ruhtinas Potjomkin ehdotti Savonlinnan tienoon tyhjentämistä ja väestön siirtämistä Venäjälle, ilmeisesti juuri Novorossijaan, jonne tarvittiin paljon uutta väkeä (ks. Vihavainen: Haun Katariina ja Savo tulokset). Hän oli tosissaan.

Suomen valloittaminen vuonna 1808 asetetaan kirjassa Kustaan sodan yhteyteen, mikä on epäilemättä sen tärkeä selittäjä. Tilsitin sopimus ei sellaisenaan olisi toki edellyttänyt rajanmuutoksia, joiden takia Aleksanteri sai myös paljon kotimaista kritiikkiä, muun muassa hyvin arvossa pidetyltä Nikolai Karamzinilta.

Tämä kirja on kirjoitettu hieman ennen, kuin sen käsittelemästä ajanjaksosta tuli runsaasti uusiakin tutkimuksia, jotka liittyivät niin Isoon vihaan kuin Kustaan sotaan.

Esimerkiksi Kustaa H. Vilkunan ja Antti Kujalan (vrt. Vihavainen: Haun miekka ei laske leikkiä tulokset) Isoon vihaan liittyviä tutkimuksia ei ole huomioitu, enempää kuin useita Kustaa III:n sotaa käsitteleviä kirjoja, jotka ilmestyivät vasta tämän kirjan jälkeen. Christer Kuvajan merkittävä tutkimus (Vihavainen: Haun kuvaja tulokset) on jo mukana.

M.M. Borodkin oli suomalaisia sukujuuria omaava tutkija, jonka moniosainen Suomen historia on yhä laajin ja paras venäjäksi löytyvä. Koska Borodkin oli päivänpolitiikassa todellinen Suomen syöjä, ovat vain harvat käyttäneet hänen sangen hyödyllisiä kirjojaan, kuten Jyrki Paaskoski tässä kirjassa huomauttaa.

Tähän voi yhtyä. Kirjat olisi syytä suomentaa. Historioitsija ei voi koskaan rajoittua käyttämään vain ”oikeita” ja ”korrekteja” lähteitä. Sen sijaan hänen on käytettävä kritiikkiä ja aivan erityisesti ”korrektius” soittaa silloin hälytyskelloja. Se viittaa johonkin tieteen ulkopuoliseen.

Muuan seikka, joka meillä Suomessa yleensä aina unohdetaan, on se, etteivät Ruotsin sodat loppuneen vuonna 1809, vaikka muuan ruotsalainenkin on kirjoittanut kirjan ”Sormaktens sista krig”.

Suomen sota oli nimenomaan suurvalta-Ruotsin viimeinen sota, mutta pienemmällä Ruotsilla oli vielä merkittävä roolinsa Napoleonin vastaisessa sodassa. Siellä taistelivat monet Suomen sodan suomalaisistakin sankareista. Tämä tulee kirjassa asianmukaisesti esille.

Ruotsin vuoden 1812 politiikka, jota sittemmin on laajasti käsitellyt myös Risto Volanen ansiokkaassa sarjassaan, tuli Ruotsin uuden ulkopoliittisen doktriinin kulmakiveksi takinkääntäjä Bernadotten johdolla.

Se oli eriomaisen onnistunutta politiikkaa, jonka ansioita Ruotsin nousussa hyvinvointivaltioiden uranuurtajaksi on vaikea yliarvioida. Suomenkin kannalta se edisti sitä nousua, jonka rauhallinen kehitys autonomian aikana merkitsi.

On oireellista ja kiinnostavaa, että nyt on löytynyt sellaisiakin hysteerikkoja, jotka haluaisivat poistaa Auran rannalle pystytetyn vuoden 1812 tapaamisen muistomerkin.

Yritykset hävittää historiaa sen jälkiä poistamalla ovat varsin epätolivoista ja epä-älyllistä toimintaa. Toivoa sopii, että turkulaiset eivät nyt enää vajoaisi syvemmälle tuohon sairauteensa, johon heillä näyttää olevan alttiutta ja joka ilmenee esimerkiksi ystävyskaupunkisuhteiden katkaisemisena.

Mikäli ajattelemme nykyaikaa, jolloin kukaties on odotettavissa suoranainen paradigmanmuutos itäiseen naapuriin liittyvään historiaan ja sitä meistä erottavaan rajaan nähden, en tiedä, olisiko kirja sittenkään erilainen ja missä kohdin, jos se olisikin kirjoitettu parikymmentä vuotta myöhemmin.

Ilmeistä kyllä on, että aikoinaan peikoksi nostettu ”kansallinen historiankirjoitus” ei luultavasti meistä tunnu enää kovinkaan vanhanaikaiselta. Ei ainakaan yhtä vanhentuneelta kuin niistä monista tutkijoista, joiden kunnianhimona oli menneinä vuosina esittää historiamme ennen muuta sarjana erehdyksiä ja myyttejä, jotka olivat ristiriidassa Paasikiven linjan kanssa.

Mielestäni ei ole kohtuullista niputtaa tätä sarjaa ja nidettä enempää kansalliseen kuin sen revisioinnille omistautuneeseenkaan historiankirjoitukseen. Tämän tarkoitan kehuksi.

Kirjaa voi pitää varsin onnistuneena. Mitenkähän se lienee mennyt Ruotsissa kaupaksi?