Rakas kuninkaamme

 

Aikansa Trump?

 

     Kun näitä nykyisen maailmapolitiikan touhuja katselee, etsii väkisinkin mielessään historiallisia paralleeleja. Ainahan ne ontuvat, mutta on hyvä muistaa, että on sitä osattu ennenkin.

     Maailman johtavan demokratian päämiehen historialliseksi edeltäjäksi tuntuisi parhaiten soveltuvan jonkin maailmanvallan päästään seonnut yksinvaltias, ehkäpä Nero, Caligula tai joku itämainen despootti, vaikkapa Xerxes, joka rankaisi merta sitä ruoskittamalla.

     Itse demokratian käsite on tietenkin muuttunut antiikin ajoista, jolloin se kuului kaupunkivaltioille, joissa voitiin pitää kansankokouksia. Persian kaltaisessa valtakunnassa sitä ei voinut enää kuvitella, eikä myöskään Roomassa, jossa res publica ei mitään demokratiaa tarkoittanut, vaikka olikin periaatteessa yksinvallan vastakohta.

     Kuninkaat oli karkotettu ja keisarin valta perustui tasavaltaisiin instituutioihin. Niiden hallitsemisesta kyllä kertyi valtaa ainakin saman verran kuin kuninkaalla kerran oli ollut.

     Kustaa III:n vallankaappauksen jälkeen Ruotsi oli perustuslaillinen monarkia, jossa kuninkaan rooli kuitenkin lähenteli ajan ihanteeksi nousseen valistuneen itsevaltiaan asemaa.

     Kunnianhimoinen monarkkimme pyrki ottamaan siitä kaiken irti ja haaveili jo mielessään ikuisen kunnian laakereita, Venäjän kukistajana ja Afrikan sankarina, joka pelasti Turkin imperiumin. Sittemmin häntä innosti myös monikansallisen sotajoukon johtaminen Ranskan vallankumouksen kukistamiseksi ja Ludvig XVI:n pelastamiseksi.

     Suomalaiset olivat Kyöstä-kuninkaaseensa hyvin tyytyväisiä, tämä kun osasi jonkin verran suomeakin ja opetutti sitä myös kruununperijälle. Suomalaisilla ei ollut tietoa siitä, että kuningas oli neuvotellut venäläisten kanssa jopa Suomen vaihtamisesta Norjaan, joka siis otettaisiin Tanskalta, joka oli Venäjän geopoliittinen liittolainen jo keskiajalta lähtien.

 Tässä diiliissä olisimme siis joutuneet Venäjän alaisuuteen ihan neuvotteluteitse. Mitä tästä olisi seurannut valtiopäivillä, on kiinnostavaa kuvitella. Ehkäpä ajan relevantti juridinen instanssi olisi ainakin kyennyt sorvaamaan vakuuttavan asiakirjan kuninkaan politiikan juridisesta pätevyydestä.

     Voi tietenkin epäillä sitä, miten tosissaan tuollainen ajatus esitettiin, mutta Kustaa III:n kohdalla ei huimia ideoita pidä vähätellä. Hän oli tarvittaessa valmis panemaan koko valtakuntansa vaaraan oman kunnianhimonsa tähden.

     Kustaa III:n sota oli huikea osoitus siitä, miten monarkki saattoi pelata hasardia panoksenaan koko valtakuntansa ja maksumiehinä kymmenet tuhannet sotilaat ja siviilit, jotka saivat antaa henkensä tuossa uhkapelissä.

     Erik Lönnrothin klassinen elämäkerta kuvaa tämän narsistin uraa, joka hyvällä onnella päättyi siihen, että hän sai Tukholman kuninkaanlinnan viereen patsaansa, jossa annetaan hänen epiteetikseen muun ohella myös ”rauhan palauttaja”. Rauhan rikkojasta ei mainita mitään (ks. Gustav III (staty) – Wikipedia ).

     Kuitenkin voimme laskea Kustaa III:n suorittaman rauhan rikkomisen syyksi sen, että Venäjä sopivan hetken tullen vuonna1808 hyökkäsi ja otti itselleen koko Suomen. Toki Ruotsi sai pian itselleen Norjan, mikä perustui kruununperillisen, Kaarle Juhanan taitavaan ja ennakkoluulottomaan diplomatiaan.

 

 

lauantai 1. huhtikuuta 2023

Suurpolitiikan puuhamies

 

Muuan sankarikuningas

 

Erik Lönnroth, Den stora rollen. Kung Gustaf III spelad av honom själv. Norstedts 1986, 282 s.

 

     Suuri valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti, kuten ihan läheltä nykyhistoriastakin näemme. Myös Kustaa III oli egomaani, jolla oli taipumus ja kyky uskoa, että kaikki, mihin hän ryhtyy, kyllä onnistuu, vaikka riskit olisivat suuriakin.

     Suurena teatteriharrastajana Kustaa kirjoitti useitakin historiallisia näytelmiä, jotka liittyivät hänen sankareihinsa Ruotsin historiassa, kahteen suureen Kustaa-kuninkaaseen, Kustaa Eerikinpoika Vaasaan ja Kustaa II Aadolfiin. Voltairen Henriade-näytelmän Kustaa osasi jo teini-ikäisenä ulkoa. Teatteri oli hänelle ehkä suurinta ja aidointa maailmassa.

     Näytelmä Gustaf Adolph och Ebba Brahe esittää naiivin ihannekuvan pelottomasta ja nuhteettomasta sankarista, joka teki mahdottoman mahdolliseksi. Kuningas oli sekä voittoisa, että armollinen. Näytelmässä kansa ihailee kuninkaan täydellisiä hyveitä:

Alla följande Kungen till stranden:

Gud välsigna vår goda, vår stora kung!

Johan:

Hvad han är nådig!

Catharina:

Hvad han är trogen!

Sigrid:

Hvad han är vacker!

Maria:

Hvad han är öm!

Erik:

Hvad han är god!

Sven:

Hvad han är tapper!

     Kustaan näytelmiä ei yleensä ole pidetty suurina nerouden osoituksina, mutta joskus kuuluu yleisö niissä villiintyneen ja huutaneen hurjana ”hakkaa päälle” (slå på, slå på, slå på!).

     Kolmas Kustaa ei halunnut olla kahta muuta Kustaata pahempi. Itse asiassa hän pyrki jopa suuremmaksi. Eräässä kirjeessään hän maalailee, miten maailmanhistoria muistaisi hänet Turkin keisarikunnan pelastajana ja hänen maineensa kiirisi ympäri Aasiaa ja Afrikkaa kuin uuden Aleksanteri Suuren.

     Tämä tapahtui siihen aikaan, kun hän nousi maihin Suomessa nimeään kantava sodan alussa ja kun hänellä tiettävästi oli myös yllään uusi sankarin univormu, joka muistutti Kustaa II Aadolfin pukua.

     Ruotsin varsinainen perivihollinen oli Tanska, joka 1600-luvulle saakka piti hallussaan sekä Skandinavian eteläistä osaa, että Ruotsin pääsyä Atlantille, jossa aikakauden suuret bisnekset odottivat Ruotsin puuta, metalleja ja tervaa.

     Epäilemättä Tanskalla oli syytä kantaa kaunaa Ruotsille, joka pakkoruotsalaisti Skoonen, Hallannin, Blekingen ja Bohuslänin, mutta tanskalaisviha oli syvään juurtunut Ruotsissakin, kehtasivathan nuo uudet alamaiset ryhtyä jopa sissitoimintaan ja heidän vanha emämaansa oli aina valmis liittoutumaan Ruotsia vastaan.

     Kyseessä oli vanha Tanskan ja Venäjän liitto, jota vastassa oli Ruotsin ja Turkin liitto. Keskustelussaan Katariina II:n kanssa Kustaa ehdotti noiden liittojen purkamista ja sen tilalle Ruotsin ja Venäjän liittoa. Sen myötäjäisinä Ruotsi saisi Tanskalta Norjan.

     Katariina ei asiasta innostunut, vaikka Venäjän lähettiläs Morkov salaisissa keskusteluissa Rooman Pietarinkirkossa saattoi vahvistaa, että kuningas oli tosissaan. Hyökkäystä Tanskaa vastaan valmisteltiin varsin pitkälle ja sen kulmakivenä oli Tanskan laivaston tuhoaminen äkillisellä iskulla. Tämä siitä huolimatta, että Tanskan laivasto oli jopa suurempi kuin Ruotsin…

     Tanskaan lähetettiin vakoilijaksi muuan majuri Toll, jonka hänen veljensä arveli sopivan tarkoitukseen erinomaisesti, majuri kun osasi kieltä kuin natiivi ikään: ”så väl possederar han deras ohyggeliga språk…”

     Tanskan suunta päätettiin lopulta varmistaa ystävyyspolitiikalla. Kustaa Mauri Armfelt hurmasi tanskalaiset siihen määrään saakka, että sai arvostetun ja kadehditun Tanskan Elefanttiritarikunnan kunniamerkin. Elefantti muuten liittyi tanskalaisten rooliin ristiretkillä.

     Armfelt, joka lihoi Tanskan herkkujen äärellä, kuuluu pahastuneen siitä, kun Venäjän lähettiläs sitten kerran viittasi häneen sanalla ”elefanten”. Mutta diplomaatithan joutuvat kestämään kaikenlaista.

     Mitä kaikkien tuntemaan Kustaan sotaan tulee, lienee meillä yleinen käsitys, että siinä oli kaksi osapuolta, Ruotsi ja Venäjä. Samaan aikaan kyllä käytiin myös Venäjän ja Turkin sotaa, jossa jälkimmäinen oli tällä kertaa hyökkääjä.

     Juridisesti niin olikin, mutta sota ei olisi ollut edes mahdollinen ilman taustajoukkoja, joita Ruotsi sai haalituiksi vaihtelevasti. Eurooppalainen tasapainopolitiikka oli horjumassa Venäjän laajenemisen takia ja sitä vastaan pelasivat niin Preussi ja Englanti kuin Hollanti ja vielä Puolakin, joka epätoivoisesti etsi pelastusta jopa Preussilta, joka pian yhdessä Venäjän ja Itävallan kanssa teki lopun koko maasta.

     Venäläisessä wikipediassa nuo maat esitetäänkin Venäjän vihollisina Kustaa III:n sodassa. Kuitenkaan enempää Englanti kuin Preussi, saati Hollanti eivät nostaneet aseitaan Venäjää vastaan. Sen sijaan ne maksoivat Ruotsille avustuksia, samoin kuin Turkki. Vuonna 1790 toki myös Preussin armeijan mobilisointi Puolen suunnalla antoi Katariinalle hyvän syyn pyrkiä rauhaan Ruotsin kanssa, että joukkoja vapautuisi etelämmäs.

     Lönnrothin teos ei ole Kustaan sodan vaan itse kuninkaan historia, mutta kertoo kyllä varsin laajasti asian diplomaattisesta taustasta. Se poikkeaa suomalaisista esityksistä painotuksiltaan ja paljastaa myös Kustaan politiikan suuren ulkopoliittisen haavoittuvuuden.

     Itse kirjan sankari tai ainakin keskushenkilö osoittautuu todella sankariksi sanan klassisessa mielessä, hän on tunteeton uhrauksille ja ikuinen optimisti toivottomissakin tilanteissa, jotka aluksi näyttävät musertavan kaiken. Rohkeutta Kustaalta ei kentällä enempää kuin kabineteissakaan puuttunut ja visiot olivat todella huimia.

     Ajan diplomatia oli äärimmäisen raadollista ja avustuksia sotaan luvattiin avokätisemmin kuin niitä annettiin. Äskeiset viholliset muuttuivat helposti uusiksi ystäviksi ja Värälän rauhan jälkeen kuningas lähettikin serkulleen Katariinalle tolkuttoman falskin kirjeen, jossa pahoiteltiin ikäviä väärinkäsityksiä, jotka muka aiheuttivat sodan.

     Sen sijaan tarjottiin ystävyysliittoa ja osanottoa yhteiseen sotaretkeen Ranskan vallankumousta vastaan, jota Ruotsin sankarikuningas itse johtaisi. Hyökkäysarmeijalle oli piirretty valmiiksi karttakin, joka oli mikkeliläisen upseerin, Otto Karl von Fieandtin tekemä. Rahaakin Ruotsiin tarvittiin kipeästi, myös Venäjältä. Katariina ei lämmennyt rakkaan serkkunsa ajatuksille tälläkään kertaa, vaikka Kustaa oli taaskin ilmeisen tosissaan.